Yhteenveto - Absolutio

Kooste

En ole Brahman, Avalotikeshvara tai mikään muu korkeampi olio. En ole koskaan ajatellutkaan olevani sellainen, mutta olen pyrkinyt keinotekoisesti kohottamaan itseäni jollain tavalla. Muokkaamme havaintojamme ja tulkintojamme eri aikoina ja paikoissa käytettävissä olevien kykyjen ja välineiden mukaan. Kaikki saavutukseni ovat tapahtuneet, koska olen ollut avoin uusille asioille ja soveltanut niitä sisimpäni mukaan parhaalla mahdollisella tavalla. Olen oppinut uutta ja säilyttänyt sen, mikä on tuntunut hyvältä. Tämä on kuitenkin joskus johtanut minua harhaan, varsinkin kun omassa maailmassani ei ole ollut sellaisia tekijöitä, jotka olisivat esittäneet minulle kysymyksiä, joita en osaa itseltäni kysyä.

En tietoisesti ajatellut tai oivaltanut missään vaiheessa monivuotista prosessiani, että lopullinen antautuminen tarkoittaa kuolemaa. Ajattelen, että kuolema ei ole loppu vaan osa elämää ja sen jatkuvuutta. Fantasioin joskus kuolemista hukkumalla eli tavalla, jossa ei olisi enää mitään tehtävissä. En koskaan ajatellut näin käyvän, mutta se tarkoittaisi täydellistä antautumista. Yksi mielenrauhaan pyrkimisen motivaationi on ollut, että en tiedä milloin kuolema tulee, ottaisin sen vastaan kaikkina hetkinä rauhallisin ja avoimin mielin ilman pelkoa. Kokemani rakenteen suhteen joku poistuu siitä ja aiheuttaa siihen aaltoilua ja jättää tyhjän osan; jotain jää puuttumaan. Tämän palautuminen tasapainoon vie aikansa. Tämä ajatus tuli mieleeni kokemuksen jälkeen. Lopulta prosessini taitekohta oli juuri se asia, jonka olin kieltänyt tai joka oli minulle sokea piste. Kuolevaisuuteni ja väistämättömän kuolemani hyväksyminen oli minulle tärkein opetus. Jälleen kerran minun oli nöyrryttävä.

Toisaalta antautumisen voi nähdä täydellisenä avuttomuutena ja kyvyttömyytenä ilmaista omaa tahtoa. Kuitenkin tämän tilan on täyttänyt jokin, ja se kuvastaa minua ihmisenä ja olentona tässä maailmankaikkeudessa, tai sitä, miten vuorovaikutan sen kanssa ja miten sitä ilmaisen omalla tavallani. Muutamia vuosia maaliskuun tapahtuman jälkeen päätin, että alan tutkimaan ja toteuttamaan kokemiani asioita johdonmukaisemmin ja vastuullisemmin, jotta oppisin todellisesti olemaan oma itseni.

Kirjoittaessani tätä tekstiä olen löytänyt uutta tietoa, joka auttaa minua ymmärtämään paremmin, mitä minulle tapahtui ja mitä olin intuitiivisesti etsimässä vuosien ajan. Syksyllä 2022 törmäsin CIA:n julkaisuun nimeltä Analysis and Assessment of Gateway Process. Se on alunperin tehty vuonna 1983 ja se on tehty julkiseksi vuonna 2003. Se kertoo Monroe Instituten Gateway Process / Gateway Experience -ohjelmasta. Raportti on melko lennokas ja kirjoittaja käsittelee aihetta oman alansa ulkopuolelta, yhdistäen Gatewayn aikansa tieteellisiin käsityksiin omasta näkökulmastaan. Tällaisista aiheista on erittäin vähän tieteellisiä julkaisuja, ja keskustelu niistä on usein mystifioitunutta. Raporttiin liittyvä kuva kiinnitti huomioni, koska siinä oli samoja piirteitä kuin havaitsemani rakenteessa.

Kiinnostuin julkaisun kautta Gatewaysta ja Monroe Institutesta. Sen perustaja oli Robert Monroe (1915-1995). Haluni järjen yhdistämisestä tällaiseen harjoitukseen yhtyy Monroen samaan ajatukseen. Hän popularisoi termin out-of-body-experience kirjoissaan omista kokemuksistaan 50-luvun loppupuolella. Tekniikka itsessään on varmasti tunnettu jo kaukaisilta ajoilta. Gateway johdattelee kokijan ensin ns. unihalvaustilaan, jossa on tietoisesti läsnä omassa nukkuvassa kehossaan. Kehostaan irtautuminen on myös tunnettu kivunhallintakeino, ja näin eri polut konvergoituvat kohti samaa. Kyseisessä artikkelissa kerrotaan henkilöstä, joka käyttää metallimusiikkia säännöllisen meditaationsa/kipuhypnooninsa apuvälineenä. Tekniikkaa suositteli hänelle erikoispsykologi ja kipututkija. Loputtomasti utelias fyysikko ja nobelisti Richard Feynman, jonka kirjaa kvanttielektrodynamiikastaan suosittelen mikäli valo kiinnostaa, on muistelmissaan kertonut, kuinka hän joskus siirsi huomiopistettä pitkin kehoaan.

