Olin syyskuusta 1998 helmikuuhun 1999 vaihto-opiskelijana Pariisissa. Näkökulmani oli etäällä ihmiskunnasta ja elin melko tunteettomassa misantropiassa, jossa inhimillinen toiminta näyttäytyi enimmäkseen merkityksettömänä. Kaupungin elottomuus ja post-romanttinen ympäristö, joka oli kuorrutettu kivellä, betonilla ja asfaltilla, vain vahvistivat tätä tunnetta. Paikassani kaukana Maapallon ulkopuolella ei ollut ketään. Tunneyhteyteni muihin oli ohut, mutta en toisaalta juuri hakeutunut muiden seuraan vaan tein pitkiä tutkimusretkiä kaupunkiin itsekseni.
Pariisissa minulla ei ollut mukana soittimiani ja päädyin piirtämään ja ottamaan valokuvia paljon. Otin vain mustavalkoisia valokuvia, jotka suurensin pimiössä. Kuviin pääsee tutustumaan tästä. Suurin osa opiskelukavereistani ja sekä naapurini käytti kannabista, lähinnä hasiksena tupakan seassa, joten taukoja siinä ei ollut.
Kun palasin Pariisista helmikuun lopussa, koulutyö tuntui helpommalta kuin aikaisemmin. Sain kolmannen lukuvuoden lopulla ja viimeisellä lukuvuodella alkavalla syksyllä vuosikurssin parhaat arvosanat vaikeimmista matematiikan aiheista, kuten epälineaarisista differentiaaliyhtälöistä. Se tuntui hyvältä, sillä lukiossa matematiikka oli ollut minulle hankala aihe. Kesällä työskentelin instrumenttiasentajana Lahden Lämpövoiman Kymijärven voimalaitoksella, jossa tein samalla päättötyöni insinööritutkintoa varten. Työjakso kesti tavanomaista pidempään, aina syyskuuhun saakka, jotta kaikki saivat harjoittelukautensa varmasti täyteen.
Tunsin olevani jonkinlaisessa välitilassa elämässäni, ja tiedostin, että tietty etsikkoaika alkoi olla takanapäin. Jonkinlainen lapsuusvaihe oli päättymässä, ja aika ei tuntunut enää ikuiselta kuin lukion jälkeisen opiskeluvaiheen alkaessa. Silti olin vasta 22-vuotias. Tunne ja muisto vieraassa maassa elämisestä eli minussa vahvana, ja samalla käynnissä oli paluu entisiin kuvioihin uudella voimalla.
Vuonna 1999 tutustuin heti keväästä lähtien paljon ekstaasiin, opiskellen aiheesta huolellisesti etukäteen. Näin paljon ystäviä ja kävin teknobileissä. Kannabis, LSD ja MDMA (tai miten sitä olikaan ekstaasipillereissä sekoitettu) sopivat kuitenkin rauhallisiin hetkiin ystävien seurassa ja luonnon helmassa.
Tajutessani Pariisissa jalostuneen kaukaisen näkökulmani eristäneen minut muista, päätin suunnata sisäänpäin ja tutkia itseäni. Ajattelin, että tämä antaisi minulle paremman yhteyden muihin ihmisiin. Asuntoni alkoi taas heijastella sisäistä maailmaani, ja elin siten itseni sisällä. Mieleni levisi huoneeseen intensiivisemmin kuin aiemmin, ja tunsin ulkomaailman vain värien ja valojen kautta.
Tein kesätyöpaikallani kylttikaivertimella pienen huomio- ja varoituskyltin, jossa luki “ulkopuoli”, ja kiinnitin sen asuntoni ulko-oveen, jotta muistaisin maailman olemassaolon aina poistuessani kotoa. Vaikka näkymäni maailmaan oli rajoittunut verhojen ja värikalvojen kautta, kuulin sen äänenä, jota kuuntelin stereona yksiöni seinän levyisen päätyikkunan molemminpuolisista tuuletusikkunoista.
Pääosin elin punaisen loisteputken ja beige-oranssin pöytälampun hämyisessä valossa, jota välillä korosti ultraviolettivalo.
