1999 - Absolutio

Alustus

Olin syyskuusta 1998 helmikuuhun 1999 vaihto-opiskelijana Pariisissa. Näkökulmani oli etäällä ihmiskunnasta ja elin melko tunteettomassa misantropiassa, jossa inhimillinen toiminta näyttäytyi enimmäkseen merkityksettömänä. Kaupungin elottomuus ja post-romanttinen ympäristö, joka oli kuorrutettu kivellä, betonilla ja asfaltilla, vain vahvistivat tätä tunnetta. Paikassani kaukana Maapallon ulkopuolella ei ollut ketään. Tunneyhteyteni muihin oli ohut, mutta en toisaalta juuri hakeutunut muiden seuraan vaan tein pitkiä tutkimusretkiä kaupunkiin itsekseni.

Pariisissa minulla ei ollut mukana soittimiani ja päädyin piirtämään ja ottamaan valokuvia paljon. Otin vain mustavalkoisia valokuvia, jotka suurensin pimiössä. Kuviin pääsee tutustumaan tästä. Suurin osa opiskelukavereistani ja sekä naapurini käytti kannabista, lähinnä hasiksena tupakan seassa, joten taukoja siinä ei ollut.

Kun palasin Pariisista helmikuun lopussa, koulutyö tuntui helpommalta kuin aikaisemmin. Sain kolmannen lukuvuoden lopulla ja viimeisellä lukuvuodella alkavalla syksyllä vuosikurssin parhaat arvosanat vaikeimmista matematiikan aiheista, kuten epälineaarisista differentiaaliyhtälöistä. Se tuntui hyvältä, sillä lukiossa matematiikka oli ollut minulle hankala aihe. Kesällä työskentelin instrumenttiasentajana Lahden Lämpövoiman Kymijärven voimalaitoksella, jossa tein samalla päättötyöni insinööritutkintoa varten. Työjakso kesti tavanomaista pidempään, aina syyskuuhun saakka, jotta kaikki saivat harjoittelukautensa varmasti täyteen.

Tunsin olevani jonkinlaisessa välitilassa elämässäni, ja tiedostin, että tietty etsikkoaika alkoi olla takanapäin. Jonkinlainen lapsuusvaihe oli päättymässä, ja aika ei tuntunut enää ikuiselta kuin lukion jälkeisen opiskeluvaiheen alkaessa. Silti olin vasta 22-vuotias. Tunne ja muisto vieraassa maassa elämisestä eli minussa vahvana, ja samalla käynnissä oli paluu entisiin kuvioihin uudella voimalla.

Vuonna 1999 tutustuin heti keväästä lähtien paljon ekstaasiin, opiskellen aiheesta huolellisesti etukäteen. Näin paljon ystäviä ja kävin teknobileissä. Kannabis, LSD ja MDMA (tai miten sitä olikaan ekstaasipillereissä sekoitettu) sopivat kuitenkin rauhallisiin hetkiin ystävien seurassa ja luonnon helmassa.

Tajutessani Pariisissa jalostuneen kaukaisen näkökulmani eristäneen minut muista, päätin suunnata sisäänpäin ja tutkia itseäni. Ajattelin, että tämä antaisi minulle paremman yhteyden muihin ihmisiin. Asuntoni alkoi taas heijastella sisäistä maailmaani, ja elin siten itseni sisällä. Mieleni levisi huoneeseen intensiivisemmin kuin aiemmin, ja tunsin ulkomaailman vain värien ja valojen kautta.

Tein kesätyöpaikallani kylttikaivertimella pienen huomio- ja varoituskyltin, jossa luki ”ulkopuoli”, ja kiinnitin sen asuntoni ulko-oveen, jotta muistaisin maailman olemassaolon aina poistuessani kotoa. Vaikka näkymäni maailmaan oli rajoittunut verhojen ja värikalvojen kautta, kuulin sen äänenä, jota kuuntelin stereona yksiöni seinän levyisen päätyikkunan molemminpuolisista tuuletusikkunoista.

Pääosin elin punaisen loisteputken ja beige-oranssin pöytälampun hämyisessä valossa, jota välillä korosti ultraviolettivalo.

Vuoden 1999 aikana tein eniten musiikkia kaikista niistä vuosista, kun asuin Mukkulassa. Vaikka en tiennyt tarkalleen, mitä etsin, tiesin, että vastaus löytyisi syvemmältä ja että intuitio ja luottamus tuntemattomaan olivat avaimia siihen.

Pyrin ilmaisussani ja ajattelussani selkeyteen, joten matematiikka ja järki tuntuivat minulle luontevilta. Asuntoni ei kuitenkaan ollut vastavoima vaan yhdenlainen portaali. Hyvä ystäväni Lahdesta sanoi musiikistani, että se ei koskaan palannut takaisin, ja hän oli oikeassa. Tein musiikkia vain itselleni ja sillä oli paljon rituaalista merkitystä. Useimmiten käytin vapaa-aikani koulun jälkeen musiikin tekemiseen ja kuuntelin sen jälkeen, mitä olin saanut aikaan, ennen nukkumaanmenoa. Tämä katsaus musiikkiini liittyi usein kannabiksen käyttöön.

En muista tarkkaan, kuinka monta kertaa olin kokeillut LSD:tä ennen marraskuun kokemusta, mutta ne olivat harvoja. Päiväkirjamerkintöjen perusteella voin päätellä, että olin kokenut toisen LSD-matkan kesällä 1999, todennäköisesti kesäkuun alussa, joten marraskuun kokemus oli ainakin kolmas kertani. Olin kuitenkin vieläkin melko uusi sen kanssa ja kunnioitin sen voimaa käyttämällä sitä hillitysti ja harvoin.

Elämäni toisella happotripillä olin C:n kanssa, saattoi myös olla, että se oli C:n ensimmäinen ja minulle joku ensimmäisistä. Silloin oli kulunut vuosi edellisestä, saattoi myös olla puolitoista vuottakin. Kävellessämme mukkulan metsää kohti minulle tapahtui jotain outoa. Koin tavanomaisia erittäin voimakkaita hallusinaatioita, missä kaikki oli jatkuvassa liikkessä kaiken suhteen. Nauttimani määrä oli pieni niin kuin aina, ehkä olen joskus pienenä tai ennen syntymääni pudonnut lsd-pataan niin kuin Obelix Asterixissa on pudonnut taikajuomapataan? Jokin minussa vastusti liikettä, enkä enää yhtäkkiä ollut varma, että onko tämä oikea aika tai paikka kokea tällaista. Jäin siihen ajatukseen kiinni. Ristiriita oli sen verran suuri, että tunsin miten mielessäni käynnistyi jonkinlainen suojamekanismi, joka jätti minun persoonastani voimaan eräänlaisen backup-kuvan. Tämän turvin kykenin toimimaan samalla, kun jossain tämän turvarakenteen ulkopuolella mieleni jäi pohtimaan kokemaani ristiriitaa, mutta tästä en ollut tietoinen.

Metsään saavuttuamme kykenin toimimaan ja havaitsemaan varmuudella, mutta silti kaikessa oli selkeä juonne, joka tuli kokemastani ristiriidasta. Näin hallusinaatiota, miten molemmilta puoliltani ruumistani lähti kuin henkiolentoja symmetrisesti suhteessa itseeni sekoittuen metsän puihin ja pensaisiin. Näin myös C:n kuvia pyörteilemässä ympärilläni, ja miten C liikkui näiden varjomaisten kuvioiden mukaan. Saavuimme kaatuneen puun äärelle, ja yhtäkkiä näin oudon värähdyksen ja olin sanoa, että kohta sun puhelimesi soi, mutta pidin sen lauseen kuitenkin itselläni. Sekunnin päästä C:n puhelin alkoi soida.

Puun luota edetessämme visioin ja leikin kuinka olisimme kuin suunnattoman suuren maton pinnalla erittäin pieninä olentoina matkaamassa maton pienen pienien epätasaisuuksien ja rakenteiden lomitse kohti määränpäätämme eli takaisin asunnolleni. Värit olivat korostuneita ja meillä oli hilpeää.

C:n täytyi pian lähteä kun saavuimme, ja minä jäin yksin asunnolleni. Jokin oli odottanut sitä hetkeä, sillä samalla kun C oli lähtenyt niin ristiriita tuli pintaan. Mikään tai kukaan ei ollut enää aiheuttamassa ulkoista mielenkiintoa ja häiriötä sen käsittelylle. Ristiriita alkoi purkautua ja mietittyäni asiaa huomasin miten en ollut tajunnut lähteä siihen tilanteessa silloin mukaan ja miten aina on oikea hetki tai paikka kokea juuri se mitä juuri sillä hetkellä kokee. Samalla kävin läpi melkoisen itsesyväanalyysin, joka purkauduttuaan tuotti erittäin syvän täyteläisyyden tilan ja osoituksen itsen herkkyydestä, jonkinlaista hoivavietin vahvistumista oman itsen suhteen ja todellisuuden, missä elää, että kaikki ei ole niin pysyvää kuin ehkä aiemmin olin vielä jossain määrin luullut. Katselin silloin asuntoni koristuksia ja mietin, että mitä olin mennyt itselleni tekemään. Minne tahansa katsoinkin niin mikään ei antanut viitettä normaalista todellisuudesta, vaan kaikki oli niin outoa, että vei vaan syvemmälle ja syvemmälle. Olin johdattanut itseni olotilaani, se oli täysin omaa syytä. Mietin myös itsemurhaa ja mitä se merkitsisi. Ajatukset virtasivat vapaina ja ne purkautuivat kyyneleinä. Silloin jotenkin tajusin miten olin kuitenkin laittanut jokaisen koristeen ja esineen sopivasti paikalleen hellyydellä rakentaen ja seuraten omaa henkilökohtaista tunnetilaani miellyttävyydestä. Sain käännettyä kaiken myönteiseksi ja lopulta koin vahvistuneeni, ja päätin jatkaa matkallani eteenpäin.
Päiväkirjamerkintä 2003, 1999 kesäkuun kokemuksesta

Tämä ajatus siitä, että on oikea paikka ja aika, oli myöhemmin merkittävä marraskuun kokemuksessa sekä erityisesti maaliskuun 2000 kokemuksessa, sillä silloin päästin irti kaikista esteistä ja tunsin, että nyt on se hetki. Ajatus siitä, että nyt on oikea hetki, välittyi sinne toteutumattomana aikomuksena.

