Tämä osio pohjustaa valintojani miksi psykedelia minua kiinnosti sekä miksi toimin tietyllä tavalla – tai paremminkin minkälaisten asioiden olen antanut tapahtua. Lisäksi musiikista ja suhteestani siihen on muutama sananen, koska sillä oli olennainen osuus asioiden kulkuun.
1. Lapsuus
Kun vanhempani erosivat, otin tietoisesti ja tiedostamattomasti “miehen” roolin perheessämme, johon kuului äitini lisäksi vuotta nuorempi pikkusiskoni. Olin lapsena iloinen ja reipas, mutta myös liioitellusti, koska halusin kaiken olevan hyvin. Eräs varhaisimmista muistoistani n. nelivuotiaana 1980-81 on kovaääninen keskustelu vanhempieni välillä. Samalla tunsin pahaa oloa vatsani seudulla. Mielessäni on sillä hetkellä hyvin vahva ajatus: en halua tätä koskaan. Saatoin etäännyttää itseni negatiivisista tunteista sillä hetkellä, ja kokemus liittyi myös ääneen. Äidin ja isän väliset asiat eivät tulleet minulle näkyviksi, ja vanhempani tekivät parhaansa suojellakseen meitä. Sisäinen turvaverkkoni kasvoi ehjäksi.
Ensimmäisen kosketukseni musiikkiin tapahtui vanhempieni eron jälkeen 1981, kun olimme muuttamassa äidin ja sisareni kanssa uuteen asuntoon. Kuulin jotain outoa mutta samalla jotain mikä kosketti minua. Se oli jotenkin rikki ja säröllä, mutta siihen kietoutuivat jotkin kauniit taajuudet. Mysteerin vallitessa etsin äänen lähteen, osoitin sitä sormellani ja kysyin äidiltä mikä tämä on. Hän vastasi sen olevan radio. Vaikka luultavasti kuulin vain yhden musiikkikappaleen pätkän, mieleni ei voinut käsittää sitä kokonaisuutena.
Kun olin 5-6 -vuotias, sain sähköiskun pistorasiasta tehdessäni kokeiluja johtimilla. Yritin keittää vettä laittamalla avoimen sähköjohdon pistorasiasta pieneen muoviseen kannuun. Vesi alkoi kuohumaan jännästi ja kokeilin sormella olisiko se lämmintä. Sähköisku tuntui voimakkaina pulsseina pitkin kättäni kolme kertaa. Saman ikäisenä näin unen, jossa leijuin kotini eteiskäytävässä.
Ala-asteella minua kiusattiin monista tuntemattomista syistä, joista yksi kuulemani syy oli liiallinen hymyileminen. Jo päiväkodissa olin huomion kohteena, mutta opin pian, että kaikki eivät välttämättä ole ystäviä ja tunsin pettymystä muihin. En vastustellut tai sanonut mitään takaisin, vaan imin kaiken sisääni kuin musta aukko. Luultavasti tästä kasvoi myöhemmin ajatusleikki, että pään sisällä olisi oikeasti musta aukko. Myöhemmin unelmoin, että voisin irrottautua kehostani, lentää avaruuteen singulariteetin luokse ja asettaa sen pääni keskelle.
Myöhemmin elämässäni uudella kuulla oli minulle merkitys, ja se näkyi piirtelyissäni mustana ympyränä, joka symboloi myös mustaa aukkoa. Sen voisi ajatella vastaavan Avaruusseikkailu 2001 elokuvan monoliittia. Musta ympyrä edusti polkua eteenpäin; maailmassa oli aina jonkinlainen aukko, josta kulkea. Toisaalta se voisi olla Ihmemaan kaninkolo.
En puhunut lapsena tuntemuksistani äidilleni, vaikka kiusaamisesta kerroin. Oikeastaan en puhunut kenellekään tunteistani kuin vasta paljon myöhemmin elämässä ja pidin kaiken sisälläni osanani tässä maailmassa. Äidilleni puhuin ala-asteaikojen tunnemaailmastani vasta yli 40-vuotiaana, kun havahduin miten minussa oli piilotettua aggressiivisuutta. Ala- ja yläasteella pelkäsin joskus mennä kouluun ja ajattelin, että jos vain tein koulutehtävät mitä pitää enkä reagoinut mihinkään, pääsisin helpoimmalla. Etäännytin itseäni muista. Toisaalta muutamat ystävyyssuhteet olivat todella hyviä.
Kotini oli turvallinen paikka, jossa sain olla omissa oloissani, uppoutua leikkimaailmoihini ja toteuttaa itseäni. 8-vuotiaana 1985 sain isältäni lahjaksi C64-tietokoneen, jonka parissa vietin paljon aikaa ja tunsin kuuluvani johonkin joukkoon.
Olin lapsena erittäin kiinnostunut avaruudesta ja avaruushullu. 3-vuotiaana olin suureen ääneen vaatinut vanhemmiltani avaruuskirjaa, ja he löysivät kirjan Auringosta. Kirjan kuvasto on painunut mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Myöhemmin ahmin kaiken avaruuteen ja sen tutkimukseen liittyvän tiedon, jota löysin Kuusankosken lähikirjastostani. Tieteisiin tutustuminen teki minusta kirjaviisaan ehkä ärsyttävyyteenkin asti, mutta samalla rakentui minulle peruskäsitys maailmasta, aurinkokunnasta ja avaruudesta. Päiväkotiaikoina kuvittelin miten TV-sarja Galactican alukset laskeutuisivat viereiselle pihalle ja lähtisin niiden mukana avaruuteen. Nykyäänkin kuulun tähtitieteelliseen yhdistykseen Ursaan, johon äitini liitti minut 8-vuotiaana vuonna. Tähdet ja avaruus lehden lisäksi minulle tuli samoilta ajoilta Tiede 2000 -lehti, jonka artikkelit kertoivat minulle aina uutta ja mielenkiintoista tietoa maailmankaikkeudesta.
Kirjastosta löysin avaruuden lisäksi scifin, paranormaalit ilmiöt ja UFOt seikkailukirjojen ja fantasian kautta. Niitä lukiessani koin välillä voimakasta pelkoa ja ajattelin, että ympärilläni saattaa olla avaruusolentoja. Pelko tuli heti kun aloin lukemaan tai jälkikäteen niitä ajatellessani. Mielessäni näin varjomaisia tai valoa hohtavia humanoideja huoneeni ikkunan takana ja välillä kävin nukkumaan peloissani.
Kun olin noin 10-vuotias, huomasin, että leikkikalunani ollut sateenvarjon runko ilman varjoa muistutti kirjoista tuttua radioteleskooppia. Päätin lähettää sen avulla signaalin avaruuteen. Varmistin, että kytkennät olivat turvallisempia kuin edellisellä kerralla ja liitin sateenvarjon rungon pistorasiaan. Olin erittäin vakavissani asiasta. Signaalin oli oltava oikea-aikainen ja suunnattu oikein kohti taivasta tai parhaaksi katsomaani kohtaa. Elokuva E.T. saattoi innoittaa minua tähän. Poltin sulakkeen ja tuntui kuin olisin tehnyt jotain merkittävää. Myöhemmin eräs unelmani toteutui, kun vierailin matkoillani Green Bankin radioteleskoopilla Länsi-Virginiassa.
Viidennellä tai kuudennella luokalla 12-13 -vuotiaana pidin koulussa esitelmän kaaosteoriasta. Äitini oli ostanut minulle kirjan nimeltään Kaaos, minkä luin uudestaan ja uudestaan. Kaaosteoriasta mieleeni jäivät fraktaalit ja kaoottista ilmiötä kuvaavat attraktorit – se miten arkisissakin periodisissa tapahtumissa kuten peräkkäisten vesitippojen tai sydämenlyönnin viiveessä vaikuttaa näennäisesti satunnaisen rytmin sisällä oma rytminsä, jolle voi löytyä säännöllisen oloinen kuvaaja. Maailmankaikkeus ei ole satunnainen paikka.