Vuoden 1999 aikana tein eniten musiikkia kaikista niistä vuosista, kun asuin Mukkulassa. Vaikka en tiennyt tarkalleen, mitä etsin, tiesin, että vastaus löytyisi syvemmältä ja että intuitio ja luottamus tuntemattomaan olivat avaimia siihen.
Pyrin ilmaisussani ja ajattelussani selkeyteen, joten matematiikka ja järki tuntuivat minulle luontevilta. Asuntoni ei kuitenkaan ollut vastavoima vaan yhdenlainen portaali. Hyvä ystäväni Lahdesta sanoi musiikistani, että se ei koskaan palannut takaisin, ja hän oli oikeassa. Tein musiikkia vain itselleni ja sillä oli paljon rituaalista merkitystä. Useimmiten käytin vapaa-aikani koulun jälkeen musiikin tekemiseen ja kuuntelin sen jälkeen, mitä olin saanut aikaan, ennen nukkumaanmenoa. Tämä katsaus musiikkiini liittyi usein kannabiksen käyttöön.
En muista tarkkaan, kuinka monta kertaa olin kokeillut LSD:tä ennen marraskuun kokemusta, mutta ne olivat harvoja. Päiväkirjamerkintöjen perusteella voin päätellä, että olin kokenut toisen LSD-matkan kesällä 1999, todennäköisesti kesäkuun alussa, joten marraskuun kokemus oli ainakin kolmas kertani. Olin kuitenkin vieläkin melko uusi sen kanssa ja kunnioitin sen voimaa käyttämällä sitä hillitysti ja harvoin.
Elämäni toisella happotripillä olin C:n kanssa, saattoi myös olla, että se oli C:n ensimmäinen ja minulle joku ensimmäisistä. Silloin oli kulunut vuosi edellisestä, saattoi myös olla puolitoista vuottakin. Kävellessämme mukkulan metsää kohti minulle tapahtui jotain outoa. Koin tavanomaisia erittäin voimakkaita hallusinaatioita, missä kaikki oli jatkuvassa liikkessä kaiken suhteen. Nauttimani määrä oli pieni niin kuin aina, ehkä olen joskus pienenä tai ennen syntymääni pudonnut lsd-pataan niin kuin Obelix Asterixissa on pudonnut taikajuomapataan? Jokin minussa vastusti liikettä, enkä enää yhtäkkiä ollut varma, että onko tämä oikea aika tai paikka kokea tällaista. Jäin siihen ajatukseen kiinni. Ristiriita oli sen verran suuri, että tunsin miten mielessäni käynnistyi jonkinlainen suojamekanismi, joka jätti minun persoonastani voimaan eräänlaisen backup-kuvan. Tämän turvin kykenin toimimaan samalla, kun jossain tämän turvarakenteen ulkopuolella mieleni jäi pohtimaan kokemaani ristiriitaa, mutta tästä en ollut tietoinen.
Metsään saavuttuamme kykenin toimimaan ja havaitsemaan varmuudella, mutta silti kaikessa oli selkeä juonne, joka tuli kokemastani ristiriidasta. Näin hallusinaatiota, miten molemmilta puoliltani ruumistani lähti kuin henkiolentoja symmetrisesti suhteessa itseeni sekoittuen metsän puihin ja pensaisiin. Näin myös C:n kuvia pyörteilemässä ympärilläni, ja miten C liikkui näiden varjomaisten kuvioiden mukaan. Saavuimme kaatuneen puun äärelle, ja yhtäkkiä näin oudon värähdyksen ja olin sanoa, että kohta sun puhelimesi soi, mutta pidin sen lauseen kuitenkin itselläni. Sekunnin päästä C:n puhelin alkoi soida.
Puun luota edetessämme visioin ja leikin kuinka olisimme kuin suunnattoman suuren maton pinnalla erittäin pieninä olentoina matkaamassa maton pienen pienien epätasaisuuksien ja rakenteiden lomitse kohti määränpäätämme eli takaisin asunnolleni. Värit olivat korostuneita ja meillä oli hilpeää.