Esitin kesäkuun matkallani itselleni eräällä tavalla siis kysymyksen: onko tässä mitään järkeä. Jälkikäteen ajateltuna toimintani ja elämäni ovat olleet hyvin kaukana siitä, mitä ulkopuolinen tarkkailija olisi pitänyt järkevänä. Seurasin kuitenkin omaa sisäistä logiikkaani, joka tuntui oikealta. Toisaalta epäröintini kertoo, että tunsin olevani mukana jossain, jossa minulla ei ollut täyttä valtaa. Ainoa tapa edetä oli antautua. Tässä vaiheessa aloin myös ymmärtää, että elin melko erilaisessa todellisuudessa kuin muut ihmiset, ja se aiheutti minulle hieman surua siitä, etten enää pystynyt täysin samaistumaan muiden ihmisten arkeen vaan tunsin vieraantuneisuutta. Olin kuitenkin edelleen läsnä ystävieni ja koulukavereiden kanssa. Se voima, jonka polkuni minulle antoi, vei minua eteenpäin ja näkökulmani näyttäytyivät muille omituisina, mutta hilpeinä keskusteluina ja ajatuksina.

Oheiseen päiväkirjamerkintään sekä maaliskuun 2000 kokemukseen viitaten on mainittava, että kerran ekstaasin ja kannabiksen vaikutuksen alaisena näin hallusinaation A:sta, kun hän istui nojatuolilla. Olimme silloin ystävien seurassa B:n luona. Kyseessä oli todennäköisesti kevät-kesä 1999. Huomasin, miten hänen kehonsa näytti animaation lailla liikkuvan eteenpäin, kun hän itse istui paikallaan. Liike kiihtyi ja A nousi toistamaan liikesarjaa, kun se oli voimakkaimmillaan. Vastaava toistui usein, kun olin polttanut paljon kannabista ensimmäisten ekstaasikokeilujeni yhteydessä. Kun katselin jotain muuta ja ystäväni olivat näkökenttäni laidoilla, näin animaatioita liikesarjoista, joiden lähde olivat ystävieni kehot. Liikesarjoissa ei ollut koskaan vaihtoehtoisia polkuja tai ne eivät olleet mitenkään sumeita vaan näin hyvin selkeitä peräkkäisiä animaatioruutuja. Jos liikuttelin silmiäni, liikesarjat hävisivät, mutta ne ilmestyivät uudelleen, kun pidin silmiäni paikoillani. Päivitysnopeuden kasvaessa tietyn rajan yli, ystäväni saattoivat nousta makuuasennosta istuma-asentoon toistamaan näkemääni animaatioita. Toisinaan joku säpsähti kuin heräten ja hänen kehonsa liikkui hetken suuntaan, jonka olin mielessäni nähnyt. Näin miten ihmisten tulevat liikkeet näkyivät kuvajaisina heidän edellään heidän kulkiessaan. Tämä kokemus toistui maaliskuussa 2000 vielä voimakkaampana.

Myöhemmin illalla, samassa tilaisuudessa, jossa A oli läsnä, kuulin kuin koira kävelisi kynnet rapisten kohti minua selkäni takana oikealla puolellani. Käännyin katsomaan ja elävästi näin dalmatialaisen koiran saapuvan ja pysähtyvän lähelleni. Sekunnin päästä koira katosi, ja jäljelle jäivät vain sen täplät, jotka muodostivat maton kuvion. Sekä ääni että koira olivat hallusinaatioita. Matto ei ollut valkoinen vaan jonkinlainen monivärinen kangasräsymatto. Siinä oli joillain riveillä tummempia täpliä. En pysähtynyt ajattelemaan kokemusta sen enempää, olin enemmän kiinnostunut mieleni kyvystä nähdä tällaisia asioita. Tietyt elementit kuitenkin toistuivat kokemuksissa liittyen ajan havainnointiin. Tuntui kuin kaikki aika olisi ollut läsnä nykyhetkessä. Toisaalta tunne dalmatialaisen tapauksessa oli sama kuin hypnagogisessa tilassa juuri ennen nukahtamista, jolloin tapahtumien järjestys mielen luomissa tapahtumaketjuissa voi tuntua oudolta ja väärältä.

Koin epämukavaa tunnetta siitä, että olisin pakottanut A:n liikkeelle. Kuitenkin tajusin, että tämä oli jokin itsekäs osa minusta, joka halusi omistaa tapahtumien kulun, vaikka itse asiassa vain havainnoin sitä. Ymmärsin, että ajatus omistamisesta oli yksi mielen luomista harhautuksista.

Sama harhautus voi ilmetä myös silloin, kun toivoo jonkun kuolemaa. Esimerkikiksi entisaikoina ihmiset saattoivat kirota jonkun ja tehdä siihen liittyvän rituaalin, mutta todellisuudessa kyseinen rituaali ei vaikuttanut mitenkään. Se oli vain kyseisen ajan ja paikan sekä tekijän luoma muoto, joka heijasteli kuolemaan liittyviä tunteita. Tekijä onnistui ehkä saamaan otteen kuolemasta, mutta sen jälkeen hän käsittelee asiaa itsekkäästi ottaen sen omistukseensa. Tietysti ajatuksen konteksti vaikuttaa, ja se riippuu siitä, millainen suhde tekijällä ja kohteella on. Lopulta tästä on seurannut harha, että tekijä on vaikuttanut maagisella rituaalilla tai ajatuksella asioihin. Kuitenkin, kun harhat puretaan, tämä on vain puhdas havainto maailmasta, jossa ajan hetket tai sen kulku ovat kaikki läsnä nykyhetkessä.

Olin tuttu epävarmuuden kanssa maailman ja minun välisen rajan suhteen. Mielen ja aineen suhde tai suhteettomuus oli minua kiehtova aihe, erityisesti kun pohdin omaa kokoani ja todellisuuden mittasuhteita. Olen oppinut olevani fyysisen kehoni kokoinen, ja mittasuhteet toistuvat rakennuksissa ja ympäröivässä ympäristössä. Kaikki ilmentää ihmiskeholle ja toiminnalle käytännöllistä kokoluokkaa. Tälle kehonsa ja itsensä yhteydelle on siten luonnollisen helppoa ehdollistua. Kuitenkin olen ajatellut, että voisin olla paljon suurempi tai pienempi kuin opittu kehoni koko, ja että kehoni toimii ikkunana tähän rajoitettuun todellisuuteen. Ajatusleikkinä voi kuvitella miten silmät sijaitsisivat Kuussa, jalat maassa ja kädet sen eri puolilla. Mikä todellinen kokoni olisi silloin? Tällaisilla ajatuksilla pyrin kohti suurempaa vapautta ja vähitellen purin erilaisia sisäisiä rajoitteitani. Mieli ja aine ovat yhtenäinen jatkumo.

Ennen Pariisia olin jo harjoitellut kehosta poistumista ja jatkoin harjoittelua entistä määrätietoisemmin. Tutustuin aiheeseen lisää ja tein harjoituksia yleensä heti koulun tai työpäivän jälkeen, kun mieleni oli valpas mutta ei liian väsynyt. Tällaisilla hetkillä sain levättyä hetken samalla kun harjoitin kehosta poistumista.

Harjoituksen aloittaminen vaatii kehon saattamista unihalvaustilaan olemalla riittävän pitkään paikoillaan ja rentona, kunnes kehon tietoisuus hämärtyy ja katoaa riittävästi. Tämän jälkeen on keinoja, joilla henkikehon ja fyysisen kehon rajoja voi hämärtää. Minulle toimivin tapa oli vaakasuunnassa värisyttää itseäni nopeasti navan alueen ollessa akselina. Vaikka kuvittelisi nopeutta, on rajansa sille, miten nopeasti mieli pystyy kuvittelemaan. Mutta kun päästää ajatuksesta irti, mieli kohoaa suurempaan nopeuteen kuin pystyy kuvittelemaan. Tämä tila tuntuu kuin irtoaisi hetkellisesti fyysisestä kehostaan.

Olin onnistunut poistumaan fyysisestä kehostani muutamia kertoja, vaikkakin hallitsemattomasti ja lyhytaikaisesti. Tämä oli yritys vapautua fyysisestä maailmasta, jonka koin kahlitsevana. Yhdessä kokemuksessa yritin äännähtää, mutta suustani kuului vain hassu korahdus. Tämän jälkeen sain suggestiolla itseni luiskahtamaan viereeni ja näin kehoni makaavan sängylläni samassa huoneessa. Innostuin kuitenkin aina liikaa ja se katkaisi yritykset todella lyhyiksi. Halusin kuitenkin vapautua painovoimasta ja löytää todellisen vapauden. Painovoimasta kirjoitin 2014 tällaista.

Aloin pohtia, miten jotkut löytävät vahvuutta liikkeestä, kun itse löysin sen paikallaan olemisesta. Tällä tavalla järkeistin pettymystäni siitä, että elämäni tuntui tapahtumattomalta. Ihailemani tutkimusmatkailijoiden tavoin kuvittelin olevani arktisessa tai antarktisessa ympäristössä, kun talviaamuisin kuljin koululle jäätyneen Vesijärven yli, yksinäni. Jäät olivat peittyneet ohueeseen lumikerrokseen, ja tuuli tuiskutti lunta. Tein jäljet ensimmäisenä tuohon valkoiseen maisemaan.