Tein samoihin aikoihin kotona äänityksiä kasettinauhurillani ja huomasin niissä soinnikasta huminaa, jota en ollut aiemmin huomannut. Luulin sen liittyvän radiokasettisoittimeen, mutta kesti hetken tajuta, että se tuli läheiseltä paperitehtaalta ja vallitsi kaikkialla kotikaupungissani. Tämän jälkeen en enää osannut olla huomaamatta tätä ääntä. Ymmärsin, että olin tottunut siihen ja tunsin tehneeni löydöksen.
Eräänä pimenevän loppukesän iltana 90-luvun alkupuolella palasimme kotiin ja jäin vielä hetkeksi katsomaan taivaalle, vaikka tähtiä ei näkynytkään. Kello oli ehkä lähellä yhdeksää illalla. Hetken kuluttua näin jotain todella ihmeellistä, jonka jälkeenpäin tunnistin ilmakehään palavaksi kantoraketiksi tai vastaavaksi. Se kulki suoraan ylitseni lounaasta koilliseen. Ilmiön maagisuutta korosti sen hiljaisuus, kun se visuaalisesti vaikuttavana ja suhteellisen hitaasti vyöryi taivaalla noin 10 sekunnin ajan. Tuijotin sitä niin hämmästyneenä, etten saanut kutsuttua muita ulos katsomaan sitä, vaikka kotimme ovi oli auki minua odottamassa.
Nuorisolle tarkoitetussa yleisurheilutapahtumassa, Hippokisoissa, hyppäsin pituutta peräkkäisinä vuosina saman verran: 3m 33cm. Mitä ovat sattumat? Kaikki tapahtumat rakentuvat aikaisempien tapahtumien kerrostumien päälle. Tapahtumat eivät ole sattumanvaraisia eikä maailmankaikkeus ole satunnainen paikka, sillä muuten se ei voisi olla pysyvä. Tapahtumien kudelma rakentuu jokaisen haluista ja toimista koko historian ajalta. Olennaista tässä on, että kiinnitin huomiota tällaisiin asioihin. Jokainen rakentaa lopulta oman todellisuutensa.
Vaikka vastustin sitä aluksi ja ulkoisestikin ilmaisin vastahakoisuuttani, äitini löysi minulle harrastuksen Aikidon parissa. En ollut aiemmin kuullut lajista. Siinä on tarkoitus on käyttää vastustajan omaa voimaa vastustajaa vastaan eli käyttää mahdollisimman vähän voimaa halutun lopputuloksen saavuttamiseksi. Harjoitin Aikidoa kahdeksan vuotta ala-asteelta lukion loppuun asti 1996.
Olin hyvin kiltti murrosiässä ja uppouduin peleihin, musiikin tekemiseen ja omiin maailmoihini. Toisaalta tunsin miten olin yhtäkkiä vieraiden keskellä perheeni parissa, ja tämä havahtuminen aiheutti jonkin verran ahdistusta. Sen myötä loin pinnallisen ulkokuoren missä kaikki on hyvin ja kuten ennenkin.
Lukiossa vapauduin paljon, koska kiusaaminen päättyi. Sain maineen outona ihmisenä. Olen kuullut olevani Pääouto, Turisti tai Avaruus-Janne. Maineeni ei haitannut minua, mutta mielestäni en ollut mitenkään outo tai erikoinen. Tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi. Lukiossa lopetin myös kiusaamisen, mitä olin harrastanut yhtä henkilöä kohtaan ala-asteelta asti. Kiusaamiseni vaivasi minua pitkään, ja muutama vuosi lukion jälkeen lähellä vuosituhannen vaihdetta paljastin tämän A:lle ja kerroin haluavani pyytää anteeksi kyseiseltä henkilöltä. Kesällä samana vuonna, Faces-festivaaleilla, yllättäen tapasin kyseisen henkilön ja sain vihdoin purettua mieltäni sekä saada tietää, että hän oli tehnyt rauhan asian suhteen.
Kun viimeistä kertaa olin astumassa Kuusaan lukion ovesta ulos tunsin yhtäkkiä herääväni 12 vuoden mittaisesta unesta. Tuntemus oli hyvin voimakas ja jäin hämmentyneenä paikoilleni seisomaan. Rakennus tyhjeni merkityksistä, ja kaikki siteet kouluun katkesivat. Tämä peruuttamaton muutos ja se miten vanha tapa kokea todellisuus jäi taakse, oli yksi osa vastaavien tapahtumien ketjua, johon liittyi myös ensimmäinen kerta, kun tiedostin paperitehtaan äänen. Tunsin, että helpointa oli antautua muutokselle.
Vuonna 1996 muutin Lahteen opiskelemaan mekatroniikan insinööriksi. En ajatellut tulevaisuuttani alalla. Mekatroniikka oli linjana ollut vasta kolmas valintani ja putosin siihen, koska tein pääsykokeissa hölmöjä virheitä yksinkertaisissa tehtävissä. Ensisijaisesti hain tietotekniikkalinjalle. Tyydyin mekatroniikkaan ja tutustuin siihen. Pääasiassa halusin aloittaa itsenäisen elämän lukion jälkeen ja muuttaa pois Kuusankoskelta. Lahden insinööriopintojen neljän vuoden suurin anti olikin kaikki muu kuin opiskelu, vaikka senkin myötä pääsin tutustumaan mielenkiintoisiin asioihin ja paikkoihin silloin ja myöhemmin. Todelliset päämääräni olivat muualla kaksoiselämässäni.
2. Mielikuvitus ja henkiset kokemukset
Murrosiän kynnyksellä 12-13 -vuotiaana löysin oman mielikuvitukseni, vaikka olin nähnyt kirjoissa kuvatut tapahtumat mielessäni jo kuvina. Huomasin, että pystyin kuvittelemaan itseni eri paikkoihin ja aloin tutkia kotikaupunkiani mielikuvituksen avulla hyvin huolellisesti ja realistisesti. Pian aloin kuvitella asioita, jotka eivät olleet olemassa. Tässä oli mielenkiintoinen rajapinta, jossa annoin kuvien tulla ilman, että yritin aktiivisesti luoda niitä itse. Aloin nähdä paljon värejä ja muotoja ja tulin tietoiseksi intuitiosta, joka toimi sitä paremmin, mitä vähemmän yritin kontrolloida sitä. Kun aloitin mielikuvitusharjoituksen, kuvioita oli vain sirpaleina. Pienen satunnaisen ja hallitsemattoman lyhytkestoisen vaiheen jälkeen aloin kuitenkin tunnistaa uusia asioita, mitä en ollut ennen nähnyt, kun päästin tietoisesti irti niiden hallinnasta. Minulle tämä tapahtuu helpoimmin silmät auki, ja mielikuvitukseni korvaa sen, mitä näen silmilläni.
Joskus saatoinkin jäädä tuijottamaan eteeni kesken jonkin tekemisen, kuten vaikkapa syömisen aikana leipä kädessäni, sillä olin ajatuksissani jossain ihan muualla. Jos minulta kysyttiin, mitä ajattelin, en osannut vastata, sillä havaitsemani oli niin paljon.