C:n täytyi pian lähteä kun saavuimme, ja minä jäin yksin asunnolleni. Jokin oli odottanut sitä hetkeä, sillä samalla kun C oli lähtenyt niin ristiriita tuli pintaan. Mikään tai kukaan ei ollut enää aiheuttamassa ulkoista mielenkiintoa ja häiriötä sen käsittelylle. Ristiriita alkoi purkautua ja mietittyäni asiaa huomasin miten en ollut tajunnut lähteä siihen tilanteessa silloin mukaan ja miten aina on oikea hetki tai paikka kokea juuri se mitä juuri sillä hetkellä kokee. Samalla kävin läpi melkoisen itsesyväanalyysin, joka purkauduttuaan tuotti erittäin syvän täyteläisyyden tilan ja osoituksen itsen herkkyydestä, jonkinlaista hoivavietin vahvistumista oman itsen suhteen ja todellisuuden, missä elää, että kaikki ei ole niin pysyvää kuin ehkä aiemmin olin vielä jossain määrin luullut. Katselin silloin asuntoni koristuksia ja mietin, että mitä olin mennyt itselleni tekemään. Minne tahansa katsoinkin niin mikään ei antanut viitettä normaalista todellisuudesta, vaan kaikki oli niin outoa, että vei vaan syvemmälle ja syvemmälle. Olin johdattanut itseni olotilaani, se oli täysin omaa syytä. Mietin myös itsemurhaa ja mitä se merkitsisi. Ajatukset virtasivat vapaina ja ne purkautuivat kyyneleinä. Silloin jotenkin tajusin miten olin kuitenkin laittanut jokaisen koristeen ja esineen sopivasti paikalleen hellyydellä rakentaen ja seuraten omaa henkilökohtaista tunnetilaani miellyttävyydestä. Sain käännettyä kaiken myönteiseksi ja lopulta koin vahvistuneeni, ja päätin jatkaa matkallani eteenpäin.
Päiväkirjamerkintä 2003, 1999 kesäkuun kokemuksesta
Tämä ajatus siitä, että on oikea paikka ja aika, oli myöhemmin merkittävä marraskuun kokemuksessa sekä erityisesti maaliskuun 2000 kokemuksessa, sillä silloin päästin irti kaikista esteistä ja tunsin, että nyt on se hetki. Ajatus siitä, että nyt on oikea hetki, välittyi sinne toteutumattomana aikomuksena.
Esitin kesäkuun matkallani itselleni eräällä tavalla siis kysymyksen: onko tässä mitään järkeä. Jälkikäteen ajateltuna toimintani ja elämäni ovat olleet hyvin kaukana siitä, mitä ulkopuolinen tarkkailija olisi pitänyt järkevänä. Seurasin kuitenkin omaa sisäistä logiikkaani, joka tuntui oikealta. Toisaalta epäröintini kertoo, että tunsin olevani mukana jossain, jossa minulla ei ollut täyttä valtaa. Ainoa tapa edetä oli antautua. Tässä vaiheessa aloin myös ymmärtää, että elin melko erilaisessa todellisuudessa kuin muut ihmiset, ja se aiheutti minulle hieman surua siitä, etten enää pystynyt täysin samaistumaan muiden ihmisten arkeen vaan tunsin vieraantuneisuutta. Olin kuitenkin edelleen läsnä ystävieni ja koulukavereiden kanssa. Se voima, jonka polkuni minulle antoi, vei minua eteenpäin ja näkökulmani näyttäytyivät muille omituisina, mutta hilpeinä keskusteluina ja ajatuksina.
