Olin odottanut kovasti tuota viikonloppua. Muistaakseni tapasimme ensin Lahdessa kaupungilla, ja kävimme kahvilassa ennen kuin menimme Mukkulaan. Kahvilassa Janne kertoi viimeaikojen unistaan ja mietteistään. Olin päättänyt että matkan tarkoituksena oli esittää kysymys siitä mitä tämä todellisuus on, mitä tämä olemassaolo olentona maailmassa oikeastaan on. Käsittääkseni muillakin oli sama ajatus.
En itse ole kovin varma kellonajoista yms koska en ole kirjoittanut tapahtumia ylös aiemmin, joten ne ovat hieman summittaisia. Päästyämme Mukkulaan joskus iltapäivällä nautimme millennium-Hoffman laput (myöhemmällä kokemuksella arvioiden ne olivat ihan kunnollisia, varmasti 200-300 mikrogrammaa), sitten Janne ja A puhuivat että haluaisivat käydä läheisellä luonnonsuojelualuuella kävelemässä vielä. Itse hiukan vastustin ajatusta, oikeastaan vain siksi että oli sen verran perhosia vatsassa tulevan suhteen, mutta suostuin lähtemään kuitenkin.
Olimme jo tässä vaiheessa sopineet että varsinaisen kokemuksen aikana puhuisimme mahdollsimman vähän tai ei ollenkaan, ja kävisimme läpi asiat sitten jälkikäteen. Metsäkävelyn aikana taisimme vielä jutella enemmän, en ole tästä enää aivan varma. Ulkona oli hieno talvinen pakkassää ja kävelyn aikana LSD alkoi jo vaikuttaa. Puiden rungot muuttuivat kerroksellisiksi, liikkuviksi fraktaaleiksi. Lumi, jää ja taivas hehkuvat kirkkautta ja kylmää. Muuta ei vielä tapahtunut.
Palasimme asunnolle, ja Janne laittoi Steve Roachin musiikkia soimaan. Tässä vaiheessa sovittiin että puhutaan vain jos on välttämätöntä sanottavaa. Istuin lattialla risti-istunnassa. Janne päätti polttaa salviaa, itse en uskaltanut koska tunsin että happo alkoi jo tuntua melko voimakkaasti ja ajattelin sen olevan riittävästi. Me istuimme hiljaa vieressä kun Janne kävi salvian avuystamana muualla. Sitten poltimme vielä hieman kannabista, ja tuntui että se sai kaiken lähtemään toden teolla liikkeelle. Olo voimistui ja menin sängylle pitkäkseen, Janne ja A istuivat lattialla risti-istunnassa.
Nyt musiikki oli vaihdettu Jannen vartta vasten tähän tilaisuuteen tekemään. Makasin silmät kiinni selällään ja kuuntelin, koetin laskea irti kaikista ajatuksista sitä mukaa kun niitä pulpahti mieleen. Vajosin pikku hiljaa hiljaisuuteen. Jossain vaiheessa musiikki tuntui katoavan täysin, tietoisuuteni ei enää käsitellyt yhtään mennyttä aikaa eikä ennakoinut tulevaa, joten musiikin kokemus hävisi ja jäi jäljelle vain samassa tahdissa värähtely ääniaaltojen kanssa. Sitä ei enää ollut musiikin kokemuksena, koska oli itse värähtely.
Samalla kun tämä tapahtui, tulin tietoiseksi verisuonistostani, hermoradoistani ja lihassäikeistä sekä luuytimistä kaikialla kehosssani. Tunsin veren virtauksen, jakautuvat solut, hermoimpulssit, tunsin jokaisen sydämen lyönnin ja veren kohinan sen virratessa. Vajosin syvemmälle. Sitten yhtäkkiä tajuan että teen kuolemaa. Tämä on hyvin selkeä tietoisuus siitä että kuolema on nyt täysin väistämätön. Koen pienen hetken paniikkia, ajattelen vanhempiani ja sitä miten surullisia he ovat kuullessaan minun löytyneen kuolleena.