Ruokin mielikuvitustani erilaisilla termeillä kuten planeetta, ja näinkin planeetan ja mitä lähemmäs sitä kuljin siellä näkyi myös sen asukkaita. En päättänyt, millaisia mielikuvia syntyi, vaan annoin mielikuvitukselleni yleisiä vihjeitä ja tarkkailin, mitä tapahtui. Tämänkaltaisia matkoja tein usein, ja keskeistä oli säilyttää tietty näkökulma sekä itseeni että mielikuvitukseeni, sillä suoraan katsomalla asiat näyttivät jollain tapaa epäselvemmiltä. Tämä virta tuntui ja tuntuu edelleen minusta riippumattomalta. Unelmani oli laite, joka voisi muuttaa mielikuvitukseni näkyväksi ja koettavaksi kaikille. Zen-meditaatioharjoituksissa ja yhdellä ohjatulla shamaanisessiolla olen tähän tutustunut järjestelmällisimmin. Mielikuvat ja asiat täyttävät näkökenttäni. Mielikuvitus oli minulle oma paikka. Muu maailma ja omat maailmani eriytyivät ja elin monenlaisissa todellisuuksissa. Roolipelien pelaaminen auttoi tässä ja eläydyin syvällisesti tarinoihin mukaan. Lukion aikana johdin lisäksi Paranoia-roolipelisessioita, ja samaistuin hyvin keskeisen vainoharhaisen tietokoneen rooliin.
Samoihin aikoihin aloin kokea unihalvaustiloja, joiden yhteydessä näin tyypillisiä varjohahmoja. Aluksi unihalvaustilat pelottivat minua niin paljon, että pakotin itseni hereille muutaman kerran. Kuitenkin kun kokemus toistui useita kertoja, päätin kokeilla, mitä tapahtuisi, jos antaisin kehoni hoitaa tilanteen ilman vastarintaa, vaikka tuntuisi siltä, että en voisi hengittää. Kokemus oli jännittävä, mutta huomasin, että kehoni tiesi tarkalleen, mitä tehdä, eikä minulla ollut syytä huoleen.
Opin, että unihalvaustilassa olin olemassa oman henkikehoni tasolla, joka pystyi liikkumaan fyysisen kehoni rajoista riippumatta. Lisäksi aistikokemukset ulkoisesta maailmasta tuntuivat jollain tavalla voimakkaammilta ja intensiivisemmiltä. Eräs kokemus oli sellainen, että näin siskoni ja äitini syömässä aamupalaa keittiössä, ja katseeni zoomautui heitä päin useita metrejä. Tässä näyssä huoneeni ovi oli todellisuudesta poiketen hieman raollaan, koska muuten en olisi nähnyt keittiöön nukkumapaikastani.
Vaikka monet pelkäävät unihalvaustiloja, olen oppinut, että niitä voi käyttää hyödyksi. En yrittänyt unohtaa lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiani. Tunsin olevani osa jonkinlaista salaisuutta, josta ei ollut paljoakaan tietoa saatavilla, mikä rohkaisi minua tutkimaan lisää omia kokemuksiani.
Teini-iän kynnyksellä koin merkityksellisen unen mökillämme Rovaniemellä Lapissa kesällä. Heräsin keskiyöllä valoisaan kesäyöhön, jossa kaikki näytti todelliselta. Mökin ovi oli sänkyni jalkopään vasemmalla puolella ja hieman raollaan. Kaikki oli paikoillaan ja tuntui tutulta. Huomioni kiinnittyi 200-vuotta vanhan sängyn puisen päädyn yli kurkistavaan kettuun, joka piti käpäliään sen yli ja katsoi minua suoraan silmiin. Katseemme yhtyivät ja tunsin kuinka alan nousta istuma-asentoon lantiosta taipuen, ilman voimaa käyttäen. Ketun katse veti minut ylös ja katseemme lukittuivat toisiinsa. Hetken istuttuani vaivuin takaisin makuuasentoon ja katseidemme yhteys katkesi. Tunsin epävarmuutta ja surua yhteyden menetyksestä, joka tuntui lopulliselta. Lähemmäs patjaa laskeutuessa ylävartaloni tuntui kiertyvän oikealle. Huomaan silmäkulmastani oman nukkuvan kehoni sängyllä. Hienovaraisesti pakotettuna palasin sen asentoon ja tunsin käteni siirtyvän samaan asentoon kuin nukkuvan kehoni kädet ja pääni kääntyvän kohti oikealla kyljellä makaavan kehoni pään asentoa. Laskeutumisen aikana tunsin kihelmöintiä, joka nousi selkärankaa pitkin kohti päälakea, ja korkeimmillaan kihelmöinti oli päälaellani, kun asennot täsmäsivät. Samalla uni päättyi.
Myöhemmin opin miten tällä kihelmöinnillä on nimi: kundalini. Ja vielä paljon myöhemmin, kun olin oppinut termin henkieläin ja ajattelin, että kettu voisi minulle olla sellainen, tutustuin siihen erään shamaanituttuni kirjasta. Ketun yhteydessä juurikin mainittiin ketun kohdalla kundalini. Unikokemukseni oli eräänlainen herääminen ja samanaikaisesti nukahtaminen.
En kuitenkaan aktiivisesti hakeutunut tutkimaan tätä ulottuvuutta tai liittynyt tiettyihin piireihin, vaan elin tavallista elämää. Tämä kaksijakoisuus harmitti minua ja ajattelin, että en ole uskaltanut tehdä muutosta. Tunsin jääneeni jälkeen jonkinlaisessa tarinassa, joka avautui minulle hitaammin kuin muille. Tämä opetti minulle kärsivällisyyttä. Vaikka syvällä sisimmässäni tiedostin rajattomuuden, halusin että asiat edistyisivät nopeammin. Toisaalta, vaikka olin avuton tekemään muutoksia, luotin siihen, että minun on annettava polun avautua minulle ja kulkea sitä pitkin.
Yläasteella 14-16 -vuotiaana minulla oli vaikeuksia sopeutua, ja aloin miettiä asioita kuten mikä on oikea puherytmi. Puhuin todella nopeasti, koska yritin sanoa päähäni tulleita ajatuksia yhdellä kertaa välittömästi. Toisaalta ajattelin, että kukaan ei jaksa odottaa, jos puhun hitaasti. Minun näkökulmastani hitaasti puhuminen olisi varmaankin ollut normaali puhenopeus. Kun joku sitten vähän kiusatakseen imitoi puhettani, tulin siitä epämiellyttävän itsetietoiseksi. A tuntui olevan ainoa, joka ymmärsi mitä yritin sanoa, ja reagoin voimakkaasti siihen, että joku kuunteli minua. Lyriikka kiinnosti minua vähän, ja enemmän kiinnostuin rytmistä, väristä ja soinnista.
Lukioaikoina koin keskellä arkea vähintään kolme mielenkiintoista kokemusta, joissa tunsin vajoavani maailmasta taaksepäin. Havainnot tulivat pienen etäisyyden päästä, ja niitä oli ehkä yksi kerta vuodessa. Parin kerran jälkeen jo odotin mielenkiinnolla seuraavaa kokemusta. Yhden tapauksen muistan erityisen selvästi: olin menossa A:n luo, mutta siellä oli paljon muitakin paikalla sillä hetkellä, ja kaikki kiinnittivät huomionsa minuun. Yhtäkkiä tunsin pienen säikähdyksen, ja todellisuus tuntui olevan metrin päässä minusta. Aistimukset tulivat pienen verhon takaa kaukaisuudesta, ja tuntui kihelmöintiä ja kutinaa, joka asettui minun ja maailman väliin. Kaikki näkemäni pieneni eteeni ja sen ympärillä oli mustaa. Kokemuksen ajan olin aina hyvin hämmästynyt enkä kyennyt kertomaan tuntemuksistani. Tilanteet kestivät pari sekuntia. Myöhemmin elämässäni huomasin, että tämän tunteen kaltaisia kokemuksia liittyy jollain lailla äkkinäisiin ja yllättäviin ääniin, jotka saavat mieleeni tulvahtamaan sinistä väriä. 2010-luvulla koin migreeniauran kolmesta neljään kertaan vuodessa ilman särkyä. Mainitsen tämän, koska se voi kertoa jotain edeltävästä tilastani. Tapahtumat eivät ole mysteerisiä, tai oikeastaan mikään tapahtuma ei ole lopulta mysteerinen. Olennaista on minkälaisen tarinan niistä itselleen kertoo.