Oheiseen päiväkirjamerkintään sekä maaliskuun 2000 kokemukseen viitaten on mainittava, että kerran ekstaasin ja kannabiksen vaikutuksen alaisena näin hallusinaation A:sta, kun hän istui nojatuolilla. Olimme silloin ystävien seurassa B:n luona. Kyseessä oli todennäköisesti kevät-kesä 1999. Huomasin, miten hänen kehonsa näytti animaation lailla liikkuvan eteenpäin, kun hän itse istui paikallaan. Liike kiihtyi ja A nousi toistamaan liikesarjaa, kun se oli voimakkaimmillaan. Vastaava toistui usein, kun olin polttanut paljon kannabista ensimmäisten ekstaasikokeilujeni yhteydessä. Kun katselin jotain muuta ja ystäväni olivat näkökenttäni laidoilla, näin animaatioita liikesarjoista, joiden lähde olivat ystävieni kehot. Liikesarjoissa ei ollut koskaan vaihtoehtoisia polkuja tai ne eivät olleet mitenkään sumeita vaan näin hyvin selkeitä peräkkäisiä animaatioruutuja. Jos liikuttelin silmiäni, liikesarjat hävisivät, mutta ne ilmestyivät uudelleen, kun pidin silmiäni paikoillani. Päivitysnopeuden kasvaessa tietyn rajan yli, ystäväni saattoivat nousta makuuasennosta istuma-asentoon toistamaan näkemääni animaatioita. Toisinaan joku säpsähti kuin heräten ja hänen kehonsa liikkui hetken suuntaan, jonka olin mielessäni nähnyt. Näin miten ihmisten tulevat liikkeet näkyivät kuvajaisina heidän edellään heidän kulkiessaan. Tämä kokemus toistui maaliskuussa 2000 vielä voimakkaampana.
Myöhemmin illalla, samassa tilaisuudessa, jossa A oli läsnä, kuulin kuin koira kävelisi kynnet rapisten kohti minua selkäni takana oikealla puolellani. Käännyin katsomaan ja elävästi näin dalmatialaisen koiran saapuvan ja pysähtyvän lähelleni. Sekunnin päästä koira katosi, ja jäljelle jäivät vain sen täplät, jotka muodostivat maton kuvion. Sekä ääni että koira olivat hallusinaatioita. Matto ei ollut valkoinen vaan jonkinlainen monivärinen kangasräsymatto. Siinä oli joillain riveillä tummempia täpliä. En pysähtynyt ajattelemaan kokemusta sen enempää, olin enemmän kiinnostunut mieleni kyvystä nähdä tällaisia asioita. Tietyt elementit kuitenkin toistuivat kokemuksissa liittyen ajan havainnointiin. Tuntui kuin kaikki aika olisi ollut läsnä nykyhetkessä. Toisaalta tunne dalmatialaisen tapauksessa oli sama kuin hypnagogisessa tilassa juuri ennen nukahtamista, jolloin tapahtumien järjestys mielen luomissa tapahtumaketjuissa voi tuntua oudolta ja väärältä.
Koin epämukavaa tunnetta siitä, että olisin pakottanut A:n liikkeelle. Kuitenkin tajusin, että tämä oli jokin itsekäs osa minusta, joka halusi omistaa tapahtumien kulun, vaikka itse asiassa vain havainnoin sitä. Ymmärsin, että ajatus omistamisesta oli yksi mielen luomista harhautuksista.
Sama harhautus voi ilmetä myös silloin, kun toivoo jonkun kuolemaa. Esimerkikiksi entisaikoina ihmiset saattoivat kirota jonkun ja tehdä siihen liittyvän rituaalin, mutta todellisuudessa kyseinen rituaali ei vaikuttanut mitenkään. Se oli vain kyseisen ajan ja paikan sekä tekijän luoma muoto, joka heijasteli kuolemaan liittyviä tunteita. Tekijä onnistui ehkä saamaan otteen kuolemasta, mutta sen jälkeen hän käsittelee asiaa itsekkäästi ottaen sen omistukseensa. Tietysti ajatuksen konteksti vaikuttaa, ja se riippuu siitä, millainen suhde tekijällä ja kohteella on. Lopulta tästä on seurannut harha, että tekijä on vaikuttanut maagisella rituaalilla tai ajatuksella asioihin. Kuitenkin, kun harhat puretaan, tämä on vain puhdas havainto maailmasta, jossa ajan hetket tai sen kulku ovat kaikki läsnä nykyhetkessä.