Hyvin pian ymmärrän että olennolle kuolema on täysin väistämätön tapahtuma enkä voi sitä mitenkään estää. Päätän laskea irti kaikesta, hyväksyn kuolemani. Tulee aivan pimeää ja hiljaista hetkeksi, sitten olen syvällä veden alla, kuin suuressa lämpimässä meressä kaukana pinnan alla. En oikeastaan ole enää muuta kuin jonkinlainen tarkkailija, tietoisuuden piste joka havainnoi tapahtumia ottamatta niihin mitään kantaa. Tietoisuuteni rajat ovat epämääräiset, leijun vedessä hitaasti ylöspäin.
Vedessä on ikään kuin suuria kuplia, osun niihin välillä ja kun läpäisen kuplan, koen joitain erillisiä luonteenpiirteitä tai taipumuksia itsestäni. Ymmärrän että koko meri on osa olemustani, mutta vain kuplat ovat sitä minkä yleensä koen ”minäksi”. Leijun useiden kuplien läpi, kokien erilaisia asioita itsestäni. Lasken niistä taas irti ja leijun ylemmäs.
Sitten tulen tietoiseksi pinnasta. Se on valoisa, ja samalla se näyttää tasaiselta peilipinnalta kun lähestyn sitä. Huomaan että sykkeeni alkaa nousta tasaisesti samalla kun lähestyn peili/pintaa.
Samalla kun panen merkille sykkeeni nousun, tunnen – samaan tapaan kuin unessa vain tietää asioita sanattomasti – että Janne ”sanoo” minulle (kukaan ei puhu mitään, kaikki ovat edelleen silmät kiinni) että tule vain pintaan, älä pelkää, tule pinnan läpi toiselle puolen, ota minua käsistä ja tule pinnan läpi. Teen näin, kohoan peilipintaan asti ja sen läpi.
Heti läpäistyäni pinnan en enää olekaan sängyllä, vaan näen huoneen kokonaisuudessaan ylhäältä katonrajasta. Näen itseni suoraan alapuolella makaamassa selällään sängyllä, silmät kiinni. Janne ja A istuvat lattialla, myös silmät kiinni. Huone on aivan samanlainen kuin äsken fyysisillä silmillä katsottuna. Ainoa ero on se, että nyt kaiken päällä on ikään kuin jonkinlainen voimakenttä tai uusi ulottuvuus, joka on läpikuultava, kolmiulotteinen rakenne. Se liikkuu ja virtaa koko ajan, se läpäisee jokaisen meistä, mutta ulottuu myös kaikkialle – maan alle, seinien läpi, ulos ja taivaalle (vaikkakin ikkunat on peitetty). Sitä on vaikea kuvailla kunnolla, mutta se oli hyvin todellinen siinä tilassa. Ikään kuin ymmärsin sen olevan jonkin tyyppinen perusta fyysiselle todellisuudelle, ja että se on aina olemassa mutta en normaalisti havaitse sitä. Tuntuu myös kuin kokisin osittain Jannen ja A:n tietoisuuden limittäin omani kanssa – kenttä virtaa meidän kaikkien kautta, yhdistäen meidät.
Ajattelen että tämä kaikki on varmasti vain huumeen aiheuttamaa harhaa, että eihän tietoisuus voi havaita asioita irrallaan kehosta. Samalla kaikki tuntuu erittäin todelta, ja minun on vaikea uskoa tätä ajatusta. Sitten saan idean – voin helposti varmistaa asian kun kysyn sitä Jannelta, mutta avaamatta silmiäni ja puhumatta ääneen. Muodostan kysymyksen mielessäni – ”Janne- tapahtuuko tämä todella meille kaikille?” Ajattelen että jos kysymys välittyy mielestä oikein, Janne vastaa siihen sanomalla ääneen että tämä tapahtuu oikeasti.