3. Musiikki
Voitin vuonna 1990 Mikrobitin arvonnassa Amiga 500 -tietokoneen noin 1600 osallistujan joukosta. Aloin käyttää konetta pian musiikin tekemiseen, jota olin jo aloitellut C64:llä. Koneiden maailma vetosi minuun, sillä niissä oli järkeä ja ne tekivät sen, mitä halusin. Lisäksi niiden avulla pystyi elämään arkitodellisuuden ulkopuolella. Vaikka en tiennyt musiikista paljoa enkä yrittänyt tehdä samoja asioita kuin muut, pidin harmoniasta ja rytmistä. Isäni kautta löysin Jean-Michel Jarren, jonka varhainen tuotanto sai minut haltioituneeksi. Olin myös Bruce Springsteenin fani, vaikka en ymmärtänyt kaikkia kappaleiden yhteiskunnallisia sanomia, sillä joitakin niiden melodioita ja harmonioita pidin kauniina ja koskettavina. Jarren kautta löysin sähköisen musiikin ja kuuntelin paljon syntetisaattoriversioita pop-sävelmistä kiinnostuksessani melodiaa kohtaan. Lukioaikoina löysin Steve Roachin Structures from Silence albumin levykaupasta, mistä poimin sen kannen ja biisien vähäisen lukumäärän ja niiden pitkän keston perusteella. Albumi oli ikkuna sieluuni. Roach-osastoa selaillessani löysin myös Robert Richin. Kraftwerkin Radio Activity oli kaunein koskaan kuulemani kappale. Tangerine Dreamin ja Pink Floydin ensimmäiset julkaisut olivat suosikkejani. Serkkuni kautta löysin teknon, acidin, gabberin ja goa trancen n. 14-16 -vuotiaana 1991-93, mutta en varsinaisesti koskaan lähtenyt siihen maailmaan mukaan. Se ja tekno kuuluivat minulle aina reiveihin, eivätkä kotona, jossa pidin rauhaa. Kuitenkin ne vaikuttivat musiikkiini, sillä halusin toistaa saman tunteen itselleni. Vältin Aphex Twiniä, Autechrea ja vastaavaa. Viva TV-kanava oli minulle portti elektroniseen musiikkiin, ja 90-luku esiintyi minulle toiveikkaana aikana. Harmonioiden ja melodioiden myötä kiinnostuin vanhasta musiikista.
Olen arkistoinut koko musiikillisen tuotantoni, minkä kautta tähän matkaani voi tutustua:
SARANA archives
Sain käyttööni Amiga-tietokoneeseeni äänendigitoijan saman serkkuni kautta. Kyseinen henkilö on ollut minulle hyvin läheinen, ja en olisi tutustunut häneen ja veljiinsä todennäköisesti näin hyvin ellei isäni olisi vanhempieni eroni jälkeen asunut lähellä heitä. Kun minulla oli lisäksi mikseri, tajusin viedä tietokoneen äänen mikserin kautta takaisin tietokoneeseen. Sivuhuomiona mainittakoon, että tuo mikseri oli alunperin kuolleen henkilön jäämistöstä. Tutustuin feedbackiin ensimmäistä kertaa, ja ymmärsin sen olevan kaoottinen järjestelmä, jossa pienet muutokset voivat johtaa moniin eri suuntiin. Kun lisäsin feedback-ketjuun tietokoneelta efektejä, syntyi loputtomasti muuntautuva ääni. Soitin tähän ääneen mukaan siskoni sähköpianolla eräänlaisia äänisiemeniä, jotka jatkoivat itsenäisesti elämäänsä. Prosessi oli heittäytymistä yhdenlaiseen äärettömyyteen ja irrottautumista, jota piti myös hallita aktiivisesti mutta hienovaraisesti.
Konseptuaalisesti ja käytännössä feedback oli prosessin kantava teema, joka johti episodeihin vuosina 1999-2000. Takaisinkytkentää mukailevat tavat ajatella tuntuivat viedä minua eteenpäin sisäisellä henkisellä polullani.
Yksi tästä feedback-teoksesta säilynyt osa on kuultavissa toisen arkistojulkaisuni ensimmäisenä kappaleena. Se soi myös ohjelmassa Avaruusromua vuonna 1996: https://archive.org/details/sarana_archives_vol_02_new_toys
Musiikki oli mukava ilmaisumuoto, sillä ääni antoi nopeaa ja kiinnostavaa palautetta hyvin vähällä vaivalla. Musiikin avulla pääsin tilaan, jossa ei ollut enää muita, ja jossa olin maailmankaikkeuteni yksinvaltias. Samalla tavalla kuin mielikuvituksen tutkimisessa myös musiikillisessa ilmaisussani aloin tutustumaan antautumiseen ja intuitioon. Asiat syntyivät luonnollisesti, kun annoin itseni vapautua ja luotin sisäiseen luovuuteeni. Teknisen osaamisen kehittäminen oli tärkeää, mutta lopulta tärkeintä oli ymmärtää välineeni ja oppia tuntemaan ne käytännössä kokeilujen ja leikin kautta.
Musiikin tekeminen alkoi yleensä lopputavoitteen luomisella, jonka jälkeen aloitin tallennuksen ja aloin kehitellä elementtejä. Vain muutaman tallennuksen aloitin uudestaan, ja kasetille tallennetuista en yhtäkään. Prosessi oli rehellinen ja pysäyttämätön, pyrkien saavuttamaan sen, mitä olin ensin valmiiksi rakentanut, ilman että tarvitsi uusia ottoja. En kuorruta tekemiäni biisejä mitenkään kultapölyllä. Ne ovat muistoja tästä kulkemastani polusta ja läpikäymästäni prosessista, jossa heittäydyin ja sukelsin koko ajan eteenpäin ja syvemmälle.
Löysin vastapainon matemaattis-fysikaalisesta todellisuudesta. Kaksoiselämäni ulkopuolella olin kiltti ja iloinen koululainen ja sisäisesti olin muualla omissa todellisuuksissani. Sieltä löysin turvapaikan. En ollut yksinäinen ja olin itseni ystävien seurassa. Ystävieni kanssa saatoin jakaa mielikuvituksen ja rajattoman huumorin. Musta huumori oli minulle helppoa ymmärtää. Oli helppoa tunnistaa samalla aaltopituudella olevat ihmiset kuin käydä vaivalloista dialogia, jonka mieluiten aloitin heti aina mahdollisimman syvästä päädystä, koska muu tuntui epäolennaiselta.
Turvapaikka on kiinnostava käsite tässä yhteydessä, koska vuonna 1996 aloin käyttämään nimeä SARANA musiikillisesta ilmaisustani. Kolme vuotta myöhemmin opin, että on olemassa buddhalainen kolminaisuuden termi sarana, ja se sanskritiksi tarkoittaa turvapaikkaa. Alunperin valitsin nimen, koska se oli mielestäni kaunis suomalainen sana. Muoto ja estetiikka kiinnostivat minua enemmän kuin sisältö. Pidin saranasta konseptina myös siksi miten se oli maailmojen välissä ja niitä erottavan portin tarpeellinen mutta näkymätön ja toiminnan mahdollistava osa.
Mukkulan asunnossani katselen ikkunasta valtavan ufon törmäystä maahan. Alus on suunnattoman suuri. Sen kulku on kuin hidastettua valtaisien pölypilvien noustessa korkealle taivaalle. Osumiskohta on kenties kymmenien kilometrien päässä. Kyseessä on aivan käsittämättömän iso tapahtuma. Leijun pihatielle suurinpiirtein ulko-oven kohdalta. Jostain eteeni talon suunnalta kulkeutuu humanoidipari. He ovat kuin ihmisiä, mutta hahmottomia. Heillä on mukanaan käsissään pieni esine, joka soittaa satunnaisalgoritmimusiikkia. Se on minusta kauneinta mitä olen koskaan kuullut, maailmankaikkeuden musiikkia.