Gateway menee tästä eteenpäin, ja kokija johdatellaan kehonsa ulkopuolelle ja siitä eteenpäin niin sanotulle astraalitasolle (Astral plane). Tutustuin tämän löydöksen myötä astraalimatkustuspiireihin ja niissä kokemus ristikkorakenteesta on tuttu. Sitä kutsutaan nimellä astraalitasoksi. Kaikki tämä vahvisti minulle käsitykseni siitä, että kohtasin jotain todellista. Termit astral plane ja out-of-body-experience ovat olleeet minulle tuttuja ennen omia kokemuksiani, ja olen myös saattanut tutustua Monroe Instituten materiaaleihin ainakin pintapuolisesti ennen niitä. Kuitenkin ristikkorakenne oli minulle uusi käsite. Vuonna 1997 julkaistiin elokuva Cube, jossa kuljetaan kuutiolabyrintissä. Tämä elokuva ei tuolloin ollut minulle tuttu. Koska astraalitaso kuitenkin on mahdollinen kaikille ja kokemukseni mukaan se on kaiken ytimessä, siitä varmastikin on paljon viitteitä olemassa. Liittyvätkö kaikki viitteet juuri siihen, on epävarmaa. Kehosta irtautumiseen ainakin hain 90-luvun loppupuolella tietoa netistä, ja sitä ennen tietoa jaettiin levyillä kavereiden kesken. Todennäköisesti asia kiinnitti jo silloin huomiotani omien kokemuksieni vuoksi, ja kirjaston paranormaaleja asioita käsittelevissä kirjoissa näistä on varmasti ollut jotain, koska kyseessä on pitkään ihmiskunnan historiassa tunnettu asia. Se on ollut ”aina” olemassa.

Gatewayn kaikki osat löytyvät täältä.

Gateway-tekniikka ja sen ohjelman rakenne ovat mielenkiintoisia. Huomasin toteuttaneeni vuosia intuitiivisesti samankaltaisia asioita henkikehooni samaistumisen polullani, vaikkakaan en niin määrätietoisesti. En ollut tietoinen ohjelman elementeistä tai niihin liittyvistä aiheista, ja tein niitä omalla tavallani. Esimerkiksi binauraalinen ääni on olennainen osa ohjelmaa, sillä sen avulla pyritään stimuloimaan aivoja haluttuun värähtelytilaan. Tältä osin tulin todistaneeksi tekniikoiden toimivuuden, vaikka olenkin kokeillut ääniä enemmän fiiliksen pohjalta. Keskityin enemmän ajattelutapojeni kehittämiseen kohti suprajohtavaa tilaa eli painotonta olemista henkikehossani, vaikka elinkin samalla tavallista arkea ulkoisesti. Seuraamani elämäni lanka on ollut henkikehoni intentioiden kuuntelua. Se on tuntunut minulle helpoimmalta tavalta edetä. En kuitenkaan tiedä, onko sen suhteen ollut minusta riippumattomia vaikutuksia, joista en ole tietoinen.

Kuljettuani vuosia henkisen kehityksen polkua se huipentui astraalitason kokemukseksi, joka tapahtui maaliskuussa 2000 yhdessä ystävieni A:n ja B:n kanssa. Tämä kokemus vastasi hyvin sitä, mitä olin lukenut Gateway-materiaaleissa, joissa kuvataan, kuinka astraalitasolla voi kohdata kuolemanläheisiä kokemuksia. Monroe itse oli niiden yhteydessä havainnut saman näkökentän alalaidalta nousevan valohehkun kuin minä maaliskuussa kokemuksessa, ja se lienee tyypillinen ilmiö astraalitasolle kohotessa. Astraalitaso voi olla monien kulttuurihistoriallisten elementtien ja kokemusten ytimessä.

Vaikka psykedeelit toimivat katalyyttinä kokemukselle ja toivat siihen oman kohinansa, sain varmuuden siitä, että kokemukseni oli todellinen inhimillisen kokemuksen taustalla eikä pelkkä subjektiivinen hallusinaatio. Ymmärsin myös, että tällaisen kokemuksen saavuttamiseen ei tarvitse käyttää päihteitä vaan tarvitaan halua, uteliaisuutta, uskallusta ja kykyä päästää irti. Pidin jo alusta lähtien päihteitä oikopolkuina laiskalle ihmiselle, joka haluaa heti päästä loppuun asti. Pelatessani tietokonepelejä käytin usein myös huijauskoodeja, jotta voisin mennä vain eteenpäin ja välttää tarvittavan työn. Lopulta se työ on kuitenkin tehtävä, jos haluaa oppia itsestään eikä pelkästään mekaniikasta.