Kohottaudun istuma-asentoon sängyllä, ja avaan silmäni. Täsmälleen samalla hetkellä Janne avaa silmänsä lattialla, katsoo jo valmiiksi suoraan minuun ja hymyilee leveästi, ja sanoo heti ”B, kyllä, tämä todella tapahtuu oikeasti!”. Kun Janne sanoo tämän, tunnen kuinka sähkövirta kulkee selkärankaani pitkin ylös, niskaa ja päätä kihelmöi. Tunnen yhtaikaa riemua ja pientä pelonsekaista tunnetta tästä.
Suljen silmäni uudelleen. Pienen hetken päästä sykkeeni alkaa nousta voimakkaasti, ja yritän saada sitä rauhoittumaan. En onnistu, syke kohoaa edelleen, ja hetkessä se nousee hyvin korkealle, 170 kieppeille – aivan kuin kovassa fyysisessä rasituksessa, ja koko kehoni jännittyy. Tuntuu kuin kamppailisin jotain ulkoista voimaa vastaan, tunnen voimakentän alavatsan seudullani, ja ”näen” kuinka sama kenttä virtaa Jannen läpi. Ymmärrän että veto tulee kentän kautta, mutta en osaa tehdä sille mitään.
Kukaan ei puhu ääneen mitään, joten kuulin Jannen selityksen omasta näkökulmastaan vasta seuraavana päivänä. Kuitenkin yhtäkkiä rentoudun täysin, lihasjännitys katoaa ja sykkeeni putoaa nopeasti takaisin normaaliksi. Vedon tunne ”voiman” kautta katoaa, ja ymmärrän että Janne on laskenut irti.
Tietoisuudessani käsittelen sitä seikkaa, että havainnointi ei olekaan sidottu pelkästään fyysisiin aisteihin, vaan nyt on selkesti aktivoitunut suora yhteys todellisuuteen joka on riippumaton kehon aisteista. Tämä aiheuttaa minulle jonkin verran vaikeuksia, koska ymmärrän sen tarkoittavan sitä että jokin normaalissa maailmanselityksessä täytyy olla pahasti pielessä, sillä ihmiset eivät normaalisti pidä tälläista mahdollisena lainkaan. Kuitenkin suora kokemukseni samalla vakuuttaa minut siitä että tämä on täysin totta. Tämä taas tarkoittaa sitä että omakin maailmanselitykseni on pielessä ja vaatii korjaamista jotta tämä todellisuus voidaan sisällyttää siihen. Kamppailen melko lailla näiden ajatusten parissa, ja se jälkikäteen on hieman harmillista. Luulen että olisin voinut nähdä paljon enemmän jos olisin panikoinut vähemmän.
Yksi selkeä hetki tästä vaiheesta on erityisesti jäänyt mieleeni – istun sängyllä ja katson kun A ja Janne istuvat lattialla vastakkain. Janne on jo melko syvässä transsissa eikä puhu tai liiku, A on silmät auki. Taas samaan tapaan kuin unessa ymmärrän että A ”tarttuu” tietoisuudellaan Janneen ja nostaa tämän risti-istunnasta seisomaan. Tämä näyttää erityisen oudolta, koska Janne kohottautuu seisoma-asentoon koskematta lattiaan lainkaan käsillään – hän vain nousee pystyyn aivan kuin näkymätön käsi tarttuisi niskasta ja nostaisi suoraan ylös. Voi kokeilla miten vaikeaa on nousta lattialta tällä tavalla…. Hetken aivan suorana seisottuaan, ymmärrän että A:n ote Jannesta herpoaa, ja Janne lähtee kaatumaan suorin vartaloin, silmät suljettuna, suoraan eteenpäin. A nousee samalla lattialta, ja saa Jannen kiinni puolessa välissä kaatumista ja laskee pehmeästi lattialle.
Toinen vastaava hetki on kun A keittää teetä ja kaataa sitten kuumaa vettä mukiin (kertoi seuraavana päivänä että oli ajatellut mukin olevan Janne) ja täsmälleen samalla hetkellä liikkumattomana transsissa makaava Janne korahtaa ja voihkii hetken.