Muistiin kirjoittamani uni Lahden Mukkulassa vuodelta 1998
Vuonna 1998 aloitin tekemään musiikkia pelkästään laitteilla, jolloin olin suoraan tekemisissä muutoksen kanssa ilman, että käsitin sitä erilaisten sekvensserien aikapresentaatioiden kautta. Musiikkini muoto oli vapautumassa ajasta ja paikasta. Vuonna 1999 tämä prosessi kulminoitui ja sen jälkihäntä jatkui vuoteen 2000 asti.
Musiikkia luodessani mietin, miksi teen sitä. Päättelin, että se on minun keinoni löytää yhteys tunteisiini. Jotkin osat minussa eivät keskustele keskenään. Tunsin olevani yhdeltä osaltani sokea ja toisella olisi korvat. Toisaalta mietin, miksi heittäydyin loputtomiin sekä musiikissa ja mielessäni. Ajattelin sen johtuvan siitä, että lapsena isäni ei ollut läsnä arjessa omalla äänellään, joka olisi saanut minut paikoilleni. Nyt ajatellen tämä voi myös koskea äitiä. En ollut villi lapsi millään tavalla, mutta etsin vastaanpanevaa voimaa sisimmässäni. Sitä ei ollut, vaan sen sijaan pidäkkeetön sukellus kohti jotain tuntematonta, mutta samalla uutta ja ihmeellistä. Äiti ja isä ovat aina olleet rakastavia vanhempia, ja olen äärettömän kiitollinen siitä, että olen voinut turvallisesti tutkia sisintäni. Lopulta minä kuitenkin tein aina päätöksen jatkaa eteenpäin. Tästä syystä voisi sanoa, että etsin itseäni ja kokeilin rajojani prosessin aikana, jossa olin sekä turvaverkko että heittäytyjä, ja jossa turvaverkko oli koko ajan etääntymässä. Luotin siihen, että aina joku tai jokin otti minut vastaan – niin arjessa kuin sisälläni.
4. Päihteet
Aloittaessani insinööriopintoni vuonna 1996 pääsin vihdoin tutustumaan internetiin selainpohjaisesti. Olin jo aiemmin kiinnostunut kannabiksesta ja kuulin mahdollisuudesta kokeilla sitä. Löysin nopeasti verkkosivustoja, joilta pystyin oppimaan kannabiksesta sekä monista muista päihteistä. Käytin paljon aikaa opiskellakseni aiheita ja varmistaakseni, että kokemukseni olisivat mahdollisimman turvallisia. Luin loputtomasti muiden kokemuksista, ja erityisesti kiinnostuin niistä, joissa tuntui olevan järkeä mukana. En kuitenkaan ohittanut kielteisiä kokemuksia, vaan mietin tarkkaan, miksi kokemukset vaihtelivat. Löysin yhtäläisyyksiä omiin päihteettömiin kokemuksiini, tuntemuksiini ja ajatuksiini erityisesti mielikuvituksestani oppimani vuoksi. Kannabiksen lisäksi kiinnostuin LSD:stä ja psykedeeleistä yleisesti. Tutkin erilaisia katsantokantoja ja vierastin tiettyä julistavuutta ja kulttuuria, jota en koskaan omaksunut. Myöhemmin äidinkielen/ilmaisutaidon kurssin yhteydessä pidin puheen kannabiksen laillistamisen puolesta, sillä mielestäni sen kieltoon johtaneet perusteet olivat kevyet ja tunnepitoiset. Vaikka ymmärsin psykedeeleihin liittyvän julistuksellisuuden ensimmäisen LSD-matkani jälkeen, päihteet eivät koskaan olleet minulle päämäärä, vaan yksi tapa tutkia ja kehittää itseäni.
Aloitin kannabiksen käytön vuonna 1997 ollessani 20-vuotias. Olin aiemmin tutustunut alkoholiin opiskelukavereideni kanssa, mutta lopulta en enää pitänyt sen vaikutuksista. Erään baari-illan aikana huomasin, että kun yritin sanoa jotain, sanat tulivat ulos epäselvästi ja sekavasti. Kotimatkalla pyöräillessäni en pystynyt kulkemaan suoraan. Vaikka olin kokenut vastaavaa aiemminkin, tajusin nyt ensimmäistä kertaa miten olin sisimmässäni selvänä ja miten mieleni ja ympäröivän maailman välissä oli suodatin, joka heikensi kaikkea tekemistäni ja olemistani. Se ei tuntunut hyvältä.
Ensimmäinen kerta, kun kokeilin kannabista, tuntui kuin olisin hengittänyt keuhkoihini kultaista hunajaa ja samalla juonut jonkinlaista eliksiiriä, jonka maku tuntui kieleni päällä. Olin hyvien ystävieni kanssa rauhallisessa ympäristössä, ja muistan sen olleen joko kesä tai myöhäiskesä. Kotimatkalla iltahämärässä näin miten viereisen pellon sumukiehkuroista nousi harmaansävyisiä tanssivia pareja, jotka näyttivät pukeutuneen 1800-luvun tyyliin.
Kun löysin kannabiksen, päätin lopettaa alkoholin kokonaan pitkäksi aikaa, koska tunsin löytäneeni jotain, mikä ei lannistanut minua. Alussa pystyin vielä tunnistamaan kannabiksen jälkivaikutusten keston, ja huomasin, että tietynlainen selkeys palasi noin 1.5-2 viikon päästä käytön jälkeen. Kesti kuitenkin noin 10 vuotta, kunnes ymmärsin, miten kannabis rajoitti henkisiä kykyjäni ja kuinka todellisuudessa kyseessä oli addiktio. Kun aloitin säännöllisemmän käytön, huomasin, että jokainen pidempi ajanjakso ilman sitä sai minut tuntemaan oloni paremmaksi, kevyemmäksi ja luonnollisemmaksi. Lopulta tein saman havainnon myös psykedeelien osalta.
Ensimmäinen LSD-kokemukseni oli kaunis ja kutsumieni ystävien seurassa. Ajattelin heidän olevan kiinnostuneita kokemuksestani ja he olisivat samalla turvanani varmuuden vuoksi. Kokemus tapahtui lämpimänä syysiltana vuonna 1998, ja maisema ympärillämme näytti kuin elävältä öljyvärimaalaukselta lähes sellaisenaan.
Yläpuolellamme taivaalla tuuli kovasti, ja pilvet liikkuivat nopeasti, kun koin LSD:n värinöitä ensimmäistä kertaa. Kaikki tuntui juuri sopivalta; tunne tiivistyi korvien välissä nenän takana ja tunnelma muuttui kauniiksi pisaraksi, joka laskeutui avoimille kämmenilleni kuin kristalli, heijastaen valoa ympärilleen.
Katselimme kauneinta auringonlaskua, mitä olimme koskaan nähneet. Silloin Suomessa oli muistaakseni ilmiö, jossa Saharan hiekkaa tai vastaavaa oli kulkeutunut tänne asti. Tajusin, että maailma on yhtä kaunis matkalla kuin todellisuudessaan, ja että vain itse olin muutoksen tilassa. Huomasin myös kykeneväni hallitsemaan itseäni tässä tilassa, mikä oli epäilyttänyt minua etukäteen. Nyt minussa täytti luottamus kokemusta ja itseäni kohtaan. Havainto oli samanlainen kuin alkoholin vaikutuksen alaisena. Sisimmässäni olin selvä.