Alkuvuodesta 1999 4-5. maaliskuuta ja päivämäärältään siten tasan vuotta ennen 2000 tapahtumaa loin kaksi kokonaisuutta. Käytin tekniikkana mikseriin rakennettuja takaisinkytkentäketjuja. Olin jatkanut sellaisten tutkimista Pariisista paluun jälkeen ensimmäisissä äänityksissäni. A oli silloin läsnä ja nimesi osat: ”Ajan ja kehityksen laajentuma” sekä ”Mikroheimotanssi”. Olin vahvasti liittoutunut hänen kanssaan, mutta usein halumme ja aikeemme olivat hassusti päinvastaiset, vaikka pelkät keskustelumme olivatkin jo koukuttavia.

Elokuun 26. ja 31. päivien välisenä aikana tein minidiscillisen musiikkia, jossa tutkin binauraalisia signaaleja. Tämä tallenne osoittautui myöhemmin merkittäväksi elementiksi marraskuun kokemuksessani. Olin kiinnostunut aiheesta ja tajusin, että voin luoda tutkimusvälineen mikserilläni. Se olisi hienovaraisempi ja kehittyneempi versio pelkistä takaisinkytkentäketjuista. Vein mikserin efektilähdöt takaisin sen kanaviin ja aloin kiertää ääntä mikserin sisällä, muuttaen sen taajuutta ja korostaen tai vaimentaen matalia ja korkeita taajuuksia äänenvärisäätimillä. Aloitin pitämällä panorointeja keskellä ja virittämällä kanavat miellyttävään taajuuteen, jossa ne soivat yhdessä. Sitten muutin toisen kanavan taajuutta hieman, jotta syntyi interferenssitaajuus, joka tuntui hyvältä. Binauraalisessa tekniikassa tarkoitus on, että havaitsemme tämän interferenssitaajuuden aivojemme sisällä, ei akustisesti. Tämä tapahtuu syöttämällä toiseen korvaan taajuutta ja toiseen hieman eroavaa taajuutta. Tämä ero on havaittavissa, vaikka se ei ole suora kuulohavainto, ja se luo aistimuksen välitaajuudesta pään sisällä. Tällä tavoin voi yrittää saada jonkinlaista resonanssia aivoaaltojen taajuuksien kanssa. Kun löysin hyvältä tuntuvan värähtelyn, panoroin toisen kanavan vasemmalle ja toisen oikealle. Minulla oli käytössäni myös kolmas efektilähdöstä tehty ”oskillaattori”, jota pystyin lisäämään sekaan. Lisäksi moduloin kanavien efektilähtöjen voimakkuuksia, jotta sain niiden välisiä muutoksia. Kun lisäsin sekaan erilaisia laitteitani, sain niistäkin efektoitua osan tähän värähtelevään kudelmaan.

Tämä oli yksi äänitys monista ja se jäi talteen muiden kanssa. En palannut siihen juuri ollenkaan ennen kuin vasta 24. marraskuuta. Linkki tähän kokonaisuuteen on 1999 marraskuun tapahtumakertomuksen yhteydessä. Eräässä kappaleessa mikrofoni tallensi äänityshetkellä asuntoni ympäristön ääniä, mukaan lukien wc-pöntön ääniä, kun se vuoti hieman ja välillä tyhjensi itsensä ja yritti täyttää säiliönsä. Jälkeenpäin pidin tätä kappaletta erityisen epäonnistuneena. WC-pönttöni tarina sai lopullisen päätöksensä maaliskuun 2000 kokemuksessa.

Vuoden 1999 musiikkituotantoni alkaa arkistojulkaisusta https://archive.org/details/sarana_archives_vol_08_the_return

Kiinnostuin ekstaasista uutena asiana ja siitä, miten se periaatteessa korostaa hyviä asioita, vaikka käyttöön liittyy riskejä, jotka pitää minimoida. En halunnut vaarantaa itseäni ja otin vain hallittuja riskejä. Jo tässä vaiheessa ymmärsin, että mitä koen, jättää sen minulle pysyväksi tavaksi toimia, jos niin haluan ja hyväksyn sen. Tunnetilojen tai toiminnan toistamiseksi minun tarvitsi vain saada niihin kosketus sisimmässäni. Idealisoin tätä ajatuksella, että kaikkea voisi kokeilla siten vain kerran. Koin koko ajan löytäväni jotain uutta ja olevani matkalla eteenpäin, ja sisäistin mielestäni hyviä asioita. En halunnut tai tuntenut tarvetta sekoittaa mieltäni, vaan etsin uusia näkökulmia suhteessa itseeni ja maailmaan, jotka tukivat minua samalla, kun haaste oli turvallinen.

En ajatellut noin tietoisesti asiaa silloin, mutta vaikka antauduin päihtyneeseen tilaan, olin syvällä ytimessäni selvä ja tietoinen. Tästä käsin peilasin kaikkia kokemuksiani ja ihmisyyteen liittyviä kerrostumia sekä todellisuuden luonnetta. Vähiten halusin menettää muistiani elämäni kulusta. En välittänyt siitä, mitä muut ajattelivat minusta, koska tunsin olevani omalla määrätietoisella ja johdonmukaisella tielläni, vaikka en tiennyt, minne olin matkalla. Ulkopuolisten näkemys minusta oli toissijainen merkitys. Samalla olin kuten tavallisesti varsin epävarma itsestäni ja siitä, miten toimia maailmassa. Läheisimmät ystäväni olivat minulle todella tärkeitä.

Ytimessäni oli rauha, ja olin tyytyväinen, että pystyin saavuttamaan sen missä tahansa tilanteessa, kun maailma sen asukkaineen oli aina liikkeessä suhteessa minuun. Tukitasoni oli vahva, kuitenkin.

Kun kokeilin ekstaasia, kohtasin pakkotoiminnallisen vainoharhan. Olin ottanut yhden pillerin peräkkäisinä päivinä muutaman päivän ajan pelkästä mielenkiinnosta. MDMA:n liitetyt positiiviset vaikutukset katosivat nopeasti ja ne korvautuivat oudolla, tunteettomalla olotilalla. Välittäjäainevarastoni olivat tyhjentyneet ja häiriintyneet tuossa vaiheessa. Alkoi tuntua erittäin todentuntuiselta, että asuntoni edessä avautuvalla parkkipaikalla, jonne en varsinaisesti edes nähnyt verhotusta asunnostani, joku oli tarkkailemassa minua.

Tarkkailu tapahtui tietysti lämpökameralla, koska elin aina vähintään oranssin väristen verhojen takana. Ulkomaailma näkyi niiden lävitse utuisena, kunnes suljin sälekaihtimet jossain vaiheessa päivää. Pakonomainen tunne oli samalla kiehtova ja pelottava. Ymmärsin sen vainoharhaksi, mutta samalla kokemus oli uusi ja mielenkiintoinen. Pystyin säätämään ajatuksiani ja tuntui paremmalta mennä sen mukaan edes jonkin matkaa kuin taistella sitä vastaan. En kokenut pakonomaista ajatusta tarkkailusta pelottavana tai ahdistavana, vaan olin pikemminkin hämmentynyt siitä, miten tällainen ajatus oli ylipäätään mahdollinen. Niinpä päätin lähettää viestin kuvitelluille tarkkailijoille.

Itsestään selvää oli, että lämpökamera havaitsee lämpöä. Sytytin pienen tuikkukynttilän ja kirjoitin sen avulla ilmaan suhteellisen huolellisesti oikealta vasemmalle kirjaimet M, O ja I. Olin tässä huvittuneessa mielentilassa leikkisästi huolissani siitä, miten saisin kirjaimet erotettua toisistaan mahdollisimman selvästi viestin luettavuuden takaamiseksi. Uskon, että mikäli joku todella olisi ollut ulkona lämpökameran kanssa, hän olisi nähnyt tämän tervehdysviestini selkeästi. Tämän yhdenlaisen rituaalin jälkeen päästin irti pakkoajatuksesta ja lopetin kokeeni.

8. syyskuuta 1999, muutama päivä aikaisemmin tämän kokeen alussa olin luonut muutaman kappaleen vaikutuksen alaisena, ja niihin voi tutustua kokonaisuudella https://archive.org/details/SaranaArchivesVol12BubbleWarrior (Raidat 7-14). Annoin tälle kokonaisuudelle nimen Vieraita, ja se mainitaan alkuperäisessä tapahtumakertomuksessa musiikkina, jota en halunnut kuunnella (nimen perusteella), joten assosiaatio saattoi toimia sysäyksenä yhdeltä osaltaan.

Kokemus pakonomaisesta toiminnasta saa jatkoa n. 2.5 kuukauden kuluttua marraskuun 1999 kokemuksessa, mutta eri sävyllä. Silloin olin ehkä vastaanottavaisempi – vastapainona ainakin alitajuiselle muistolle arveluttavasta ekstaasikokemuksesta. Minulle oli tärkeää toimia paremmalla tavalla seuraavalla kerralla tilanteiden toistuessa, jotta voisi kulkea eteenpäin.

1999 kevään ja syksyn välisestä joustavasta mielentilastani kertoo, miten kulkiessani Kymijärven voimalaitoksessa mainitun monipäiväisen ekstaasisession jälkitilassa kuulin sen valtavan koneiston kohinassa ja huminassa liikuttavan kaunista kuorolaulua. Ymmärsin mikä oli totta ja mikä ei, mutta toisaalta minkä suhteen? Jokaisen päänsisäiset asiat ovat yhtä todellisia osia maailmankaikkeutta kuin näennäisesti ulkoiset asiat.

Sisäisen rauhani vahvistui kokemuksieni myötä, koska mieleni leikki oli aina tavoittaa rauha löytämällä uusi rentoutumisen taso. Kiinnitin sinä kesänä huomiota siihen miten voimalaitoksessa kulkiessani tyypillistä oli, että avatessani jonkin oven sitä juuri täsmälleen samalla hetkellä oli joku muu avaamassa toiselta puolelta. Aivan kuin oven avaamiseen ei olisi kumpikaan käyttänyt yhtään voimaa. Tämä jäi mieleen, koska voimalaitos oli varsin iso ja siellä eivät työntekijät juuri kulkeneet ympäriinsä ja päivittäisiä kohtaamisia oli hyvin vähän kokonaisuudessaan. Vaikka tällä muuta merkitystä ei olisi ollutkaan, niin se rakentui osaksi todellisuuttani korostaen tasapainon ja syvemmän intuition tavoitteluani.