Jossain kohtaa – en osaa sijoittaa tätä hetkeä aikajanalle varmasti – katselen kuinka lattiamatosta nousee rakenteita – ymmärrän että rakenne kuvaa sitä miten elävät olennot ovat olemassa osana kokonaisuutta, kuinka ne ikään kuin kasvavat säikeisistä rungoista jotka muodostuvat tästä voimasta joka on todellisuuden perusta. Olennot ovat kuin himmeitä vaaleita valopalloja tai marjoja kasvin rungolla. Kysyin ääneen Jannelta näkeekö hän saman rakenteen, osoittaen sitä sormellani, hän sanoo kyllä. (en tiedä muistatko sinä tätä lainkaan?) Samalla minusta tuntuu että tämä on jotakin jota minun ihmisenä ei kuuluisi nähdä tai tietää, mutta nyt näen sen.
Oma sisäinen kamppailuni saavuttaa lakipisteensä pian tämän jälkeen, ja paniikki pääsee voitolle. Otan A:n tupakat, puen jotakin ulkovaatteita päälleni ja pakenen asunnosta ulos. Ajattelen että ehkä tupakka auttaa hiukan palaamaan todellisuuteen ( 😀 ). Ulkona on kova pakkanen – ja näen että sama voimakenttä näkyy ulkonakin ja kurkottuu taivaalle ja joka suuntaan, ja tuntuu kuin jonkilainen pyörre kentässä säteilisi asunnosta jonne Janne ja A jäivät, ja olen edelleen kytketty heihin sen välityksellä. Huomaan että en ottanut tulitikkuja mukaani.
Kaksi muuta tuttavaani asuu muutaman kilometrin päässä, ja hetken ajattelen että pakenisin bussilla heidän luokseen – minulla on kuitenkin rahaa taskussa, ja näen ihmisiä läheisellä bussipysäkillä. Päätän mennä pummaamaan heiltä tulta tupakkaan. Jotenkin kykenen vaikuttamaan normaalilta, saan tulta tupakkaan. Poltan pari savuketta ketjussa, ja mietin bussimatkaa. Alan ymmärtää että en voi paeta itseäni mihinkään, tai tätä kokemusta – minun on parasta vain palata takaisin ja koettaa selvitä tästä järjissäni. Ihmiset joilta pummasin tulta sanovat että on mukavaa kun joku tuntematon tulee juttelemaan. Naureskelen sisäisesti, eivät tiedä mimmoisessa pyörteessä sisälläni olen.
Lähden kävelemään takaisin kerrostalolle. Vastaan tulee vanhempi nainen, ja katseemme kohtaavat. On kuin nainen saisi valtavan sähköiskun, hän hypähtää säikähdyksestä ja ryntää sitten täyteen juoksuun vaikka piha on jäinen, liukas, huonosti hiekoitettu. Pelkään että hän liukastuu ja kaatuu, onneksi näin ei käy. Hän vain säikähtää näin pahasti, vaikka en edes kävele läheltä häntä vaan tien toista puolta.
Tässä vaiheessa olen myös tajunnut että minulla ei ole avaimia eikä puhelinta, ei mitään keinoa päästä takaisin sisään. Kello on jo melko paljon, yli yhdeksän illalla – kaikki pohjakerroksen ikkunat ovat pimeänä. Hetken ajattelen että voin vain käpertyä hankeen ja keskittyä kovasti ja sitten olenkin sisällä. Tajuan kuitenkin tämän olevan aivan hullua ja johtavan vain hypotermiaan. Kävelen kohti pääovea hieman hädissäni.