Kolmas huomio oli, että kaikki, mitä koin ja tunsin, oli jätettävissä itselleni pysyvinä muistoina ja ajattelutapoina. Katalyyttina toimiva aine ei ollut päämäärä, vaan se oli mahdollistanut minulle kokemuksen ja osoituksen siitä, mikä oli mahdollista muutenkin sisimmässäni. Tunsin ennen kokematonta fyysistä keveyttä olemuksessani kuin olisin lapsi. Tunne oli sama kuin meditaation aikana, kun samaistuu henkikehoonsa.
Läheinen hiekkatie oli suomuinen, ja järvellä kulkeva laiva puski hassusti ylitsevuotavaa riemuaan vastavirtaan. Kaikki maallinen tuntui pieneltä, vaikkakaan ei merkityksettömältä, ja suuret kokonaisuudet olivat selkeästi ajateltavissa. Heittelin kiviä vedessä olevan kasvin lehteen ja näytti kuin kohteeseen johtaisi tunneli, joka johti kivet kohteeseen. Vaikka kivi itsessään ei painanut juurikaan kädessäni, sen vaikutus käsivarteni aistinsoluihin toi esiin painon tunteen, joka oli voimakas ja havainnollinen.
Kerroin ystävilleni, että kaikki mitä olen tähän mennessä elämässäni tehnyt on johtanut tähän pisteeseen. A huomautti miten se on kehäpäätelmä, ja sellainen se varmaan yhdestä näkökulmasta onkin. Tunsin sillä hetkellä olevani läsnä elämässäni enemmän kuin koskaan aikaisemmin: palasin tähän hetkeen ja paikkaan. Tunsin olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Olin jo aiemmin ymmärtänyt, että koskaan ei oikeastaan toimi väärin tai ole väärässä paikassa, mutta aina kokee tekojensa seuraukset. Se miten niiden kanssa menettelee ratkaisee kaiken tiellä eteenpäin. Tietoisuus itsestämme ja muista on kasvuprosessi, johon omat valintamme voivat joko auttaa tai haitata. Suurin palvelus, jonka voimme tehdä, on auttaa muita ja itseämme tässä kasvuprosessissa. Pahin rikos on sen estäminen.
Päihteiden käyttöni ei häirinnyt muita elämänalueitani, ja olin vastuullinen kuten aina. Käyttöni oli vähäistä ja harkittua, ja asuessani Mukkulassa neljän vuoden ajan 1996-2000 otin LSD:tä vain 6-7 kertaa. Jokaisesta kokemuksesta tein jollain tavalla merkityksellisen ja olin sisäistänyt hyvät käytännöt psykedeelisiin kokemuksiin liittyen. Pyrin rajoittamaan kannabiksen käytön viikonloppuihin ja päiviin, jolloin seuraavana päivänä ei ollut koulua tai muita velvollisuuksia.
Huomasin, että päihteiden vaikutuksen alaisena musiikkini ei ollut yhtä tyydyttävää kuin silloin, kun heittäydyin prosessiin omin voimin ilman ulkoista katalyyttiä. Käytön aikana yhteys intuitiooni estyi jollain tavalla. Päihtyneenä tekemieni kappaleiden määrä oli hyvin pieni suhteessa kokonaisuuteen, sillä en halunnut turruttaa itseäni. Myöhemmin tutustuessani taolaisiin seksuaalienergiaharjoituksiin huomasin, että päihtyneenä energian kohoaminen ja liikkuminen kehossani estyy.
Mielikuvitukseni oli työkalu, jonka avulla pystyin tarkkailemaan päihteiden vaikutuksia ja miten ne muuttivat sisäisiä prosessejani. Huomasin, että kykenin ärsyttävyyteen saakka olemaan valpas tarkkailija ja hakemaan sen pisteen aina rauhoittumalla ja menemällä sisimpääni. Silti pystyin antamaan kokemuksen virrata vapaasti lävitseni ja elämään siinä. Psykedeeliset kokemukset tuntuivat luonnollisilta osilta elämän jatkumoa, ja huomasin, että olin jo kokenut joitakin näistä visuaalisesti mielikuvitusharjoituksissani. Lisäksi, kun kokemukseni syveni, aloin kysyä itseltäni, miksi tällainen kokemus oli olemassa ja mikä sen taustalla oli. Entä mikä oli sen taustalla? Valmiit vastaukset eivät tyydyttäneet minua, ja tunsin olevani etsimässä jotain omaa. En tutustunut henkiseen kirjallisuuteen tai liittynyt liittyviin yhteisöihin. Minun lähestymistapani oli tieteellisen utelias ja skeptinen.
Koin olevani löytöretkellä, josta jaoin havaintoja ystävilleni ja luin paljon scifiä ja sarjakuvia. Tiede 2000 ja Tähdet & Avaruus sisälsivät aina uudessa numerossa jotain uutta ja ihmeellistä. Tunsin yhteyttä tähtien kanssa, joiden kuulumisista sain lukea.
En pitänyt ajatuksesta, että olisi ns. laskuja, vaan mielestäni päihdekokemusten laantuminen oli uusi nousu eteenpäin ihmeelliseen maailmaan. Ajatukseni perustui siihen mitä olin oppinut tieteestä maailman ja sen osien luonteesta. Tavallinen todellisuus ja arki on todella ihmeellinen – tai ehkä paremminkin lähtökohtaisesti outo paikka ja värähtelevä kokonaisuus. Mikään ei ole selittämätöntä, vaan kaikella outoudella on fysikaalis-matemaattinen perusta. Ajatus jatkuvasta matkasta oli mieleni keino pitää minut polullani eteenpäin.
5. Mielentila
Lapsesta asti olin hyvin ujo ja leikimme kavereideni kanssa suosikkileikkiäni, joka oli muiden vakoilu. En pystynyt ottamaan kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Teini-ikäisenä yritin saada kirjekavereita, mutta lopetin pian, koska en tiennyt oikeastaan, mitä halusin. Huomio tuntui hyvältä, mutta en osannut antaa sitä takaisin. Vaikka tunsin tunteet kehossani, en osannut käsitellä niitä vaan elin vähäisessä tunnemaailmassa. Lukion lopussa vuonna 1996 koin ensimmäisen romanssini, jonka päättymisestä yli pääseminen kesti vuosia. Sulkeuduin itseeni, jossa tunsin löytäväni kaiken. Se tuntui helpolta, koska tunteitani ei tarvinnut silloin kohdata, ja ystävien kanssa kommunikaatio pysyi abstraktilla tasolla. Minun ei tarvinnut todistaa itselleni tai muille mitään, mutta tunsin silti kaipausta ja yksinäisyyttä. Vaikka ymmärsin kumppanin kaipuun impulssiksi, joka ei välttämättä ollut osa minua, vaan jotain minkä kanssa piti oppia elämään yhtenä luonnon osana, kaipasin silti jotain. Tavalliset baariasetelmat ja pelkästään fyysisellä tasolla toimiminen tuntuivat vierailta. Fyysisen läsnäolon vahvistaminen ei sopinut yhteen sisäisen maailmani kanssa. En kaivannut vahvistusta itselleni. Vasta myöhemmin ymmärsin, miten voimakkaasti kosketus vaikuttaa. Lopulta tajusin, että jos vain jatkan omaa tietäni, niin löydän jonkun toisen, jonka kanssa jakaa elämäni. Järkeistin asian itselleni, ja ratkaisuni oli antaa olla ja antautua.
Vasta kun aloitin ensimmäisen vakavan parisuhteeni, ymmärsin todella, että minä ja muut ihmiset olemme tuntevia olentoja. Tämä oli todellinen käännekohta matkallani kohti ihmisenä kasvua ja opin myös rakastamisesta ja osaamattomuudestani siitä. Kipuilin välttämieni negatiivisten tunteiden kanssa. Tämä tapahtui vasta paljon myöhemmin, vuonna 2007, jolloin myös menetin viattomuuteni. Maailmasta ja ihmiskunnasta olin pohjattomasti uteliaana nähnyt internetin myötä kaiken sen ääreen päästyäni, mutta elin henkisessä tarinassani siihen asti.