Vuonna 1999 tai ennen sitä, kun vielä asuin Mukkulassa, ymmärsin erään asian: koska havaitsemamme todellisuus on yksilöllinen kuva, jonka aivot meille luovat, ajatuksemme ja tunteemme kohdistuvat itseemme kuin satunnaisiin henkilöihin tai asioihin. Kerroin tästä oivalluksestani A:lle ja B:lle ja siitä, miten kielteiset ajatukset voivat mitätöidä sen osan itsestämme, joka ylläpitää niitä. Päätin, että oli parempi olla ajattelematta pahaa kenestäkään tai mistään, varsinkin jos minulla ei ollut tunteellista sidettä kyseiseen henkilöön tai asiaan, sillä muuten vahingoittaisin vain itseäni.

Toiminnassani oli suurelta osin havaittavissa takaisinkytkentää. Asuntoni sisustus toi minut syvemmälle itseeni, etsin aina jotain seuraavan kiven alta tai puun takaa, ja ajatukseni suuntautuivat hyvän, vastuksettomuuden ja painottomuuden puoleen. Tämä näkyi myös loputtomassa matkassani musiikin parissa ja siinä, miten syötin sitä itselleni kuin biofeedback-laitetta käyttäen. Ystävieni kanssa käydyt keskustelut vahvistivat toistemme havaintoja ja ajatuksia, ja olin joukostamme se, joka vei kaiken aina vähän pidemmälle tajunnan ytimeen ja maailman rakenteisiin. Kyseenalaistin, havainnoin ja koin vapaasti, mutta aina omasta rauhastani käsin.

Aloin ajatella, että mieleni paikallaan oleminen on kuin lepäämistä äärettömän nopeudessa, sillä silloin kaikki tuntuu olevan saavutettavissa. Tämä on suprajohtava tila, joka kantaa kaikkialle tässä hetkessä. Nämä ajatukset olivat perustasoni marraskuussa 1999.

Haluan jatkaa

Tapahtumakertomus 24.11.1999

Alkuperäinen muistiinpano ovat siinä muodossa kuin kirjoitin ne pian tapahtuman jälkeen. Tekstiasua on parannettu. Mukaan on liitetty käsin tekemäni muistiinpanot tapahtuman aikana tai heti sen jälkeen.

Kertomukseen on merkitty tarkentavia huomioita numeroviittein. Ne näkyvät numeroa klikkaamalla.

Alkuperäiset muistiinpanot

Seuraa kertomus tapahtumista niinkuin ne koin ja mitä itse tilanteessa ajattelin, koostettuna abstrakteista merkinnöistäni itse kokemuksen ajalta.

Minulla ei ollut viime viikolla kuin tiistaina koulua ja niinpä päätin viettää taas pienen session matkailuun. Keskiviikkoaamuna alkoi tuntua jo todella hyvältä mutta muistinkin illalla olevan kamerakerhon tapaamiseen ja päätin lykätä session mahdollisesti toiseen päivään.

Illalla tapaamisen jälkeen kävelin kavereideni kanssa kohti keskustaa ja sattuman johdattelemana nousin bussiin, joka ei menisi aivan asuntoni lähelle vaan kauppakeskukseen, josta voisin ostaa jotain syötävää yöksi. Bussissa mietin vielä olisiko mahdollinen ajankohta hyvä, sillä aloitus menisi suhteellisen myöhäiseksi; kello oli jo yli kahdeksan. Hyppäsin bussista pois ja kävin kaupassa ostamassa omenia, kävelin asunnolleni ja söin hieman. Samalla söin neljäsosan lapusta¹ Kello oli vähän vaille yhdeksän. Keitin teetä ja katoin vähän eväitä sängylleni ja aloin katsomaan 2001:stä. Kaupassa oli olo ollut jo todella hyvä ja nyt elokuvan alkaessa alkoi mieleni järjestyä ja itse elokuva oli todella rauhoittava. Vaikutuksia alkoi tuntumaan vasta yli tunnin-puolentoista päästä, ehkä täydestä vatsastani johtuen.

Elokuvan aikana tapahtui ajatuksissani mukavaa järjestäytymistä, ikäänkuin mieleni olisi selväsi sivutettu eri lokeroihin ja tunsin kokonaisuutta. Lieviä hallusinaatioita alkoi esiintymään, mutta ne hävisivät pian ja tilalle tuli suuri havaintojen selkeys samalla tavalla kuin ajatuksiinikin. Elokuvan päätyttyä piirtelin hieman ja sain aikaiseksi kaikenlaisia kaarevia muotoja. Mustavalolampun valaisemana piirustusarkin hienosyinen rakenne tuli esiin. Samalla kuin piirtelin varsin abstrakteja ja käsitteellisiä kuvioita huomasin samaa mielessänikin.

Aikaisemmin sillä viikolla olin ajatellut piirtää aivojen rakenteesta ja havainnoista jonkinlaisen mallin, ja niin nyt aloin valmistelemaan sitä. Kerron niistä tarkemmin myöhemmin. Huomasin kuitenkin piirtäväni itselleni jonkinlaista karttaa, josta pystyin milloin tahansa seuraamaan missä vaiheessa olin menossa ja asettamaan mielen eri tasot keskinäisiin suhteisiin. Aina kun minusta tuntui levottomalta riitti kun katsoin tätä karttaa ja rauhoituin. Join vettä ja vettä pirskoutui myös kädelleni. Huomasin miten hyvältä kosteus tuntui ja kävin hyvin miellyttävässä suihkussa. Suihkun jälkeen valitsin levyjeni joukosta jotain musiikkia mitä olin joskus tehnyt. Jostain syystä toisenlaisen musiikin kuunteleminen ei miellyttänyt. Toisaalta oman musiikin kuunteluunkin liittyi koko ajan ennakkoaavistuksia, mutta sitten kun se alkoi soimaan niin olo muuttui taas mukavaksi. Kuuntelin musiikkia hetken ja päätin lähteä ulos kävelemään.

Laitoin soittimen taskuun ja kuulokkeet korville ja aloitin kävelyretkeni. Tuntui kuin huone missä olin oli tullut musiikin kautta mukaani ja ulkona oli todella kotoisa olla. Raikas tuuli puhalsi puissa ja järven jään päälle oli kertynyt satunnaisia lumikasaumia, jotka tuulen vaikutuksesta olivat muodostuneet hyvin pehmeäpiirteisiksi saarekkeiksi. Järvi oli rannoilta hyvien ohuessa mosaiikkimaisessa jäässä, jonka päälle vesi työntyi aivan kuin järven normaali pinta olisi leikattu aallonharjoista tasona poikki aallonharjojen matkatessa jään päälle. Kaikkea oli kiva katsella ja tunsin miten kaikki asiat vain tapahtuvat. Aloin palailemaan kohti asuntoani ja tässä vaiheessa huomasin että olin kokoajan kuunnellut musiikkia. Otin kuulokkeet hetkeksi pois korvilta vaihtelun vuoksi ja laitoin ne taas takaisin. Palasin asunnolleni musiikkia kuunnellen ja lopulta oli kuin tämä side olisi vetänyt minut takaisin ja kuuntelin levyn loppuun sisällä. Kello oli nyt jotain kahdentoista ja yhden välillä. Olo oli hieno ja tein joitain lisäyksiä aloittamaani malliin omista ajatuksistani. Minusta alkoi tuntua kuin jotain tapahtuisi kohta, jonkinlainen aavistuksen tapainen.

Nautin toisen neljänneksen joskus yhden aikoihin torstaiaamuna neljä tuntia edellisen jälkeen. Levy loppui ja aloin miettimään seuraavaa. Ensin kuuntelin valaiden laulua sisältävää levyä – teki mieli kuunnella vain luonnollisia ääniä ja tuntui kuin ne olisivat puhuneet minulle. Levyä kuunnellessani kehitin mallia maailmankaikkeuden itseään toistavista rakenteista. Levyn päätyttyä nappasin laatikosta musiikkiani sisältävän levyn, jonka olin nimennyt ”vieraita”. Sellaista en halunnut ja nappasin toisen, jolle en ole antanut mitään nimeä. laitoin kuulokkeet päähäni ja laitoin musiikin soimaan. Musiikki mitä tällä levyllä oli keskittyi kokoajan vasemman ja oikean kanavan erotteluun ja oli tehty aiheuttamaan hämäriä aistimuksia psykoakustisesti. Uuden lapun aiheuttamat etukäteisvaikutukset alkoivat ilmetä lievillä hallusinaatioilla, jotka pystyin paikallistamaan kartassani.

Levyn kappaleet ovat kuunneltavissa osana tätä arkistojulkaisuani: https://archive.org/details/SaranaArchivesVol11DeeperCaverns

Kappaleet 17-27 ja kokonaisuus (Singularity of the Resonant Nothingness) on nimetty kokemukseni mukaisesti, ja nimet seuraavat kokemuksen etenemistä ja triggerikohtia. Se on myös Bandcamp-sivullani: https://sarana.bandcamp.com/album/singularity-of-the-resonant-nothingness

Yritin mielikuvituksessani nähdä asioita mutta siitä ei aluksi tullut mitään niinkuin ei aikaisemminkaan tämän kemikaalin vaikutuksessa. Katsoin karttaa ja tajusin missä suhteessa se prosessi on erilainen tähän hallusinatoriseen assosiatiivisuusprosessiin ja yhtäkkiä aloin nähdä kuvia kaikista asioista ja esineistä. Niitä vain tulvahteli mielikuvituksessani. Hyvin käsitteellisiä ja perustavaa laatua olevia asioita liikkui joka suuntaan ja oli kuin olisin katsellut monista lehdistä leikattua valokuvamontaasia. Olin huomannut saman tehdessäni jonkinlaisia muistiinpanoja ajatuksistani. En kyennyt muodostamaan niinkään lauseita vaan vain yksittäisiä sanoja vailla yhteyksiä. Ajatusten piirtäminen oli paljon helpompaa. Tavallaan yhdistin sanoja piirtämälllä niiden välille yhteyksiä. Saavutin visuaalisesti tasapainotilan, joka oli kuin välitila assosiatiivisen havaintojen järkeistämisprosessin ja unenomaisen mielikuvitusprosessin välilllä jossain tyhjässä tilassa.