Asuntojen ikkunat ovat eri suuntaan kuin sisäänkäynti, eli asunnoista ei näe ovelle. Seison siinä hetken ja mietin – Jannen asunto on ylemmässä kerroksessa enkä yhtään tiedä mikä ikkunoista on hänen. Yhtäkkiä minulle tulee voimakas tunne että asia järjestyy, ei ole mitään hätää. Seison vielä ehkä minuutin ovella, sitten näen lasin läpi kuinka yksi alimman kerroksen ovista sisäkäytävällä aukeaa – asunnossakin on pimeää – ja ovesta astuu nuori mies pelkästään alushousut jalassa. Hän kävelee oudon jäykän näköisesti ulko-ovelle ja avaa sen. Hän ei katso suoraan minuun kertaakaan, vaan tuijottaa kaukaisuuteen suoraan eteensä, kuin mitään näkemättä. Hän ei myöskään sano mitään. (vasta paljon myöhemmin tajusin että hän todennäköisesti käveli unissaan avaamaan oven)
Menen sisään, ja mies seisoo edelleen hetken ulko-ovella, selin minuun. Katson ihmeissäni, mutta sitten hän kävelee takaisin pimeään asuntoon – eikä edelleenkään katso minuun tai puhu mitään. En ole enää aivan varma suljinko minä hänen asuntonsa oven vai tekikö hän sen itse.
Nousen portaat Jannen kerrokseen, asunnon ovi on apposen auki käytävään ja Janne makaa lattialla selällään samassa paikkaa kuin lähtiessäni. Palaan sängylle ja koetan rauhoittua. En tiedä kuinka kauan aikaa tässä vaiheessa meni, mutta jossain kohtaa minusta alkaa tuntua että Janne on vaarassa. Koetan laskea irti tästä ajatuksesta, mutta se palaa aina voimakkaampana. Menen Jannen luo ja koetan herätellä häntä. Ravistelen, puhun, läpsin poskille, mutta Janne ei reagoi mihinkään – on täysin veltto ja kalpea, ja hengitys on lähes huomaamattoman kevyttä. Koettelen pulssia kaulavaltimolta, ja se tuntuu minusta heikolta. Tunne vain voimistuu, olen vakuuttunut että Janne on kuolemanvaarassa. Tuntuu, että Janne on jossain hyvin kaukana ja tässä on vain Jannen ruumis.
Lopulta päätän toimia, ja kiskon Jannen kylpyhuoneeseen. Otan suihkupään ja suihkutan Jannen naamalle jääkylmää vettä. Tämä todellakin saa aikaan reaktion – Janne ääntelee voimakkaasti, oksentaa päälleni ja alkaa sitten rimpuilla irti otteestani. Tiedoton keho joka kuvittelee olevansa veden varassa omaa tietysti valtavat voimat, enkä saanut millään pidettyä kiinni Jannesta – hän repii itsensä irti, ryntää sitten päin vessanpönttöä, ja lyö sitä kovaa päällään – ei vain kerran, vaan kolme kertaa, aina vaan voimakkaammin. Viimeisellä iskullaan hän lyö vesisäiliötä otsallaan niin kovaa että koko säiliö hajoaa, ja sitten hän rojahtaa syliini. Istun Jannen alla lattialla, pelkään että hänen kallonsa on haljennut. Tunnustelen kalloa, verta ei näy, A tulee myös katsomaan ja varmistamme että ainakaan luu ei tunnu haljenneen.
Janne hengittää viimeinkin kunnolla ja väri palaa kasvoille, pesemme A:n kanssa oksennukset pois ja etsimme kuivat vaatteet minulle ja Jannelle. Suljen vessanpöntön päähanan seinästä varmuuden vuoksi. Minulla on erittäin helpottunut olo, tuntuu että nyt kaikki on kunnossa. Palaan asunnon puolelle jokin Jannen yöpuku tai vastaava päälläni.
Jossain vaiheessa tämän jälkeen saan nukuttua. Seuraavana päivänä jokainen meistä vuorollaan kertoo oman kokemuksensa, ja huomaamme että kaikki ovat kokeneet tietyt asiat yhdessä ja samalla lailla.