Olin tuttu epävarmuuden kanssa maailman ja minun välisen rajan suhteen. Mielen ja aineen suhde tai suhteettomuus oli minua kiehtova aihe, erityisesti kun pohdin omaa kokoani ja todellisuuden mittasuhteita. Olen oppinut olevani fyysisen kehoni kokoinen, ja mittasuhteet toistuvat rakennuksissa ja ympäröivässä ympäristössä. Kaikki ilmentää ihmiskeholle ja toiminnalle käytännöllistä kokoluokkaa. Tälle kehonsa ja itsensä yhteydelle on siten luonnollisen helppoa ehdollistua. Kuitenkin olen ajatellut, että voisin olla paljon suurempi tai pienempi kuin opittu kehoni koko, ja että kehoni toimii ikkunana tähän rajoitettuun todellisuuteen. Ajatusleikkinä voi kuvitella miten silmät sijaitsisivat Kuussa, jalat maassa ja kädet sen eri puolilla. Mikä todellinen kokoni olisi silloin? Tällaisilla ajatuksilla pyrin kohti suurempaa vapautta ja vähitellen purin erilaisia sisäisiä rajoitteitani. Mieli ja aine ovat yhtenäinen jatkumo.
Ennen Pariisia olin jo harjoitellut kehosta poistumista ja jatkoin harjoittelua entistä määrätietoisemmin. Tutustuin aiheeseen lisää ja tein harjoituksia yleensä heti koulun tai työpäivän jälkeen, kun mieleni oli valpas mutta ei liian väsynyt. Tällaisilla hetkillä sain levättyä hetken samalla kun harjoitin kehosta poistumista.
Harjoituksen aloittaminen vaatii kehon saattamista unihalvaustilaan olemalla riittävän pitkään paikoillaan ja rentona, kunnes kehon tietoisuus hämärtyy ja katoaa riittävästi. Tämän jälkeen on keinoja, joilla henkikehon ja fyysisen kehon rajoja voi hämärtää. Minulle toimivin tapa oli vaakasuunnassa värisyttää itseäni nopeasti navan alueen ollessa akselina. Vaikka kuvittelisi nopeutta, on rajansa sille, miten nopeasti mieli pystyy kuvittelemaan. Mutta kun päästää ajatuksesta irti, mieli kohoaa suurempaan nopeuteen kuin pystyy kuvittelemaan. Tämä tila tuntuu kuin irtoaisi hetkellisesti fyysisestä kehostaan.
Olin onnistunut poistumaan fyysisestä kehostani muutamia kertoja, vaikkakin hallitsemattomasti ja lyhytaikaisesti. Tämä oli yritys vapautua fyysisestä maailmasta, jonka koin kahlitsevana. Yhdessä kokemuksessa yritin äännähtää, mutta suustani kuului vain hassu korahdus. Tämän jälkeen sain suggestiolla itseni luiskahtamaan viereeni ja näin kehoni makaavan sängylläni samassa huoneessa. Innostuin kuitenkin aina liikaa ja se katkaisi yritykset todella lyhyiksi. Halusin kuitenkin vapautua painovoimasta ja löytää todellisen vapauden. Painovoimasta kirjoitin 2014 tällaista.
Aloin pohtia, miten jotkut löytävät vahvuutta liikkeestä, kun itse löysin sen paikallaan olemisesta. Tällä tavalla järkeistin pettymystäni siitä, että elämäni tuntui tapahtumattomalta. Ihailemani tutkimusmatkailijoiden tavoin kuvittelin olevani arktisessa tai antarktisessa ympäristössä, kun talviaamuisin kuljin koululle jäätyneen Vesijärven yli, yksinäni. Jäät olivat peittyneet ohueeseen lumikerrokseen, ja tuuli tuiskutti lunta. Tein jäljet ensimmäisenä tuohon valkoiseen maisemaan.
Alkuvuodesta 1999 4-5. maaliskuuta ja päivämäärältään siten tasan vuotta ennen 2000 tapahtumaa loin kaksi kokonaisuutta. Käytin tekniikkana mikseriin rakennettuja takaisinkytkentäketjuja. Olin jatkanut sellaisten tutkimista Pariisista paluun jälkeen ensimmäisissä äänityksissäni. A oli silloin läsnä ja nimesi osat: “Ajan ja kehityksen laajentuma” sekä “Mikroheimotanssi”. Olin vahvasti liittoutunut hänen kanssaan, mutta usein halumme ja aikeemme olivat hassusti päinvastaiset, vaikka pelkät keskustelumme olivatkin jo koukuttavia.