Tämä kokemus oli ikään kuin ihailemani löytöretkeilyn kaltainen, mutta siinä ei tarvinnut varsinaisesti liikkua mihinkään. Retki on aina tavoitettavissa missä tahansa ajassa ja paikassa. Riittää, että makaa riippumatossa.

Astraalitason kynnykselle nouseminen selittää tapahtuneen osaltaan, mutta syvempää analyysia en osaa kokemukselle tehdä, koska en tunne symboliikkaa tai psykoanalyysia kuin hyvin perustasolla. Kiinnostava kysymys itselleni on, että miten tällainen rakenne on olemassa ja mikä sitä ylläpitää.

Olin itselleni mystifioinut kokemusta ja nyt opittuani lisää koin häpeää siitä. Pohdin tämän sivuston julkaisemisen perumista, koska kyseessä oli ”vain jotain tällaista”, aivan kuin minulta olisi viety pois jotain. Rakenteeseen liittyvä symboliikka johti minua harhaan – tai johdin itseäni harhaan, mutta silti minulla oli vahva tunne kokemuksen aitoudesta. Vahvistus sen totuudellisesta luonteesta tuntui hyvältä. Alusta asti en myöskään pitänyt tätä kokemusta pelkästään omanani. Kuitenkin, olisi ollut jännittävää löytää jotain omaa. Koko prosessin kirjoittaminen auki on selkeyttänyt ja keventänyt sisintäni, ja on aika siirtyä ihmettelystä johdonmukaisempaan toimintaan.

Haluan jatkaa

Tapahtumien jälkeen

Kirjoitan tässä osiossa joistain havainnoista ja kokemuksista, joilla on yhtymäkohtia kokemaani episodiin ja siihen liittyviin asioihin. Jollain tavalla hetkellinen välähdys elämässäni on vähitellen sädehtinyt uudestaan esiin, ja toisaalta olen johdonmukaisemmin etsiytynyt uudestaan sen äärelle.

Tutkimusapulainen
Ajasta vapautuminen
Ihmistodellisuudesta vapautuminen
Kehoon syntyminen

1. Tutkimusapulainen

Aloitin siviilipalvelukseni syksyllä 2000 ja sain kesällä pitkän listan potentiaalisista palveluspaikoista. Yritin löytää mieluisaa paikkaa, ja ilokseni huomasin, että moni paikoista liittyi yliopistojen tutkimusohjelmiin. Silmiini osui Sodankylän geofysiikan observatorio, joka tuntui heti omalta. Kuitenkin, kuten tavallista, en heti uskonut sitä ja soitin pariin muuhun paikkaan, jotka eivät sopineet eri syistä. Lopulta SGO oli ainoa jäljellä oleva paikka, ja se osoittautui heti sopivaksi. Siviilipalvelukseni aikana toimin tutkimusapulaisena revontulitutkimuksen parissa, joka vei minut töihin iltaisin ja öisin. Koska siviilipalvelus ei sisältänyt ylimääräisiä korvauksia, nämä tunnit laskettiin ylimääräisiksi vapaiksi, joiden aikana sain ihailla revontulia ja valvoa mittauksia. Tutkimuslaitokset ovat minulle pyhiä paikkoja, ja lopetin päihteiden käytön kokonaan. Tarkoitan pyhyyttä siinä mielessä kuin voimalaitos on pyhä; soveltavaa insinööritaidon ja luonnontieteitä, joilla energioita valjastetaan käyttöön. Vaikka isot kirkot eivät ole koskaan vedonneet minuun, pienet pyhätöt ja jotkin luonnon paikat ovat aina tuntuneet erityisiltä. Insinööritutkintoni auttoi minua pääsemään observatorion tekniikan laboratorioon, ja se oli lopulta ainoa työpaikka, johon sillä avasin oven.

Eräänä kesäyönä huomasin leijuvani oman nukkuvan kehoni yläpuolella. Olin läpikuultava olento, ja näin selvästi henkikehoni ääriviivat. Niiden sisällä kulki sinihehkuisia energiavirtauksia, jotka muodostivat hallitun salamoinnin kaltaisia kuvioita. Kun laitoin kämmeneni yhteen, nämä energiavirtaukset yhdistyivät ja tunsin fyysisen vaikutuksen niiden voimasta. Kokemukseni oli samankaltainen kuin perinteisen amerikan alkuperäisasukkaiden hikimajatilaisuuden jälkeen, kun tuntuu veren virtauksen voimakkuus ja hengityksen ravitseva vaikutus kehossa.