Ajatusmalleja miettiessäni olin päätynyt muutamaan kysymykseen 1. mistä tulee se tieto, joka ei ole tästä todellisuudesta? 2. kuka on se joka miettii? Tätä on aivan mahdotonta käydä tietoisesti pohtimaan ja niinpä lopetin sen miettimisen, koska sillä tavoin ei päästä sen pidemmälle. 3. mieli oppii tietoa ulkoisesta todellisuudesta ja omasta ruumiista, kehon tieto on jokaiselle henkilökohtaista, sitä ei kukaan tiedä. Unessa ei ole tietoisuutta kehosta, unessa on alitajuinen tiedostaminen aistimuksista ja tietoinen tiedostaminen alitajunnasta. Kuka on tietoinen? 4. tietoisuutta todellisuudesta ja siihen vaikuttamisesta voidaan harjoittaa ja kehittää, kenen toimesta?

Hallusinaatiot alkoivat tulemaan yhä intensiivisemmäksi mutta koska kokoajan tiesin miten ne olivat suhteessa kaikkeen muuhun niin pystyin nauttimaan niistä todella paljon. Minua ei häirinnyt mikään väri eikä asia vaan valokin oli vain aistien virtaa, jota assosiatiivinen funktio yritti kokoajan mallintaa kaikenlaisilla asioilla. Katsoin mattoa ja näin sen kuvioissa maisemia ja kolmiulotteisia tiloja kaiken tasaantuessa suureksi etsinnäksi. Mikään ei ollut pelottavaa eikä mitään muutakaan sillä kaikki ne päällekkäiset elämän aikana rakennetut ajatusmallit ja rakenteet menivät pikkuhiljaa pois päältä ja tavallaan redusoiduin karttojeni kautta edellämainittujen kysymysten kohdalle.

Katsoin myös ruumistani ja tajusin miten tiedän jokaisen sen pisteen sijainnin avaruudessa. Yhtäkkiä näin näyn joka ei enää tullut mistään. Olin tyhjyydessä sinisävyisen energiakentän yläpuolella² Tämä kenttä jatkui eteenpäin kaareutuen samalla laaksoksi. Kenttä koostui äärettömän monista yksittäisistä pisteistä ja ne kaikki liikkuivat hyvin vähän. Oikealla puolellani oli kirkas valkoinen valokehrä, pyöreä hahmo ja samankaltainen oli vasemmallanikin, mutta jollain lailla niin lähellä että en nähnyt sitä täydellisesti. Lähes heti tämän jälkeen näin ydinräjähdyksen kaikessa kirkkaudessaan ja näin miten sen aiheuttaman energia-aalto pyyhkäisi pois miljoonia ihmisiä ja tunsin miten olin yhtäaikaa ne kaikki ihmiset ja jokainen sen ydinenergian piste.

Näin edessäni tyhjyydessä satoja kirkkaita valkoisia pisteitä ja tunsin miten minä olen ne pisteet mutta kuitenkaan en ole. Istuin sängylleni aloin nähdä muutoksia aistimuksissani, jotka liittyivät suoraan musiikkiin, jota kuuntelin. Näin erilaisia väreilyitä vasemmalla ja oikella puolella sen suhteen miten mieleni käsitteli vasemman ja oikean korvan antaman aisti-informaation yhdeksi moduloituneeksi aaltoääneksi. Yhtäkkiä musiikissa tapahtui täydellinen hajoaminen[mfd]Raita nimeltään Movements kokonaisuudelta Singularity of the Resonant Nothingness[/mfd] ja kadotin kaiken sen käsityskyvyn. Se ei tarjonnut enää minkäänlaista kiinnekohtaa. Nousin lattialle seisomaan ja asetuin tiettyyn kohtaan, koska siinä vain tuntui niin hyvältä olla.

Yhtäkkiä tunsin miten oikea käteni alkoi kohoamaan kuin jonkinlaisen ulkoisen voiman toimesta, aivan kuin joku nostaisi kättäni sitä koskettamatta. Säikähdin aivan järjettömästi, mutta en joutunut paniikkin vaan kyseessä oli enemmänkin eksponentiaalisesti kohonnut ihmetys. Olo kuitenkin rauhoittui heti ja mieleni redusoi ihmettelyprosessin pois. Näin miten erilaisia ajatusrakennelmia tulvahteli esiin kysyen mitä tapahtuu, ja näin miten ne myös katosivat niin halutessani. Pystyin tuntemaan käteni ja kykenin lopettamaan liikkeen mutta heti kun en ajatellut sitä niin se alkoi kohoamaan.³ Seisoin paikallani ja huomasin miten vasen käteni alkoi tehdä samaa oikean käteni kanssa. Kummatkin alkoivat symmetrisesti kohoamaan olkapäideni tasolle. Käsien noustessa lähelle olkapäitäni aloin tuntea keskiruumiissani kuin sähköä. Se sai minut keskeltä taittumaan siten, että olisin pudonnut lattialle käsien vielä auttaessa liikettä, jos vain olisin antanut liikkeen jatkua riittävän pitkälle. Tuntui kuin olisin hetken aikaa vain pudonnut painottomana. ⁴ Pysäytin sen kuitenkin aina, kun juuri olisin menettänyt pystyssäpysymisen mahdollisuuden. Näin tapahtui kolme-neljä kertaa.

Mitkään tuntemukset eivät olleet epämiellyttäviä. Istuin sängylle ja otin kuulokkeet pois päästäni ja hiljaisuus tuntui todella hyvältä. Uudenlainen rauha tuli ajatteluuni, joka ei enää ollut ajattelua. Jollain lailla olin saavuttanut hypnoottisen transsitilan jossa olin kaiken ajattelun keskellä mutta silti en ollut siinä. Kuitenkin pystyin koko ajan tarkkailemaan mitä tapahtui. Hetken aikaa mietin, että onko tämä oikea hetki tällaiseen, mutta sitten tajusin ettei ole muitakaan hetkiä sillä jokainen niistä on ainutkertainen tapahtuma.⁵ Asetuin sängylle jalat ristikkäin ja kumpikin käteni asettui vierelleni. Vein kämmenet yhteen ja tunsin jakautuvani kahteen puoliskoon. Käteni alkoivat suorittaa hyvin monimutkaisia, pyöreitä ja luonnonmukaisia liikesarjoja. Tajusin, etteivät ne millään lailla voi vahingoittaa minua.

Liikesarjoissa oli selkeää rytmiikkaa ja ne päättyivät erilaisiin symmetrisiin käden asentoihin joko vieressäni makaamassa tai sitten yhteen vietynä kuin kukannuppu. Kädet kävivät pisteitä lävitse päälaelta alkaen hieman navan alapuolelle suorittaen jokaisen paikan välillä symmetrisiä liikkeitä. Välillä tuntui kuin minut jakaisi keskeltä peili, jonka pintaa raajani peilasivat. ⁶

Tunsin nenäni takana pääni sisällä omituisen pulssin joka jatkui tasaisena kokoajan. Tunne joka ei tullut mistään, mutta silti tunsin sen olemassaolon. Istuessa suoritettujen liikkeiden jälkeen mieleni teki nousta ylös. Nyt liikkeet saivat enemmän tilaa ja myös jalkani alkoivat liikkumaan. Aloin kuin tanssia hidastetusti pysyen kokoajan täydellisessä tasapainossa. Aloin nähdä kuvia ihmisistä; väläyksiä toisten ihmisen elämistä ja myös eläimistä. Koin olevani nuo kaikki miehet ja naiset jotka näin. ⁷ Aina kun luulin menettäväni tasapainoni raajani asettuivat siten että saavutin uuden tasapainotilan, joka oli täydellisesti kehitetty aikaisemmasta. Saatoin kääntyä täsmälliset 180 astetta ympäri tehden välissä liikesarjan.⁸

Mieleeni tuli kuvia intialaisista patsaista ja niiden kuvaamista asennoista. Välillä liikkeillä painotettiin vasenta puolta, mutta sitä seurasi oikea puoli samoilla liikkeillä. Jotkin polven alapuolisilla lihaksilla kontrolloidut tai-ji :n omaiset liikkeet olivat todella avartavia. En edes tajunnut omistavani joitain niitä lihaksia, joita näissä liikkeissä läpikäytiin. Tunsin itseni yhä tietoisemmaksi omasta ruumiistani ja tuntui kuin olisin voinut hypätä kattoon – niin kevyeksi tunsin oloni. Fyysisellä maailmalla ei ollut mitään merkitystä. Eräässä vaiheessa makasin lattialla käteni suorittaessa liikkeitään mukaillen sängyn muotoja, jotka olivat niiden liikeradan edessä välittäen sängystä yhtä paljon kuin tyhjästä tilasta. Siirryinkin keskemmälle huonetta ja laitoin myös patjan, jonka päällä oli parempi olla. Liikesarjat päättyivät usein staattiseen tilanteeseen, jossa pieninkin liike sai minut havaitsemaan eron vasemman ja oikean välillä. Olin yhtäaikaa keskellä ja en missään.

Aistini alkoivat liukenemaan toisiinsa. Näin liikesarjojen mukaisia kuviota katossa ja esineiden jälkikuvat olivat sateenkaaren värisiä, aivan kuin kaikki värit olisivat niistä erotettu. Aloin kuulemaan ääntä keskeltä tajuntaani, joka väreili liikkeiden mukaan. Tunsin miten tämä aalto pyyhkäisi lävitseni ja miten se päättyi väristystunteeseen⁹ Näin pinnan tässä ’en missään’, joka värähteli kuin se olisi ollut ääniaaltojen kolmiulotteinen kuvaaja ja hetken päästä raajani suorittivat sen muotoisen liikkeen. Ääni = väri = tunne = liike. Tunsin miten keskellä minua tasapainoaisti pitää minua pystyssä ja saa raajani asentoihin, joissa olen tasapainossa. Piste, joka minua liikuttaa avaruudessa.