Elokuun 26. ja 31. päivien välisenä aikana tein minidiscillisen musiikkia, jossa tutkin binauraalisia signaaleja. Tämä tallenne osoittautui myöhemmin merkittäväksi elementiksi marraskuun kokemuksessani. Olin kiinnostunut aiheesta ja tajusin, että voin luoda tutkimusvälineen mikserilläni. Se olisi hienovaraisempi ja kehittyneempi versio pelkistä takaisinkytkentäketjuista. Vein mikserin efektilähdöt takaisin sen kanaviin ja aloin kiertää ääntä mikserin sisällä, muuttaen sen taajuutta ja korostaen tai vaimentaen matalia ja korkeita taajuuksia äänenvärisäätimillä. Aloitin pitämällä panorointeja keskellä ja virittämällä kanavat miellyttävään taajuuteen, jossa ne soivat yhdessä. Sitten muutin toisen kanavan taajuutta hieman, jotta syntyi interferenssitaajuus, joka tuntui hyvältä. Binauraalisessa tekniikassa tarkoitus on, että havaitsemme tämän interferenssitaajuuden aivojemme sisällä, ei akustisesti. Tämä tapahtuu syöttämällä toiseen korvaan taajuutta ja toiseen hieman eroavaa taajuutta. Tämä ero on havaittavissa, vaikka se ei ole suora kuulohavainto, ja se luo aistimuksen välitaajuudesta pään sisällä. Tällä tavoin voi yrittää saada jonkinlaista resonanssia aivoaaltojen taajuuksien kanssa. Kun löysin hyvältä tuntuvan värähtelyn, panoroin toisen kanavan vasemmalle ja toisen oikealle. Minulla oli käytössäni myös kolmas efektilähdöstä tehty “oskillaattori”, jota pystyin lisäämään sekaan. Lisäksi moduloin kanavien efektilähtöjen voimakkuuksia, jotta sain niiden välisiä muutoksia. Kun lisäsin sekaan erilaisia laitteitani, sain niistäkin efektoitua osan tähän värähtelevään kudelmaan.
Tämä oli yksi äänitys monista ja se jäi talteen muiden kanssa. En palannut siihen juuri ollenkaan ennen kuin vasta 24. marraskuuta. Linkki tähän kokonaisuuteen on 1999 marraskuun tapahtumakertomuksen yhteydessä. Eräässä kappaleessa mikrofoni tallensi äänityshetkellä asuntoni ympäristön ääniä, mukaan lukien wc-pöntön ääniä, kun se vuoti hieman ja välillä tyhjensi itsensä ja yritti täyttää säiliönsä. Jälkeenpäin pidin tätä kappaletta erityisen epäonnistuneena. WC-pönttöni tarina sai lopullisen päätöksensä maaliskuun 2000 kokemuksessa.
Vuoden 1999 musiikkituotantoni alkaa arkistojulkaisusta https://archive.org/details/sarana_archives_vol_08_the_return
Kiinnostuin ekstaasista uutena asiana ja siitä, miten se periaatteessa korostaa hyviä asioita, vaikka käyttöön liittyy riskejä, jotka pitää minimoida. En halunnut vaarantaa itseäni ja otin vain hallittuja riskejä. Jo tässä vaiheessa ymmärsin, että mitä koen, jättää sen minulle pysyväksi tavaksi toimia, jos niin haluan ja hyväksyn sen. Tunnetilojen tai toiminnan toistamiseksi minun tarvitsi vain saada niihin kosketus sisimmässäni. Idealisoin tätä ajatuksella, että kaikkea voisi kokeilla siten vain kerran. Koin koko ajan löytäväni jotain uutta ja olevani matkalla eteenpäin, ja sisäistin mielestäni hyviä asioita. En halunnut tai tuntenut tarvetta sekoittaa mieltäni, vaan etsin uusia näkökulmia suhteessa itseeni ja maailmaan, jotka tukivat minua samalla, kun haaste oli turvallinen.