Myöhemmin (varmaankin samana vuonna 2000?) kun vielä asuit Mukkulassa, tulin käymään luoksesi yksin toisen kerran. Ajattelin kirjoittaa tämänkin kokemuksen tähän, koska ne mielestäni ovat jatkumoa itselleni. Se kerta on ollut varmaankin syksyllä – minulla oli silloin mukana mdma/ketamiinitabletteja, ja olin ottanut niitä. Sillä kertaa menimme yhdessä kävelemään luonnonsuojelualueelle illalla kun oli jo pimeää. Kävellessämme metsään sanoimme samaan aikaan samaa asiaa ja huomasimme että on taas siinä tilassa että toisen mielen aistii, eikä oikeastaan ole tarvetta puhua. Menimme metsään, ja pysähdyimme muutamaan paikkaan polttamaan jointin. Taivas oli kirkas, oli kuunvaloa, mutta maassa leijui metrin korkeudella sankka sumu. Tunnelma oli maaginen. Kerroit vasta myöhemmin että olet yleensä pelännyt pimeää metsää – minä taas en ole koskaan pelännyt, ja sanoit että tuolla kerralla sinuakaan ei pelottanut yhtään.
Samana iltana istuimme asunnossasi lattialla vastakkain, silmät kiinni meditoiden. Aloin tuntea lämpimän valon alavatsassani, selkärangan juurella. Sitten sinä sanoit ääneen että tuntuu kuin minusta hehkuisi jotakin, ja tämän takia aloin tietoisesti keskittyä valoon. Keskittymisen seurauksena valo leimahti, aivan kuin kaasupoltin olisi sytytetty, ja valo syöksyi pitkin selkärankaa ylös, läpi päälaesta, ja samalla koko selkärankaa, niskaa ja päätä kihelmöi voimakkaasti. Sinä sanoit ääneen ”Huh, nyt se hehku voimistui todella paljon!” (ts hyvin selkeä kundalini-kokemus)
Hetken päästä vaihdoimme paikkaa, ts. istuimme edelleen vastakkain, mutta ristin eri sakaroissa ts jos olimme ensin etelä-pohjoinen, niin nyt itä-länsi tms. ja nyt silmät auki. Katsoin kasvojasi, ja sitten ne alkoivat muuttua. Näin ehkä noin viidet eri kasvot, jokaiset muutaman kymmenen sekunnin ajan. Kasvot olivat aina täysin todellisen näköiset, mutta silmissä oli sama katse, sama olento. Tällaista en ole kokenut ennen enkä jälkeen tämän kerran – koskaan en ole nähnyt tuon tyyppisiä ”hallusinaatioita” missään tilassa – oli aivan kuin kasvot olisivat olleet oikeiden ihmisten.
Kuvailin ääneen kasvoja – kahdet ovat jääneet selkeästi mieleen. Toinen oli rokonarpinen, lommoposkinen, hyvin kärsineen näköinen ja laiha, selkeästi kovan elämän kokenut ja paljon vaivaa kokenut. Toiset kasvot taas olivat pulleammat ja hyvinvoivat, viiksekkäät, kuin keskiaikaisen kauppiaan.
Ja samoihin aikoihin oli myös se kerta kun menimme reiveihin Helsinkiin, ja olin jo tavannut muut ihmiset Rautatieasemalla, ja juttelin jonkun kanssa pääovien edessä. Ja sitten tuli kesken lauseen voimakas tunne että minun pitää nyt heti kääntyä ympäri, että joku tuijottaa minua selkään.
Käännyn kesken lauseen, ja silmäni lukittuvat heti sinun katseeseesi, ihmisjoukon keskellä useiden kymmenien metrien päässä. Sinä virnuilit leveästi ja katsoit suoraan minuun, ja heti kun olit luonani, kysyit että tunsinko sen. Vastasin että jos tarkoitat tuijotusta ja kehotusta kääntyä ympäri katsomaan sinuun, niin kyllä selkeästi tunsin!