Liikkeet alkoivat muuttumaan kiihottaviksi käyden yhä läpi kauniita symmetrisiä liikesarjoja. Aloin nähdä kuvia miehistä ja naisista ja rakastelin kaikkien/itseni kanssa yhtäaikaa, aivan kuin liikesarjat olisi voinut tehdä kumpi tahansa sukupuolesta riippumatta. Liikkeet päättyivät kuitenkin juuri ennen huippukohtaa ja niin halusin itsekin. Kuulin ampiaisten ja kärpästen surinaa eri puolilta huonetta. Jotkin liikkeet päättyivät lattialle hyvin olemassaolemattomaan olotilaan ja lihakset suorittivat lähes huomaamattoman pieniä liikkeitä. Välillä tuntui kuin käteni noustessa ne nousisivatkin vain mielessäni.

Liikkeet alkoivat rauhoittumaan, olin läpikäynyt niitä hieman yli tunnin. Menin katsomaan itseäni peilistä ja näin kasvoillani symmetrisiä kuvioita, jotka vaelsivat ylhäältä alaspäin ja rintakehälläni kulki spiraalin kehiä. Halusin teki katsoa itseäni lähempää silmistä ja toin nenäni kiinni peiliin. Ensin katsoin aivan suoraan eteenpäin siten että vasen ja oikea silmä katsoivat suoraan omiin peilikuviinsa. Aloin tuntea jotain outoa. Sitten aloin harittamaan silmiäni siten että sain muodostettua keskelle yhden silmän ja yhtäkkiä en ollut enää tällä puolella peiliä vaan olin kummallakin puolella tuhansia kertoja. Näin ensin neljä kuvaa sitten kaksi ja lopulta yhden kaiken keskeltä ollen itse se yksi silmä.¹⁰ Aivan kuin jokin voima olisi minut vetänyt ja samaan aikaan keskeltä työntänyt minut pois, katsoin itseäni ja tiesin että jokaisella ihmisellä on oma tarkoituksensa ja minullakin on se, mutta kukaan ei tietoisesti sitä tiedä.

Katselin veden valumista viemäriin ja tunsin sen samankaltaisena kuin minun liikkeenikin, vailla mitään voimaa tapahtuvana. Mietin miten eläimet toimisivat vaistojensa varassa samoin tavoin, tiedostamatta mitä tekevät ja tunsin luonnon prosessien tapahtumien olemassaolemattomuuden.

Kun asetuin sängylle selälleni makaamaan näin vasemman silmän näkökentässäni fosforinhohteisen hyvin kauniin naisen kasvot. Kasvojen edessä hän teki kämmenellään siroja liikkeitä samaan aikaan, kun tunsin kuin oikea käteni olisi ne tehnyt. Oikean silmän näkökentässäni näin saman naisen mutta toispuoleisesti peilikuvana vasemmalle ja tunsin vasemmassa kädessäni nämä liikkeet. Vasemmassa silmässä näkyi naisen kasvojen oikea puoli ja oikea käsi hänestä katsottuna, ja oikeassa silmässä kasvojen vasen puoli ja vasen käsi. Katsoin kumpaakin kuvaa yhtäaikaa, mutta silti en keskellä nähnyt yhdistelmää niistä vaan tyhjyyttä ¹¹

Nainen vaihtui pyörivään lieriönkaltaiseen valokehrään, joka vasemmalla oli punainen ja oikealla vihreä. Keskellä näkyi niiden violetti yhdistelmä kolmena erivärisenä kehränä, jotka olivat hakeutuvinaan samaan pisteeseen.¹² Nyt pääni keskeltä kuuluva ääni oli todella voimallinen. Kuulin äänen erikseen vasemmalta ja oikealta. Näin miehen kasvot ja tunsin miten vasen ja oikea puoliskoni lähtevät erilleen. Tuntui kuin ne olisivat olleet jo ulkona minusta.

Tässä vaiheessa tietoisuuteni tuli ajatus tästä todellisuudesta poistumismahdollisuudesta. Ajatus oli todella houkutteleva ja tunsin suurta mielihyvää, mutta päätin että ei vielä. Yhtäkkiä aloin nähdä kuvia ihmisistä, jotka lensivät ilmassa. Näin miten jossain lämpimän ja vehreän ilmaston maasssa jokin henkilö pyöri ilmassa ja katosi. Tajusin miten aloitusliike jossa olin pudota taakse olisi jatkuessaan vienyt toiseen maailmaan¹³ Olin jättänyt sen juuri rajakohtaan kuten seksinkin. Tiedostin miten minun pitää vielä olla olemassa täällä ja miten ehkä liian hätäisiäkin nuo toiset ovat olleet.

Sitten tajusin että näillä aistimuksilla, tässä tilassa, olen minä ja kaikki tuli yhdeksi yhdeksi.¹⁴ Kysyin mielessäni pitäisikö minun kertoa tästä kokemuksesta kaikille vai jäisikö se vain omaksi salaisuudekseni ja sain vastauksen: näin oikealla puolellani naisen ja oikea käteni kävi silittämässä päätäni.

Kävin makaamaan sängylle kyljittäin asentoon, joka tuntui hyvin miellyttävältä. Tunsin miten olin neljänä osana kuin kaleidoskooppi. Olin muihin kuviini yhteydessä jalkapohjan, oikean käden, selän ja pään kautta. Tuntui kuin minä en olisi painanut näitä kuvajaisia, vaan jokainen niistä tuki minua. Hetken ajan tämä neljän symmetriä peilautui vielä kahdeksaksi ja näin vieressäni hyvin kapean tason josta näin oman silmäni.¹⁵

Aloin tuntea silmissäni samanlaisia liikkeitä kuin raajoissani. Ensin lihakseni kävivät jonkinlaisen kamppailun luomien väristessä holtittomasti kiinni ja auki, mutta löysin välitilan, jossa silmäni lakkasivat olemasta fyysisesti. Tunsin miten kummankin silmän lihakset tekivät kuin ympyräliikkeitä eri suuntiin silmien itse liikkumatta. Tunsin myös silmien takana symmetrisiä lihasväreilyitä. Löytäessäni täydellisen tasapainon katseessani tuntui todella levolliselta ja hain sen kohdan muutamia kertoja uudestaan. Hetken päästä katsoin kelloa ja se oli yhdeksän. Tuntui kuin olisin nukkunut todella syvää unta, mutta tiesin etten ollut. Olin käynyt sängylle seitsemältä aamulla.

Nousin virkeänä ja tuntui todella hyvältä olla luonnollisen oloinen ja hienhajuinen, enkä käynytkään suihkussa heti. Koko maailma tuntui todella miellyttävältä. En havainnut liikkeitä tekevää pyrkimystä, mutta tunsin olevani hypervirkeässä olotilassa ja vieläkin varsin voimakkaasti LSD:n vaikutuksen alaisena. Teki kovasti mieli tehdä musiikkia, ja se tuntui kuin olisin unessa sitä tehnyt. Nenäni takana tuntuva sähköinen pulssi voimistui ja tuntui miellyttävältä.

Tuona aamuna tekemäni biisin olen nimennyt Palaudu, ja sen voi kuunnella tästä: https://soundcloud.com/sarana/sarana-palaudu

Se on myös osa arkistojulkaisuani https://archive.org/details/Sarana_Archives_Vol_14_Closed_Distances

Söin kaurapuuroa ja virkistyin lisää. Näin miten ajatusrakennelmat alkoivat kokoontumaan sitä mukaa kun asioita piti käsitellä. Huomasin miten ensin liikuin hätäisesti, mutta tajusin miten se oli tavallaan vain samanlainen rakenne. Hidastin ja rauhoituin. Toimiminen tuntui todella mielenkiintoiselta. Erotin selkeästi vasemman ja oikean puoleni ja syödessä havaitsin kummankin käteni selkeästi eriytyneet tehtävät. Vasen piteli paikallaan kun oikea toimi.¹⁶ Kaikki liikkeet olivat todella voimaa viemättömiä ja jokainen tapahtui sulavasti. Yhtäkkiä täysin minut yllättäen kaverini soitti puoli yhdentoista aikoihin ja pyysi ottamaan valokuvia kanssaan. Suostuin saman tien.

Puhuessani ääneni oli todella matala ja tasaisen vivahteikas vailla ylimääräisiä heilahteluja. Luulin että kurkussani olisi vain limaa mutta ei ollut. Valokuvaaminen oli hyvä idea. Pääsin tavallaan kuvaamaan todellisuutta ja etsimään siitä asioita. Samalla pääsisin kaupunkiin, jossa olikin yllättävän paljon ihmisiä. Täydellinen tutustuminen maailmaan siis. Kävin suihkussa, otin kameran mukaan ja lähdin matkaan.

Hetken päästä minun oli varmistettava etten ollut vain astraaliprojektio. Tunsin itseni näkymättömäksi. Oli mukavan kirpeä ja raikas sää. Kävelin keskustaan ja minua hymyilytti aina, kun sain suuni lihakset olemassaolemattomuuteen. Se tuntui niin hassulta, että alkoi naurattamaan. Olo oli kevyt ja oli helppo liikkua. Katselin ihmisiä nähden heidät aivan kuin kaikkien päässä olisi ollut piste, joka veti muuta ruumista eteenpäin.