En ajatellut noin tietoisesti asiaa silloin, mutta vaikka antauduin päihtyneeseen tilaan, olin syvällä ytimessäni selvä ja tietoinen. Tästä käsin peilasin kaikkia kokemuksiani ja ihmisyyteen liittyviä kerrostumia sekä todellisuuden luonnetta. Vähiten halusin menettää muistiani elämäni kulusta. En välittänyt siitä, mitä muut ajattelivat minusta, koska tunsin olevani omalla määrätietoisella ja johdonmukaisella tielläni, vaikka en tiennyt, minne olin matkalla. Ulkopuolisten näkemys minusta oli toissijainen merkitys. Samalla olin kuten tavallisesti varsin epävarma itsestäni ja siitä, miten toimia maailmassa. Läheisimmät ystäväni olivat minulle todella tärkeitä.
Ytimessäni oli rauha, ja olin tyytyväinen, että pystyin saavuttamaan sen missä tahansa tilanteessa, kun maailma sen asukkaineen oli aina liikkeessä suhteessa minuun. Tukitasoni oli vahva, kuitenkin.
Kun kokeilin ekstaasia, kohtasin pakkotoiminnallisen vainoharhan. Olin ottanut yhden pillerin peräkkäisinä päivinä muutaman päivän ajan pelkästä mielenkiinnosta. MDMA:n liitetyt positiiviset vaikutukset katosivat nopeasti ja ne korvautuivat oudolla, tunteettomalla olotilalla. Välittäjäainevarastoni olivat tyhjentyneet ja häiriintyneet tuossa vaiheessa. Alkoi tuntua erittäin todentuntuiselta, että asuntoni edessä avautuvalla parkkipaikalla, jonne en varsinaisesti edes nähnyt verhotusta asunnostani, joku oli tarkkailemassa minua.
Tarkkailu tapahtui tietysti lämpökameralla, koska elin aina vähintään oranssin väristen verhojen takana. Ulkomaailma näkyi niiden lävitse utuisena, kunnes suljin sälekaihtimet jossain vaiheessa päivää. Pakonomainen tunne oli samalla kiehtova ja pelottava. Ymmärsin sen vainoharhaksi, mutta samalla kokemus oli uusi ja mielenkiintoinen. Pystyin säätämään ajatuksiani ja tuntui paremmalta mennä sen mukaan edes jonkin matkaa kuin taistella sitä vastaan. En kokenut pakonomaista ajatusta tarkkailusta pelottavana tai ahdistavana, vaan olin pikemminkin hämmentynyt siitä, miten tällainen ajatus oli ylipäätään mahdollinen. Niinpä päätin lähettää viestin kuvitelluille tarkkailijoille.
Itsestään selvää oli, että lämpökamera havaitsee lämpöä. Sytytin pienen tuikkukynttilän ja kirjoitin sen avulla ilmaan suhteellisen huolellisesti oikealta vasemmalle kirjaimet M, O ja I. Olin tässä huvittuneessa mielentilassa leikkisästi huolissani siitä, miten saisin kirjaimet erotettua toisistaan mahdollisimman selvästi viestin luettavuuden takaamiseksi. Uskon, että mikäli joku todella olisi ollut ulkona lämpökameran kanssa, hän olisi nähnyt tämän tervehdysviestini selkeästi. Tämän yhdenlaisen rituaalin jälkeen päästin irti pakkoajatuksesta ja lopetin kokeeni.
8. syyskuuta 1999, muutama päivä aikaisemmin tämän kokeen alussa olin luonut muutaman kappaleen vaikutuksen alaisena, ja niihin voi tutustua kokonaisuudella https://archive.org/details/SaranaArchivesVol12BubbleWarrior (Raidat 7-14). Annoin tälle kokonaisuudelle nimen Vieraita, ja se mainitaan alkuperäisessä tapahtumakertomuksessa musiikkina, jota en halunnut kuunnella (nimen perusteella), joten assosiaatio saattoi toimia sysäyksenä yhdeltä osaltaan.