Tuntui hyvältä viettää vuosi luonnon keskellä ja tutustua valoon paremmin. Kauniin sinihämärän kaamoksen päättyessä auringonsäteet alkoivat osua ensin lumisten puiden huippuihin valaisten ne oranssiksi. Sen jälkeen joka päivä oranssi valo laskeutui kohti maata, kunnes yhtenä päivänä maailma oli täyttynyt valosta.

Talvella 2001 kuulin revontulien ääntä. Auringon aktiivisuus oli suunnilleen huipussaan. Meitä oli viisi todistamassa eräänä iltana hyvin elävää ja kirkasta revontulinäytöstä. Se koostui ensin kolmesta rinnakkaisesta vyöstä, jotka yhtäkkiä sulautuivat yhdeksi aivan yläpuolellamme. Siinä vaiheessa aloin kokea ääntä, jota en ollut koskaan ennen kuullut elämässäni.

Se loi oman tilansa pääni sisään. Siinä ei ollut kaikua tai perinteistä tilan tunnetta. Se kuulosti todella kuivalta. Siinä tuntui olevan ääretön määrä ääniä eri kerroksissa. Jokainen kerros oli kuitenkin erotettavissa, ja siinä oli pohjatonta syvyyttä, mutta samalla se tuntui rajoitetulta (omiin aistinkykyihini nähden?).

Sen päälle ja kuulokuvan keskelle tuli erittäin pehmeitä ja syviä ajoittaisia poksahduksia, hieman samaan tapaan kuin painevaihtelut niitä voivat joskus aiheuttaa

Ääni ei juurikaan muuttunut, mutta se ilmestyi ja katosi revontulien intensiteetin mukaan. Ääni loppui, kun yhdistynyt vyö jakautui takaisin kolmeksi. Äänen ominaisuudet eivät muuttuneet, vaikka liikutin päätäni pysty- ja vaakasuuntaan. Kun katsoin välillä muita ei äänen suunta muuttunut.

Äänellä ei ollut akustista laatua, mikä liittyy ilmassa kulkeviin ääniin. Tuntui kuin se olisi toistettu täydellisesti suoraan kuuloelimiin. Se oli erillinen elementti sen paikan äänimaisemasta, ja tämä ero näyttäytyi selvästi verratessani sitä muiden keskustelun ääniin.

En voinut uskoa mitä tapahtui, ja epäröin kertoa ensin muille. Kävi ilmi, että olin ryhmämme ainoa, joka oli kuullut jotain. Olin ryhmästä myös ainoa, joka vielä ei ollut aloittanut saunaoluen juontia. Saunominen oli observatorion väen kesken päivittäistä. SGO:ssa oli meneillään projekti, jossa kerättiin kokemuksia revontulien äänistä, ja raportoin myös omastani. Tein jäljennöksen kokemuksestani myöhemmin samana iltana, ja tämä on nykyaikaisempi versio siitä.

2. Ajasta vapautuminen

Viikonloppuna huomasin miten käsitykseni ajasta on venähtänyt. Ehkä se rohkaistui venytysharjoituksistani. En enää kokenut, että minulla ei olisi mitään tekemistä tai tylsää. Katselin pilvien muodonmuutoksia taivaalla, puista putoilevia syksyn lehtiä, parvekkeelle mobileiksi ripustettujen henkareiden liikehdintää tuulessa ja niistä heijastuvia valonvälkkeitä huoneen seinillä.
Päiväkirjamerkintä syyskuulta 2003

Kirjoitin oheisen merkinnän ensimmäisenä kuukautena muutettuani Killinkoskelle parinkymmenen kilometrin päähän Pirkanmaan ammattikorkeakoulun Virtain yksiköstä, johon olin päässyt opiskelemaan digitaalista ääntä ja musiikin tuotantoa. Asuntoni sijaitsi kyläkoulun asuinsiivessä, ja se oli ensimmäinen missä minulla oli oma parveke. Minulla oli opintojen alussa paljon vapaata aikaa, koska aiemmat ammattikorkeakouluopintoni luettiin hyväksi uusien amk-opintojen peruskursseille. Parvekkeelta ja ikkunoista avautui näkymä ympäröivään luontoon ja sen muuttuvaan valoon; kontrasti oli suuri aiempaan asuntooni Lahden ydinkeskustassa ja levottomuudesta. Äänimaisemana oli täydellinen hiljaisuus, ja öisin pystyi joinain aikoina huomaamaan miten siihen liittyi mukaan vain patterin hiljainen kohina. Näkymistä ilahtuneena vietin paljon aikaa parvekkeella seuraamassa päivien kulkua.