Ihmistodellisuus ja arki olivat minulle helppo harrastus, jossa läsnä oleminen oli pieni osa kokonaisuudestani. Vaelsin maailmassani tunnustellen polkua, joka tuntui vastuksettomimmalta. Toisaalta minulla oli vahva käsitys siitä, mikä tukisi sisäistä kasvuani.
Lukion loppupuolella ja Lahden jakson alussa 1996 aloin tuntea itseni sukupuolettomaksi olennoksi, joka toimii miehen kehon kautta. Ajatus perustui kokemuksiini henkikehon ja fyysisen kehon välisestä rajapinnasta ja niiden kyvystä toimia erillisinä osina. Tästä alkoi eräällä tavalla tutustuminen ulkopuolelta käsin omiin aivoihini ja kehooni siten, että voisin parhaiten ne valjastaa käyttööni ja toimia niiden kanssa yhteen. Ajattelin, että kehoni (ja aivot) on käyttöliittymäni fyysiseen maailmaan ja palvelemme toisiamme. Siksi siitä oli pidettävä hyvää huolta ja sitä oli ruokittava terveellisesti. Myöhemmin huvituin siitä miten hyvät ja terveet eväät matkoillani ja ekstaasikokeiluissani oli mukana, kun mielikuva huumeidenkäytöstä yleisesti oli jotain likaista ja epäterveellistä.
Päättelin myös, että pitääkseni itseni valppaana on parempi elää hieman epätyydyttyneessä fyysisessä tilassa koskien ravintoa. En näännyttänyt itseäni, mutta en myöskään tyydyttänyt nälkääni aina heti. Tämä tietoinen hallinta ravinnonsaannissani sai minut huomaamaan, että aistini hieman terävöityivät, ja ajattelin sen johtuvan siitä, että jokin alkukantaisempi osa minussa pysyi hereillä.
Selatessani henkisyydestä kertovia kirjoja kirjastoissa huomasin, että ne eivät tarjonneet vastauksia, vaan olivat itsestäänselvyyksiä. Filosofiset teokset taas tuntuivat tarpeettoman monimutkaisilta. Toisaalta välttelin myös ajatustyötä. Vaikka käytännössä kaikki opetti meitä olemaan parempia ihmisiä itsen ja maailmankaikkeuden kanssa, mietin kuitenkin, mikä ylläpitää kaikkea tätä ja mitä on aina olemassa kaiken takana. Halusin konkreettisia esimerkkejä siitä, miten asiat toimivat. Mekatroniikan opintoni antoivat minulle tällaisen konkretian maailman toiminnasta, ja kaipasin samaa polullani. En varsinaisesti pitänyt itseäni henkisenä ihmisenä, ja New Age -ajattelu ja vastaavat uushenkisyyden muodot tuntuivat minusta pinnallisilta ja hedonistisilta. Psykedeliaskene ja -materiaali mihin tutustuin 90-luvun loppupuolella ei vaikuttanut järjestelmälliseltä. Kaikkein inhimillisimmät kohtaamiseni ovat olleet laitapuolen kulkijoiden kanssa, sillä tällaisessa tilanteessa naamioita ei ole enää olemassa. Jossain vaiheessa nämä kohtaamiset tuntuivat minusta magneettisilta, mutta olen sittemmin tajunnut, että yhteys syntyy herkkyydestä, jonka puitteissa olemme samanlaisia. Toisaalta en jättänyt kohtaamisia kadulla huomioimatta ja jäin kuuntelemaan, sillä niissäkin kohtaamisissa voi piillä jotain inhimillistä ja merkityksellistä.
Tänään kaupungilla jouduin juoksemaan bussin perässä lähes ehtiäkseni sen kyytiin.. En ehtinyt.. Jotenkin viime aikoina kaikki on mennyt viimeiseen mahdolliseen pisteeseen ennen toteutumistaan. No, lähdin kävelemään bussiasemalta pois tyytyväisenä turhaan suoritukseeni, juokseminen tuntui hyvältä. Ajattelin mennä kirjastoon mutta kadulla minut yhytti alkoholiin retkahtanut 40-50 vuotias mies, joka ilmeisesti halusi minun menevän ja ostavan hänelle pullon. Valitettavasti minulla ei ollut rahaa siihen. Mies halusi jutella ja huomasin hänen muistuttavan [Erästä ystävääni] hyvin paljon, samanlainen kaljuuntunut tukka ja pään muoto. Hän puhui minulle miten pitäisi muistaa edellinen elämä ja miten se on vaikeaa, kun heti syntymästä aletaan ravitsemaan tämän maailman ruoalla ja ajatuksilla. Jotain intuitiosta myös hän mainitsi. Todella ystävällinen heppu, vaikka käyttäytyikin hieman arvaamattomasti. Luulen hänen tarkoittaneen sitä puhdasta hiljaista ydintä mikä kaikessa on.. Todella mielenkiintoinen kohtaaminen. Kehuin hänen silmiensä violetinsinistä sävyä ja että hänellä on tarkka katse. Hän vastasi olleensa sokea 2-3 vuotta. Silmät tai iirikset olivat jotenkin läpikuultavat. Hän sanoi minusta miten kirjoitan varmasti vielä kirjan ja näki kuin suoraan siihen mitä olen.
Päiväkirjamerkintä 18.12. 2003, Virrat
Päätin alkaa kohtaamaan kaikki muut ihmiset sillä ajatuksella, että kenties kohtaan saman ihmisen uudelleen myöhemmin elämässäni toisessa tilanteessa. Sen seurauksena pyrin ottamaan kontaktin itse henkilöön ja olemaan kunnioittava. Asema, arvonimet ja muut muuttuivat merkityksettömiksi varsinkin, jos tälle perustalle eikä ihmisyydelleen joku oli rakentanut identiteettinsä. Tällainen tapa kohdata muita vapautti minua stressistä tulevaisuuden suhteen, sillä loin mahdollisia hyviä yhteyksiä. Vaikka kohtaamisia ei koskaan uudelleen tapahtuisi, tunsin oloni turvatuksi.
Oivalsin, että luonto ei pyri tuhoamaan itseään. Se sai oloni entistä turvallisemmaksi polkuni suhteen ja sytytti halun pyrkiä parempaan luontoyhteyteen. Makoilin paljon Lahden Mukkulan asuntoni viereisen luonnonsuojelualueen sammalmättäillä. Jälkeenpäin ymmärsin toimineeni itsekkäästi, sillä alue olisi pitänyt jättää rauhaan.
Yleisesti henkisyydessä näkökulma on ihmiskeskeinen ja se vaikuttaa siihen, miten tulkitsemme maailmankaikkeuden ja mitä symboleja ja merkityksiä annamme sen muodoille. Henkilökohtaisesti minua eniten resonoi 90-luvun loppupuolella ja vuosituhannen vaihteessa varhainen buddhalaisuus ja hindulaisuus, jotka ovat pohjimmiltaan tieteellisfilosofisia näkemyksiä maailmasta ja ihmisen olemassaolosta. Niiden osia on nimetty ja paljastettu taustalla olevia oikeita asioita illuusioita purkamalla. Pyrin saamaan selvyyttä asioihin, mutta kohtaamani henkisyyden kulttuuri ei monella tavalla pyri samaan. Sen sijaan, siinä luodaan usein erilaisia sekaannuksia pinnallisesti käsittelemällä asioita, ikään kuin tämä sekaannus olisi vastaus. “Gurusta” riippuen sekaannusta voidaan muotoilla eri tavoin, jotta se vastaisi henkilön omia näkemyksiä.