Kokemus pakonomaisesta toiminnasta saa jatkoa n. 2.5 kuukauden kuluttua marraskuun 1999 kokemuksessa, mutta eri sävyllä. Silloin olin ehkä vastaanottavaisempi – vastapainona ainakin alitajuiselle muistolle arveluttavasta ekstaasikokemuksesta. Minulle oli tärkeää toimia paremmalla tavalla seuraavalla kerralla tilanteiden toistuessa, jotta voisi kulkea eteenpäin.
1999 kevään ja syksyn välisestä joustavasta mielentilastani kertoo, miten kulkiessani Kymijärven voimalaitoksessa mainitun monipäiväisen ekstaasisession jälkitilassa kuulin sen valtavan koneiston kohinassa ja huminassa liikuttavan kaunista kuorolaulua. Ymmärsin mikä oli totta ja mikä ei, mutta toisaalta minkä suhteen? Jokaisen päänsisäiset asiat ovat yhtä todellisia osia maailmankaikkeutta kuin näennäisesti ulkoiset asiat.
Sisäisen rauhani vahvistui kokemuksieni myötä, koska mieleni leikki oli aina tavoittaa rauha löytämällä uusi rentoutumisen taso. Kiinnitin sinä kesänä huomiota siihen miten voimalaitoksessa kulkiessani tyypillistä oli, että avatessani jonkin oven sitä juuri täsmälleen samalla hetkellä oli joku muu avaamassa toiselta puolelta. Aivan kuin oven avaamiseen ei olisi kumpikaan käyttänyt yhtään voimaa. Tämä jäi mieleen, koska voimalaitos oli varsin iso ja siellä eivät työntekijät juuri kulkeneet ympäriinsä ja päivittäisiä kohtaamisia oli hyvin vähän kokonaisuudessaan. Vaikka tällä muuta merkitystä ei olisi ollutkaan, niin se rakentui osaksi todellisuuttani korostaen tasapainon ja syvemmän intuition tavoitteluani.
Vuonna 1999 tai ennen sitä, kun vielä asuin Mukkulassa, ymmärsin erään asian: koska havaitsemamme todellisuus on yksilöllinen kuva, jonka aivot meille luovat, ajatuksemme ja tunteemme kohdistuvat itseemme kuin satunnaisiin henkilöihin tai asioihin. Kerroin tästä oivalluksestani A:lle ja B:lle ja siitä, miten kielteiset ajatukset voivat mitätöidä sen osan itsestämme, joka ylläpitää niitä. Päätin, että oli parempi olla ajattelematta pahaa kenestäkään tai mistään, varsinkin jos minulla ei ollut tunteellista sidettä kyseiseen henkilöön tai asiaan, sillä muuten vahingoittaisin vain itseäni.
Toiminnassani oli suurelta osin havaittavissa takaisinkytkentää. Asuntoni sisustus toi minut syvemmälle itseeni, etsin aina jotain seuraavan kiven alta tai puun takaa, ja ajatukseni suuntautuivat hyvän, vastuksettomuuden ja painottomuuden puoleen. Tämä näkyi myös loputtomassa matkassani musiikin parissa ja siinä, miten syötin sitä itselleni kuin biofeedback-laitetta käyttäen. Ystävieni kanssa käydyt keskustelut vahvistivat toistemme havaintoja ja ajatuksia, ja olin joukostamme se, joka vei kaiken aina vähän pidemmälle tajunnan ytimeen ja maailman rakenteisiin. Kyseenalaistin, havainnoin ja koin vapaasti, mutta aina omasta rauhastani käsin.
Aloin ajatella, että mieleni paikallaan oleminen on kuin lepäämistä äärettömän nopeudessa, sillä silloin kaikki tuntuu olevan saavutettavissa. Tämä on suprajohtava tila, joka kantaa kaikkialle tässä hetkessä. Nämä ajatukset olivat perustasoni marraskuussa 1999.
astraalitaso ekstaasi elämäkerta elämänkukka enneunet henkisyys huumeet kannabis kehosta irtautuminen ketamiini kuolema LSD matka MDMA meditaatio meditointi metatron musiikki near death experience paranormaali piirtäminen psykedeelinen psykedeelit päihteet Salvia Salvia Divinorum transsi tutkimus unihalvaus valokuvaus valveunet