Yhtenä päivänä jokin liikahti, ja irtauduin keinotekoisesta aikakäsityksestä. Samaistuin luonnon rytmeihin eri mittakaavoissa – vuodenajat, pilvet, valon loputon leikki. Sillä hetkellä lopetin ajassa elämisen ja koin yhdenlaisen vapautumisen tunteen. Tämä jatkui jonkin aikaa varsin voimallisena. Esimerkiksi jokin aika sen jälkeen odottaessani bussia Tampereen linja-autoasemalla hakeuduin penkkiriville, joka osoitti kohti betoniseinää, ja katselin sitä kolmisen tuntia tuntematta oloani lainkaan tylsäksi. Sen sijaan koin miten aiemmin merkityksetön toiminta oli uudella tavalla täyteläistä (Myös rakennuksilla ja vastaavilla on oma rytminsä, kun ne vähitellen hajoavat tomuksi). Minulle oli avautunut uusi mielen työkalu ja avain, ja olin oppinut toisenlaisen tavan havaita maailmankaikkeutta sekä tehnyt askeleen kohti syvempää mielenrauhaa.

3. Ihmistodellisuudesta vapautuminen

Tuntuu kuin olisin tajunnut jotain käsittämättömän olennaista. Näen ja ymmärrän mielessäni pysyvänä konstruktiona sen kaiken, mitä tämä maailma on ja miten siihen on tultu. Kuinka olemme kaikki tehneet itsellemme tämän harhan, joka kuvaa sitä maailmaa, jota olemme ja jonka läpi joudumme toimimaan. Tämän ajatuksen valtavuus ja siltikin sen käsitettävyys samanaikaisesti vastaa jotain tunnetta, johon ei ole sanoja. Ihmiskunnan monimuotoisuus ja sen suhde siihen todellisuuteen, jonka olemme luoneet itsellemme ja jota uudistamme toisillemme jokainen hetki.
Päiväkirjamerkintä 18.2.2007

Tätä havaintoa on hankala kuvailla, mutta sillä hetkellä koko sen hetkinen inhimillinen todellisuus sellaisena kuin se on itsellemme rakennettu ihmiskunnan historian alusta lähtien muuttui yhdeksi monista mahdollisista. Monia asioita ohjaavat toki ihmisen kehon ja sen osien mittasuhteet ja toisaalta isommissa rakenteissa materiaalifysiikka; esteettisessä mielessä se miten aistimme maailmankaikkeutta ja valon ja hiukkasten värähtelytiloja. Irtauduin tästä ja näin kaiken ympärilläni erilaisesta kulmasta, missä olin paikalla vieraana. Minusta lopullisesti poistui eräänlainen ahdistus rajallisuudesta, joka liittyy vapaan mielen manifestointiin ajassa ja tilassa sen hetkisin kyvyin ja resurssein. Se on aina jonkinlainen approksimaatio.

se tuli minuun pari päivää ennen syntymäpäivääni, eikä tarvinnut minkäänlaista kemiallisti katalyyttiä, paitsi kenties se oli aamupuuro. selitys kaipaa henkilökohtaista läsnäoloa. mielenkiintoisesti äiti soitti syntymäpäivänäni ja kysyi tunnenko oloni nyt jotenkin erilaiseksi.. elin silloin tunteessa vielä mukaan hyvin vahvasti, mutta en kuitenkaan uskaltanut sanoa suoraan.. höpisin jotain että enpä oikeastaan.. äiti sanoi:”ajattelin että olisit ehkä valaistunut”. Taisin sanoa että en ihan, mutta toisaalta hän ei liene asiassa ihan oikeassakaan, mutta toisaalta hyvin lähellä samankaltaisen käsitemaailman piirissä liikutaan.

se on tavallaan kaikkein lähtökohtaisin fakta ja itsestäänselvyys, mutta olen sisäistänyt sen itseeni erittäin olennaisella tavalla opittuna kuin uutena.. minulla on ymmärrys siitä mikä on inhimillinen todellisuus. kyseessä on tajuaminen siitä mitä kokemamme elämä on. tämä tajuaminen on vapauttanut minut inhimillisistä ongelmista, ja sitä kautta on helposti ymmärrettävää miten astraaliopiskelu on tullut mukaan olemassaolooni, koska sille on tullut tilaa. yhä enemmän seuraan tapahtumia kuin olen niihin vaikuttamassa, vaikka toisaalta toimintani on edellytys asioiden toteutumiselle, mikä on mielenkiintoinen epäparadoksi.