Havahduin siihen, että pääni oli hiljainen paikka. Kun keskustelin asiasta kavereiden kanssa kuulin, että monella oli jonkinlainen sisäinen ääni. En sanallistanut ajatuksiani, vaan tunsin monenlaisia tuntemuksia, jotka kiteytyivät muutamaan sanaan tai lauseeseen havaintona ympäröivästä maailmasta. Joskus harvoin kävin jotain ajatuksia läpi kuvitellen mielessäni olevani talk show-ohjelmassa haastateltavana. En ollut loogisen ajattelun tai pohdinnan ystävä, vaan seurasin intuitiota ja tunnetilaa, joka aiheutti vähiten kitkaa ja stressiä. Johtopäätökset olivat havaintoja tai äkillisiä oivalluksia tämän polun varrelta siitä miten minun olisi hyvä toimia itseni kannalta käytännön elämässäni ja pääni sisällä, jotta etenisin virtaviivaisemmin. En ajatellut muita, mutta tunsin silti jotain. Muut olivat olemassa jonkinlaisina sisällä aistiminani osina maailmassani.
Kyvyttömyyteni sanallistaa ajatuksiani tai sisäistä maailmaani sekä pelko kohdata ja käsitellä negatiivisia tunteita ja olla niistä rehellinen ensisijaisesti itselleni aiheutti myöhemmin parisuhteissani ongelmia. Toisaalta joskus luulin sanoneeni jotain, mutta olin vain ajatellut asiaa itsekseni ja ollut hiljaa. Huomasin myös olevani tyytyväinen usein pelkkään ajatukseen kuin että oikeasti toteuttaisin jotain, minkä johdosta koin itseni laiskaksi. Olin muiden kanssa läsnä lopulta varsin pinnallisesti.
En ollut tyytyväinen itseeni monessakaan suhteessa, erityisesti musiikkini osalta, ja tunsin usein kateutta muita kohtaan. Olin vakuuttunut siitä, että kaikki muut olivat jotenkin ylivertaisia minuun verrattuna. Vaikka olin tietoinen hyvästä yhteydestä kehooni, tunsin kehoni silti rajoittavaksi tekijäksi. Oivalsin kuitenkin, että ainoa tapa muuttaa tätä käsitystäni oli tehdä työtä eteenpäin ja kehittää itseäni. Ajattelin aina, että seuraava biisi olisi parempi kuin edellinen, mikä motivoi minua jatkamaan. Teknisesti kehitystä ei tapahtunut ennen kuin aloin vuonna 2003 opiskella musiikkituotantoa ja opin kuuntelemaan ja muokkaamaan ääntä. Olin pettynyt siihen, että musiikkini oli aina jollain tavalla outoa, vaikka toisaalta halusin löytää paikkani joukossa. Kuitenkin loputon huumorintajuni auttoi minua säilyttämään myötätunnon itseäni kohtaan. Ymmärsin, että kaiken ytimessä oli henkinen kehittyminen, ja tätä en millään tavalla pitänyt raskaana tai vaivalloisena prosessina, koska se kumpusi itsekseen mitä paremmin osasin antaa sen tulla ja päästää irti. Se oli aina jotain omaa.
Lahden aikoihin 1996 – 2000 A leikkisästi diagnosoi minulle positiivisen psykoosin, ja se kuvasi hyvin mielentilaani vuosikymmenen ajan. Kuitenkin myöhemmin tämä kehittyi toksiseksi positiivisuudeksi, joka aiheutti omia ongelmiaan minulle ihmisyyteeni ja muihin tutustumisessani. Tunnen silti sisälläni suuren hymyn, joka kääntää suupielet ylös vääjäämättä. Tuolloin ja edelleen tunnen olevani leikissä sisimpäni kanssa. En ottanut itseäni vakavasti, paitsi syvimmän sisimpäni, mutta mietin, kuinka paljosta olisin lopulta valmis luopumaan – vain uteliaisuudesta antaakseni tilaa uudelle. Tämä kysymys sai vastauksen maaliskuun 2000 kokemuksessa.
Koulussa Lahdessa keskustelin usein kavereideni kanssa ruokatunnilla samalla, kun ajattelin, että esineet eivät painaisi mitään. Jos puhaltelisin hieman lusikkaa, pöytää tai ruokailutilan tukipilaria päin, se liikkuisi kuin hienovarainen tomu.
Musiikki ja luova ilmaisu saivat minut tajuamaan, että sisälläni on aina läsnä jokin ikuinen taso, jota pyrin tuomaan näkyväksi käyttäen käytettävissä olevia keinoja tässä ajassa ja paikassa. En kokenut omistavani sitä, mitä loinkin havaittavaksi. Samanlainen tunne koski lopulta myös ajatuksiani. 90-luvun lopulla erityisesti tunsin toistavani osaani jonkinlaisesta mieleeni ilmestyvästä käsikirjoituksesta, oli kyseessä sitten mikä tahansa tilanne. Välillä jätin asioita sanomatta, välillä sanoin ne tai sanoin ne eri kohdassa ja sitten tarkkailin seurauksia. Huomasin, että tähän liittyi jonkinlaisia jännitteitä, jotka kerääntyivät ja purkautuivat. Vaikka kyse oli tavallisista keskusteluista, minulla oli ulkopuolinen ja irtonainen tarkkailuasema. Huvitin itseäni usein ajattelemalla, kuinka monella tavoin voisin pilata kaiken. Kun luotin intuitiooni ja tietoinen osuuteni väheni, asiat sujuivat soljuvammin.
Omalla tavallani yhdistän ja suodatan asioita suuremmasta kokonaisuudesta, joka on läsnä koko ajan ja kaikkialla. Uskon, että kaikki ihmiset tekevät niin. Todellisuus muodostuu meidän kuvaksemme, mutta se voi myös muodostua vankilaksi, jonka muurit olemme itse rakentaneet. Vastaukset ovat aina olemassa, mutta ensin on purettava vuosituhansien aikana kertyneet harhakuvat. Tämä tapahtuu irrottautumalla ihmistodellisuudesta sellaisena kuin sen olemme oppineet tuntemaan. Tuolloin tavanomaiset ihmishuolet tuntuivat minusta vähäpätöisiltä.
Pyrin helpottamaan opiskeluani lukemalla oppimateriaalit vain edellisenä iltana, keskittyen kokeiden tekemiseen ja tehtävien ratkaisemiseen. Opiskellessani ja samalla havainnoidessani muistia aloin ajatella muistin olevan paljon isompi rakennelma kuin että jotain yrittäisin painaa päähäni. Aloin ajatella, miten muisti sijaitsee maailmassa kaikkien niihin liittyvien asioiden ja paikkojen kanssa. Tulin siihen tulokseen, että maailma itsessään on muisti. Tämä ajatus merkittävästi vapautti jotain mielessäni.
Tiedostamatta ja tietoisesti seurasin sisäistä pakkoani. Vaikka minusta tuntui jokin askel “väärältä” johti se kuitenkin lopulta johonkin parempaan ja edistyneempään tilaan, vaikka mutkankin kautta. Luotin täysin tähän prosessiin. Mikäli olisin jäänyt pohtimaan elämääni ja siten muuttanut suuntaa olisi jotain muutakin voinut tapahtua, mutta annoin sisäiselle vaistolleni mahdollisuuden saada mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä tietoisella osallistumisellani. Ihmisyys oli yksi olemassaoloni ulottuvuuksista, ja sen suurimman osan pystyin käsittelemään kuin autopilotilla.
Käytännössä vuosien aikana uppouduin transsin kaltaiseen, mutta samalla valppaaseen tietoisuuden tilaan. Olin mukana matkallani omassa elämässäni ja samaistuin henkiseen kehooni ja sen ominaisuuksiin. Vuoden 2000 kokemus olisi tässä iso taitekohta, ja sitä ennakoi vuoden 1999 kokemus.