Maassa lumen seassa olevat kivet näyttivät leijailevan avaruudessa kuin tähtitaivas olisi muutettu negatiiviksi. Ne menivät ohitseni kuin tähdet valonnopeudella ja tämä symmetria ohjautui yhteen tiettyyn kiveen, joka näytti vetävän kuin suppilo nämä symmetriaviivat itseensä. Katsoin kiveä liikkeessä ja se näytti aivan kasvoilta. jätin kiven siihen missä se olikin.¹⁷

Muistin omaksi riemukseni miten joskus ala-asteella minut oli hypnotisoinut eräs luokkatoverini. Suostuin hänen kohteekseen ja asetuin selkä kevyesti seinää vasten kädet sivuillani. Toimintaa seurasi varsin suuri joukkio. Vaivuin helposti hypnoosiin ja tunsin miten kumpikin käteni alkoi nousta. Ilmeisesti nukahdin sillä heräsin toisen kaverini huhuiluihin. Avasin silmäni enkä nähnyt edessäni enää ketään. Olin nukkunut ilmeisesti pienen hetken ja porukka oli sillä aikaa hajonnut ympäriinsä. Muistin kuitenkin miten käsien liike oli sillloin tuntunut samalta kuin nyt, ja miten hypnotisoijani ei koskaan varsinaisesti minua ollut herättänyt.

Lähellä keskustaa pienen lammen rannalla alkoi oikea käteni osoittaa merkkejä liikkumisesta. Hillitsin sitä kuitenkin ajatellen muita ihmisiä ympärilläni. Myös jalkani tuntuivat haluavat mennä jonnekin. Selkeästi tunsin painetta niissä.

Saavuinkin sorsaparven luokse. Mitä lähemmäs sorsat tulivat sitä enemmän jaloissani tuntui kuin ne olisivat kohdanneet jonkinlaisen kentän, jonka voimakkuus oli suhtessa sorsien läheisyyteen. Pystyin selvästi tuntemaan kohdan, jossa sorsia kohti tuntuva tuntemus oli tasapainossa niitä poispäin vievän tuntemuksen kanssa. Kaupungilla minusta tuntui kuin olisin koko ajan nousemassa lentoon.

Kuvatessamme kaverini, jolle en kertonut kokemuksestani, valitti hetkellisesti kipua oikealla puolellaan lantiossa sillä puolella, jossa minä olin. Minut valtasi outo tunne ja käteni liikahti huomaamattomasti ja kaverini sanoi ’tai ei, en tiedä, ei se ollutkaan mitään’. Kuvasimme kaikenlaista ja kävimme myös kehittämässä kuvaamamme filmit koulun labrassa. Olin vieläkin matkalla ja pupillini olivat todella laajat. Erkanimme joskus viiden jälkeen ja palasin takaisin asunnolleni. Katsoin Akira Kurosawan elokuvan Seitsemän samuraita. Jälleen elokuva oli oiva tapa jäsentää ajatuksia. Niin monella tapaa jokaisen elokuvan voi nähdä.¹⁸

Hädin tuskin jaksoin katsoa elokuvan loppuun ja kävin nukkumaan puoli yhdeksän aikoihin ja nukuin aamu yhdeksään.

Kävin viikonloppuna Kuusankoskella ja huomasin miten pystyin asettautumalla tiettyihin liikesarjojen loppuasentoihin käynnistämään niitä kevyellä tavalla uudestaan, aivan kuin se olisi enemmän tietoista. Jostain syystä oikea käteni toimi vieläkin epäsymmetrisesti ja yksikseen. Sunnuntai-iltana Lahdessa vein kämmenet yhteen ja käynnistyi symmetrinen liikesarja, jonka jälkeen minulle tuli olo kuin se olisi nyt ohitse.

Tapahtumien kulku

Varsinainen kertomus on varsin tarkka kuvaus tapahtumien kulusta. Ulkopuolinen havaitsija olisi luultavasti ajatellut jonkin ottaneen minut valtaansa, ja siltä se myös tuntui. Kaikki liikkeeni olivat varmasti vähemmän kauniita kuin miten ne mielessäni ajattelin, mutta itse kokemuksen aikana mietin myös kehoni inertiaa ja painoa ja miten se toteuttaa liikkeitä, ja koin sitä kohtaan suurta myötätuntoa.

Haluan jatkaa

Huomioita

1
Tämä tarkoitti enimmillään 150 mikrogrammaa tässä tapauksessa.
2
Kokemus juuri tästä väristä tulisi toistumaan maaliskuussa 2000.
3
Tämä hienovarainen havaitsijan ja toimijan ero oli vastaava kuin miten sen olin kokenut valveunissa ja kehostapoistumisharjoituksissani. Minun piti olla läsnä olematta läsnä. Olin arjessani vienyt kaikkea toimintaani kohti tällaista tapaa, missä annan asioiden tapahtua, ja olisin samalla lepotilassa. Mielen hiljaisuus ei tuntunut tyhjältä vaan jollain tavalla tarkoituksenmukaiselta.
4
Taipumisella tarkoitetaan seistessä selän kaareutumista taaksepäin, kun kädet ovat nousseet molemmille sivuillensa, ja pään levätessä takakenossa ääriasennossaan. Samalla kaatuminen taaksepäin alkaa.
5
Tämä ajatus oli jalostumassa kohti maaliskuuta 2000.
6
Tutustun lisää tähän peilipintaan maaliskuussa 2000.
7
Yksi hahmo oli kiinalainen nainen pellolla, ja toinen hahmo oli saksalainen sotilas, joka oli juuri saanut kuolettavan osuman ja putoamassa kohti mutaa jääden muiden jalkoihin. Tämän näin hyvin läheltä hieman hänen päänsä takaa ja vähän ylempää.
8
Tämä muoto toistuu maaliskuussa 2000 toisella tapaa.
9
Väristyksellä tarkoitetaan tässä sellaista mikä välillä tulee, kun selkäpiitä tuntuu kutittavan tai vastaavalla tavalla. Aalto pyyhkäisi kehoni lävitse aina juuresta päälaelle pitkin kehon keskilinjaa. Näitä tuli useita, ja ne rytmittyivät liikesarjoihin.
10
Tämä havainto symmetriasta saa jatkoa vuonna 2000. Ulkopuolisesta tarkkailijasta tämä toiminta olisi luultavasti näyttänyt varsin erikoiselta, kun vein silmäni kohti toisiaan kieroon katsomalla ja samalla lähemmäs peiliä.
11
Silmäni olivat auki ja näin huoneen muuten koko ajan.
12
Lieriön kaltaiset valokehrät olivat pystyasennossa. Valo ikäänkuin kiersi juonteina keraamisen kulhon kaltaisen, mutta muuten näkymättömän esineen ympäri muodostaen esineen hahmon.
13
Maaliskuussa 2000 vien tämän liikkeen loppuun asti.
14
Näillä aistimuksilla, tässä tilassa ja tässä kehossa olen minä – on suggestio mitä käytin myöhemminkin palauttamaan itseni läsnäolevaksi.
15
Tämä kokemus saisi jatkoa maaliskuussa 2000. Joka tapauksessa, en tuntenut olevani makuuasennossa, vaan tasapainoisessa pystyasennossa.
16
Tämä ei ollut yksinkertainen toteamus vaan olin kahtena erillisenä puolena, joiden toimintaa kykenin havainnoimaan
17
Tämä, että en nostanut sitä kiveä mukaani, jäi harmittamaan minua. En kuitenkaan kehdannut palata takaisin etsimään sitä.
18
Tarkoitan tällä miten voi yhtäaikaa seurata elokuvan tarinaa uppoutuen siihen, ajatella miten se on tehty, miten jokainen tekoon osallistunut on tehnyt osansa, millä tavalla se mahdollisesti peilaa aikaansa…

Jälkipuinti

Elokuvaa Avaruusseikkailu 2001 voi pitää merkityksellisenä, sillä olin katsonut sitä rituaalinomaisesti joka vuosi noin kymmenen vuoden ajan ennen tätä tapahtumaa. Se lumosi minut esiteininä, kun näin sen televisiosta ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen minun oli pakko palata sen äärelle kerta toisensa jälkeen. Yhteys elokuvaan hiipuisi muutamassa vuodessa tapahtuman jälkeen, mutta olin yhä tiiviisti sidoksissa siihen ja peilasin elämääni ja itseäni uudelleen jokaisella katselukerralla. Elokuva kertoo henkisestä kasvusta ja suuresta loikasta tuntemattomaan, joka toteutetaan uteliaisuuden ja teknologian mahdollistamana luottamuksella ja päättäväisyydellä. Tarinan pääasiallinen antagonistinen voima on ihmisen tiedon ja älyn luomat rajoitteet, jotka on ylitettävä uudelleen syntymistä varten. Vuonna 2007 osallistuin suuren liveroolipelin toteuttamiseen Ruotsissa, ja majoituin sekä pidin äänityöpistettä kellarikerroksessa. Eräänä yönä huomasin pienen portaikon yläpäässä olevan oven, joka oli raollaan samalla tavalla kuin elokuvassa monoliitti tietyssä kohtauksessa. Monoliitin raosta näkyi valoa, mutta sen luokse päästäkseen oli tehtävä uskonhyppy.

Tapahtumakertomus päättyi toiveikkaaseen ajatukseen, että se olisi ohitse. Tämä kokemus kuitenkin avasi pysyvästi jotain minussa. Huomasin tapahtuman jälkeen miten pystyin antautumaan liikkeille tai tunnetilalle aina halutessani, kun rentoutan tietyn osan kehossani. Koen silloin painottomuutta samalla tavalla kuin kehosta irtautumisen aikana. Paikka sijaitsee takaraivossa selkärangan ja pään liitoskohdassa. Selkärangan yläkolmanneksessa tuntuu samanlainen kevyt henkäys kuin orgasmissa. Lisäksi zen-meditaation aikana myöhemmin olen kokenut aaltoiluja selkärangan tyvestä päälaelle. Taolaisen seksuaalienergiaharjoituksen myötä olen saanut tähän myös enemmän tuntumaa, ja siinä kuvaillaan miten pään taaksepäin vieminen parantaa yhteyttä. Samalla tavalla painottomasti läikehtivän veden tapaisena virtauksena pystyin tuntemaan kehoni sisällä asioita Oregonin auringonpimennysfestivaalilla 2017, missä osallistuin pariin aamumeditaatioon, joissa energiaa liikutettiin pitkin kehoa.