Tunnen olevani syntynyt, ihminen ulkoisesti ja toiminnoiltaan, ja sisältä ydinitseni ja aidosti tietävä, mikä on inhmillinen kokemus, ja mikä on tuleva osani, jolle antaudun. Luultavasti rakentaisin katedraalin, jos osaisin.
Ote silloiseen mielentilaani sähköpostista A:lle 2007

Olin ajatellut miten maailmassa on jotain pielessä tai miten siihen liittyy jokin salainen osa, ja tämä havainto vapautti minut tästä kokonaan. Olin elänyt mieleni luomassa ja toisaalta kaikkein toisilleen ylläpitämässä yhdenlaisessa todellisuudessa, missä olin lukittautunut rajalliseen käsitykseen. Nyt inhimilliset ongelmat eivät vaivanneet minua enkä kokenut olevani osa kenenkään hierarkista tai muuta valtajärjestelmää. Näin kaiken tällaisen mielen vankilana, jossa moni elää koko elämänsä pitäen sitä täysin totena ja ainoana tapana toimia. Tunne oli samankaltainen kuin mitä olin kokenut lukion ja 12-vuotisen koulujakson jälkeen. Vaikka havainto on tavallaan yksinkertainen, koin sen nyt fyysisenä tunteenakin ja kevenin hieman. Kyseessä oli perustavaa laatua oleva havainto, joka muutti ja vapautti näkökulmani pysyvästi. Kaikki inhimillinen toiminta muuttui monella tapaa absurdiksi, mutta myös olennaiseksi siltä osin, kuin sen voi omalla polullaan jokainen itselleen tehdä ja muita auttaa siinä.

4. Kehoon syntyminen

Killinkosken asuntoni olohuone talvella 2006-07

Opiskelujen loppupuolella vuoden 2007 alussa olin saanut kaikki tarvittavat opinnot valmiiksi puolisen vuotta ennen koulun päättymistä ja vietin useita kuukausia tilassa, missä tekemiseni rytmi syntyi pelkästään omista toimistani. Aloin kirjoittamaan päättötyötäni ja päätin tehdä sitä kaksi tuntia joka päivä. Kirjoittaminen kesti vähän päälle kuukauden, ja joka päivä istuin koneeni edessä lattialla jalkojeni päällä Zen-meditaatiosennossa vähintään kaksi tuntia paikoillani. Kun tätä oli toistunut jonkin aikaa aloin näkemään asuntoni samalla tavalla kuin aiemmin Lahdessa opiskelijaravintolan. Ympäristöni tuntui olevan hyvin kevyt: aivan kuin pieni henkäys saisi kaiken liikahtamaan. Poistuin kotoani harvoin, ja usein en välttämättä puhunut viikon aikana muuta kuin kaupassa käydessä tervehdin ja kiitin.

Kun olin elänyt näin jonkin aikaa aloin tuntemaan miten en ole kodissani yksin. Koin eläväni siellä nyt itseni kanssa. Vähitellen kohtasin itseni ja tutustuin minuun. Tulin sinuiksi itseni kanssa ja hyväksyin kaiken. Tähän vaiheeseen kului ainakin muutama viikko. Kirjoitustyö oli tässä katalyytti, koska koko prosessi kesti vähintään sen ajan.

Tuntemukseni maailman keveydestä (tai painottomuudesta oikeastaan ja miten tämä ajatus kasvoi minussa) alkoi antamaan tilaa jollekin uudelle, kun ajatukset itsestäni liukenivat päivä kerrallaan. Eräänä päivänä aloin tuntemaan sisälläni uuden tuntemuksen, mutta siinä samalla oli myös jotain tuttua. Koin tunteen ensimmäiseksi vatsani seudulla sisälläni. Uudenlainen keveys tuntui kasvavan minussa, ja se tuntui silkkiseltä tai satiiniselta. Koin sen yhdellä tapaa säteilevänä, mutta selvästi valoisana. Sädehdintä ei ollut kirkasta, mutta se koostui äärettömän monesta valopisteestä tai sellaisten rajattomasta kimpusta. Tämä tuntemus kasvoi päivittäin.

Tunne kasvoi vähitellen koko kehooni ja tunsin kuin painaisin vähemmän. Tunne täytti kehoani selvästi ja tähän meni taas pari viikkoa. Se tuntui samalta kuin unessa kokisi olevansa kehossaan ilman fyysistä ulottuvuutta, tai miltä kehosta poistumisen jälkeen tuntuu. Lopulta tuntemus saavutti sormenpääni ja kehoni ääriviivat, ja tunsin sen olevan valmis. Pohdin tai toisaalta asetin kysymyksen, että mitä tämä kehoni täyttänyt tuntemus haluaa. Tunsin vastauksena, että olla vain olemassa. Olen aina elänyt hyvin ajatuksettomassa ja hiljaisessa tilassa, ja nyt samaistuttuani tunteeseen ei ollut enää mitään kuin täyteläinen olemassaolo. Kirjoitustyöni valmistuttua tai vähän sen jälkeen kuitenkin lyhyessä ajassa tunne alkoi laantumaan, ja ensimmäisen parisuhteeni myötä kaksi vuotta tästä matkani ihmisyyteen alkoi.

Aloitin vuoden 2000 jälkeen keskittymään pääasiassa musiikin luomiseen improvisaation avulla live-esityksissä. Tämä esitys vuodelta 2009 kuvastaa parhaiten tässä kappaleessa esitettyä mielentilaani: https://sarana.bandcamp.com/track/pohja / https://archive.org/details/srn2009-03-13

Tämä kokemus päätti nelivuotisen jaksoni Killinkoskella, ja koin sen olevan lopulta se miksi olin muuttanut sinne. Jakso päättyi jälleen jonkinlaisen kehityskulun taitekohtaan samalla tavalla, kuin oli käynyt Lahden Mukkulassa asuessani 1996 – 2000.

Haluan jatkaa

Jälkisanat

En kannusta ketään kokeilemaan mitään päihteitä. Ne eivät anna vastauksia. Psykedeelit ja vastaavat mieleen ja välittäjäaineisiin vaikuttavat luonnollisetkaan yhdisteet eivät täytä perustarpeita – tunteita eikä ravintoa, vaikka ne huijaavat aivokemian myötä näin kokemaan. Jos on alunperinkin tyhjä olo, niin käytön jälkeen ja sen aikana on myös tyhjä olo. On parempi kysyä mistä olo on syntynyt ja kohdata se. Rehellisyys on kaiken avain, ja lähtökohtaisesti sitä pitää työstää itsensä kanssa. Toisaalta tuntemistamme kovemmista päihteistä monia käytetään joka päivä hoitotyössä. Lääkekäytössä psykedeeleillä ja MDMA:lla on oma sijansa, jossa ne voivat olla paras lääke joissain tapauksissa. Ei voi kuitenkaan sanoa, että joku paranisi LSD:llä tai ayahuasca-seremoniassakaan. Sellaisenaan niistä ei ole apua vaan ne yhdistetään hoitoprosessiin, jossa ne toimivat katalyyttina. Prosessissa osallisina ovat hoitaja ja hoidettava, joilla on yhteinen intentio. Rituaalista voi muodostua lopulta kulissi, kun sitä jatkaa sen itsensä vuoksi. Kaikkeen on avain jokainen itse, ja joskus tulee aika siirtyä eteenpäin kasvun polulla.

Haluan korostaa, että kertomani ei ole resepti vastaavalle kokemukselle. Jos elämä koostuu pippelikuvien lähettämisestä ilman lupaa tuntemattomille, muiden nälvimisestä tai itsekkäästä hyväksikäytöstä, mikään ei muutu, ellei anna mahdollisuutta kasvulle ihmisenä tai kykene siihen. Kaikkien ei tarvitse kyetä, mutta on hyvä yrittää olla tietoinen siitä ja miettiä miten saattaa vahingoittaa muita käytöksellään. Psykedeelit voivat saada joistakin ihmisistä tuntumaan siltä, että on kiva olla itsekäs ja julma, kun ne voivat vahvistaa vääriä käsityksiä itsestään ja muista. Ihmiskunta ei muutu automaattisesti, kuin salama iskisi kirkkaalta taivaalta. Mahdollisuus kasvuun on olemassa. Muiden auttaminen siinä on järkevää itsensä selviytymisen kannalta. Kukaan ei omista kasvuprosessia, vaan se on prosessi, jossa voi tukea toista ja oppia jotain itsekin. Jos ei ole valmis muuttumaan ja luopumaan siitä, mitä on kenties pitänyt itsenään koko elämänsä siihen asti, mitään ei tapahdu. Onneksi askeleiden ei tarvitse olla näin isoja, vaan niitä voi ottaa pikku hiljaa. Kirjoittamani ja ratkaisuni kuvastavat minua. Kaikilla on oma polkunsa.

Monille ihmisille henkiset pohdinnat ovat turhia ja abstrakteja. Olen skeptikko, vaikkakin samalla pidän kaikkea mahdollisena. Olen ihminen, joka ei usko ennen kuin kokee. Nyt olen kokenut jotain, mutta kuinka totta se on. Kokemastani en ole kuitenkaan yksin.

Ymmärrän, että kirjoituksillani ei ole merkitystä kaikille, vaan pääasiassa niille, jotka ovat kiinnostuneita tällaisista aiheista. Mielenrauhansa voi löytää eri asioista. Näkökulmani ja kokemani on juontunut turvallisesta elämästä. Henkinen polku jää usein vähemmälle huomiolle ihmisten pyrkiessä selviytymään ja varmistaakseen elämän jatkumisen. Taistelukentällä ei ihailla taideteoksia. Yleiset psykedeeliset oivallukset ovat lopulta itsestäänselvyyksiä, mutta ne on voitu unohtaa monista syistä (yhteiskunnat ts. sen jäsenet eivät välttämättä riittävästi tue ihmisenä kasvamista ja olemista). Monelle ne ovat luonnollisia tapoja toimia, ja lopulta kyse on yleisistä inhimillisistä oivalluksista.