Olin epävarma siitä, mitä olin tehnyt tai antanut tehdä itselleni, mutta halusin tietää jotain uutta, ja nyt se oli tapahtunut. Tämä kokemus sai minut vakavoitumaan sen suhteen, mitä oikeastaan haluan elämältäni ja mihin pyrin. Kokemukseni oli kuitenkin osa pidempää jatkumoa: vapautumista täydellisen antautumisen kautta, mikä oli avain henkiseen matkaani. Vuoden 1999 kokemuksella oli suora yhteys maaliskuun 2000 tapahtumaan, joka merkitsi marraskuussa alkaneen uuden vaiheen päättymistä. Tätä en tuolloin vielä tiennyt, vaan olin vielä matkalla kohti tuntematonta täydellisen luottamuksella.

Olin kokenut jotain todella merkityksellistä ja pysyvää, mutta en saanut ohjeita siitä, miten käsitellä sitä. En myöskään paneutunut syvemmin asian tutkimiseen, koska en nähnyt henkisiä yhteisöjä sellaisina, joihin haluaisin kuulua. Koin, että todellisen ymmärryksen tavoittelua ja järjen käyttöä aliarvostettiin näissä yhteisöissä. Kuitenkin järki on olennainen osa henkistä matkaa, koska se täydentää kokemuksen eikä vähennä sen arvoa. Järjen käyttö auttaa pitämään tien kirkkaana ja selkeänä, ja auttaa huomaamaan, jos on eksymässä harhapoluille. Ilman sitä ei ole todellista rehellisyyttä.

Kokemuksen jälkeen opin jotain tanssista. Tuntui kuin minut olisi ladattu täyteen ja enemmänkin, koska pystyin yhdistymään johonkin isompaan virtaukseen, jonka osa tunsin olevani. Pystyin tanssilattialla vapauttamaan liikehdintäni ja huomasin miten liikkeet ennakoivat kokemusteni ja vaistoni pohjalta musiikkia kohoten sen tahdissa tai päätyen monimutkaisen liikesarjan jälkeen musiikin kanssa samaan pisteeseen.

Tunsin tämän kuin veden virtauksena jonkinlaisissa voimakentissä, jotka hakevat kehoni kautta vähiten painavaa tilaa käyttäen mahdollisimman hyvin massan suhteita liikkeissään. Vaikka tanssin tuntikausiakin yhteen menoon niin lopettaessani tuntui kuin en olisi käyttänyt pakotettua fyysistä voimaa. Kädet liikkuvat enemmänkin inertian myötä ja hyvin pienillä suggestioilla johonkin suuntaan, kun voima lähtee jaloista ja lantion alueelta ja kantautuu siitä sormenpäihin asti.

Tanssi ei kuitenkaan rajoitu vain musiikin tahtiin tapahtuvaan liikkeeseen. Se voi olla läsnä missä tahansa ja minkä tahansa kanssa. Kun aloitin tanssin hiljaisuudessa, tunsin pian olevani synkroniassa erilaisten arkisten äänien ja tapahtumien kanssa, havaiten samalla huomaamattomien latauksien ja purkauksien värähtelyjaksoja. Myöhemmin tämä jalostui käsitykseksi siitä miten kaikki on tanssia. Voi ajatella tanssivansa esimerkiksi talojen kanssa – tai muiden kanssa arkisella metroasemalla. Tuntuu kuin jakaisimme kaiken ja kaikkien kanssa salaisen rytmin. Mieleni oli tällä tavalla vilkas keksimään ajatuksia millä poistua arkitodellisuudesta, mutta samalla elää sitä mahdollisimman vaivattomasti.

Tässä vaiheessa on tärkeää huomauttaa, että se en ollut LSD tai mikään muu aine, joka aiheutti kokemukseni – se oli minä, joka antoi sen tapahtua. Vaikka LSD toimi katalyyttinä, olin itse kulkenut kohti tätä hetkeä. Ulkoisen henkioppaan sijaan, ellei sellaisena voisi pitää kaikkia muita ihmisiä, olen seurannut intuitioni johdattamaa tietä. Vaikka LSD resonoi hyvin sisäisen maailmani kanssa ja toimi tehokkaana katalyyttinä, se vahvisti myös tapaani ajatella kielteisiä ajatuksia positiivisiksi ja välttää niitä. LSD vaikutti kuitenkin konkreettisesti mielihyvään liittyvään välittäjäainejärjestelmään, mikä aiheutti hyvän olon tunnetta. Tämä oli yksi takaisinkytkentäketju.

Jonkin ajan kuluttua tapahtuman jälkeen huomasin, että minulla oli vaikeuksia kokea pahaa oloa mistään. Maailma tuntui hieman valoisammalta kuin ennen. Aiemman synkkyyden tilalle tuli lempeys, joka suuntautui itseeni ja muihin, vaikka ihmisenä olemisen vaikeudet saattoivat joskus häiritä sen toteuttamista. En kokenut enää misantropiaa, vaikkakin muulla ihmiskunnalla oli matkassani vielä sivullisen rooli. Edellisessä kappaleessa mainitun takaisinkytkentäketjun lisäksi tähän vaikutti todennäköisesti kokemus jostain ulkopuolisesta, minua suuremmasta voimasta, joka oli tullut minuun läsnä. Kokemus oli siltä osin nöyryyttävä.

Olen ajatellut, että tietoinen toimiminen tarkoittaa asioiden suodattamista kaikkien mahdollisuuksien valtamerestä tai kohinasta. Omaa kehoaan voi ohjata mihin tahansa asentoon ja käyttää sitä mihin tahansa tarkoitukseen. Jokaisella meistä on fyysinen potentiaali, joka mahdollistaa minkä tahansa toiminnan tai ilmaisun – esimerkiksi ilmakehän värähtelyjen avulla, mitä saa aikaiseksi käyttämällä kurkunpäänsä lihaksia ja hengittämällä samalla sopivasti. Kyky tehdä pahaa on puhtaimmillaan perättäinen sarja kehollisia toimintoja, ja kukaan muu ei voi rajoittaa sitä kuin jokainen henkilö itse. Lopulta kyse on siitä, kuinka paljon uskaltaa päästää irti ja mille asioille. Tämä edellyttää valppautta. Heräsin tälle ajatukselle kokemukseni myötä.

Kun laitan kämmeneni yhteen, tunnen erittäin miellyttävän olon, ja päättelin, että tällöin aivojen kämmeniin ja käsiin liittyvät alueet aktivoituvat ja yhdistyvät. Tämä saa minut tuntemaan olevani kokonaisempi. Tämä tunne on erityisen voimakas, kun teen tämän joko unessa tai meditaatiossa, kun olen kehostani irrallaan. Olen pystynyt meditoimaan muutamia kertoja niin, että olen ollut levollisesti nukkuvan itseni yläpuolella ja asettanut käteni ja jalkapohjani yhteen. Tämä luo sanoinkuvaamattoman eheän olotilan.

Yksi tapahtumaan ehkä liittyvä asia on niin sanottu Alien hand syndrome, jonka yhdeksi ilmenemissyyksi kerrotaan mielenkiintoisesti aivopuoliskojen yhteyden katkeaminen. Kokemuksessani hyvin vahvasti havainnoin itseni kahtena puoliskona, ja tämän tuntui avaavan tilan jollekin tulla läsnä minuun oman tahtoni sijaan. Liikehdinnän muoto on kuitenkin hyvin kaukana siitä minkälaisia liikkeitä syndroomaan on liitetty. Pystyin selvästi aistimaan kohdan, jossa antautuin liikkeille. Se tuntui jonkinlaiselta taitekohdalta, jossa hienovaraisesti mentiin selvän rajan yli. Se tuntui kuin jokin kytkeytyisi pois päältä, mutta samaan aikaan ei kuitenkaan, koska tilalle tuli jotain muuta – uusi suunta.

Kokemuksessa saattoi käydä yksi LSD:n liitetty tapahtuma: egon kuolema. Tämä liittyy kertomuksessa kuvailemaani mielen tyhjyyteen. Se ei kuitenkaan ole kokemukseni mukaan kuolema vaan havaintopisteen muuttuminen siten, että näkee egon yhtenä prosessina mikä kiinnittää minut tähän maailmaan. Sanoin joillekin näinä vuosina, että minulla ei ole egoa, mutta se oli väärin sanottu. Oikeammin olisi ollut sanoa, että en ollut se, joka toimii tiedostamatta omasta egostaan ja sen vallassa.

Koin sijaitsevani alitajuntani kynnyksellä, missä näin rajattomuutta ja vihjeen täydellisestä vapaudesta lopullisen antautumisen myötä. Joka tapauksessa ajatukseton mutta täynnä oleva tyhjyys oli minulle lähes kokoaikainen tila. Pyrin poistamaan turbulenssia aiheuttavia tekijöitä virtauksesta, jonka kanava olin. Arkeni oli tämän prosessin hengittämistä. Se huipentuu maaliskuussa 2000.

En erityisesti analysoinut näkemääni kuvastoa. Naishahmo sekä punainen ja vihreä valokehrä jäivät vahvasti mieleeni. Punainen väri voi merkitä intohimoa, energiaa ja vihreä väri luontoa, rauhaa ja harmoniaa. Punaisen ja vihreän sekoittuessa syntyy violetti, ja se voi symboloida transsendenssiä tai korkeampaa tietoisuutta. Tämä voisi olla kuvaavaa, mutta ei kuitenkaan uutta tietoa.

Sen sijaan automaattiliikkeet ja erityisesti niiden muoto olivat kiinnostavia. Kokemus siitä, että näin itseni viipaleina symmetrisessä peilimaailmassa, jossa olin säteittäisesti eri pintojen päällä – en siis niinkään kolmiulotteinen keho – vei kokemuksen uudelle tasolle. Feminiininen elementti sekä geometria toistuvat maaliskuussa 2000, joka monella tavalla viimeistelee tässä lyhyinä väläyksinä näkemiäni ja kokemiani asioita.

Marraskuussa kokemani tapahtuma oli jälkikäteen ajateltuna ennakoiva kokemus, joka avasi kehossani jotain uutta, joka vapautuisi tulevana keväänä.

Haluan jatkaa