Tunnen olevani sanansaattaja ja yksi totuuden osa, kuten kaikki muutkin, uskon, mutta monella tavoin tämä on estynyt, koska vapautumiseen johtava toiminta on hankalaa tai tehty hankalaksi arjessa ja inhimillisen todellisuuden puitteissa. Henkinen kasvu on hidasta. Toisaalta, kärsimyksen vähentämisen pitäisi olla kaikkien selvästi tiedossa oleva ohjaava tekijä.

Jos tavoitteena on vähentää päihteiden käyttöä ja siihen liittyviä haittoja, paras tapa on toimia oikein ja kunnioittavasti muita ihmisiä kohtaan alusta asti ja vahvistaa tällaista käytöstä ympärillään. Jyrkät asenteet – ensijaisesti itseään kohtaan – ruokkivat ongelmia. Se ei tarkoita, ettei meidän tulisi vaatia itseltämme ja muilta ihmisyyttä.

Ei ole olemassa myyttistä tai maagista tasoa vaan kaikki on osa maailmankaikkeutta. Mikäli tapahtumat sijaitsevat päässäni – unet, mielikuvitus tai ajatukset – ovat ne silti osa maailmankaikkeutta. Teknologiset keinot mitata tällaista ovat puutteelliset. Fyysikko ja nobelisti Roger Penrose on sanonut samaa pohdinnoissaan kvanttitietoisuudesta. Tiede ei rajoitu siihen, että mitataan vain näkyvää, kun halutaan saada kuva kokonaisuudesta. Tämä on perusasia liittyen jo moneen muuhun ilmiöön. Mieli on avaruutena vielä pitkälti tutkimaton. Viestit sieltä tulevat pääasiassa anekdootteina tai subjektiivisesti värittyneinä sekä erilaisina teoksina, mikäli joku toteuttaa mitä täsmälleen päässään näkee tai tuntee hyväksi tehdä.

Opitut ja itse luodut rajoitteet estävät asioiden kokemista. Järki on tärkeä osa tämän ymmärtämisessä. Ilman järjen mukanaoloa henkinen tie on vajaa. Ratkaisu on järjen ulottaminen asioihin, jonka puitteissa sitä voi olla aluksi hankalampi hyväksyä. Jos henkinen työ ei kestä tieteellistä tarkastelua tai kriittistä ajattelua, sen perusta ei ole kestävä. On parempi esittää kysymyksiä, jotka tekevät perustasta vahvemman, sillä selityksen löytäminen ei vähennä sen arvoa. Jos joku vastustaa tieteellistä tarkastelua ja pitää kiinni kuvitelmastaan, jota testaaminen voisi uhata, se saattaa olla merkki pinnallisesta henkisyydestä tai jaetusta harhasta. Tavoitteena tulisi kuitenkin olla löytää jotain todellista, mikä luo kestävämmän perustan ja auttaa näkemään asiat selvemmin.

Voi myös kysyä onko lopulta kyse henkisestä matkasta, kun se on matka maailmankaikkeuden matemaattis-fysikaalisissa ominaisuuksissa, jotka ovat konkreettisesti olemassa. Asioita ei ylläpidä tyhjyys. Mieli-aine -erottelu johtaa itsessään harhaan ja luo tarpeettoman jakolinjan ja ansan itsekkäälle toiminnalle. Se miten tällä kuvitteellisella janalla liikkuu on jokaiselle yksilöllistä, eikä kukaan ole eri arvoinen sen suhteen. Lopulta tärkeintä on oikea tieto. Kaiken henkisen tiedon pitäisi olla lähtökohtaisesti ilmaista ja saavutettavissa, koska se on meissä kaikissa, ja jokainen on sen kuva omalla ainutlaatuisella tavallaan. Miten siis kukaan voi omistaa osan toisesta? Ironisesti, olemme kaikki ihmisenä olemisen uhreja. Toisaalta olemme sen toteuttajia. Ellei meillä ole halua saavuttaa vapautta ja kehittää ihmisyyttämme (ja tukea sitä muissa), mikä meistä lopulta tulee?

Janne
Guadeloupe
janne () absolutio fi / IG / X / SoundCloud

Joskus 2000-luvun alkupuolella asetin elämälleni kolme tavoitetta: oppia astraalimatkustamaan, saada itsensä lootusasentoon sekä oppia soittamaan poikkihuilua. Olen nyt alkanut uudestaan harjoittamaan kehosta irtautumista ja astraalimatkustusta, mutta tällä kertaa seuraten ja tutkien Gateway-ohjelmaa. Gateway vie kokemisen niin pitkälle, että astraalimaailmassa voi tavata myös muita. En tiedä onko tämä totta vai ei. Vähimmillään tulee maattua riippumatossa noin puolisen tuntia kerrallaan kuunnellen mielenkiintoisia ääniä ja ystävällistä sekä rauhallista puhetta.

Toistaiseksi tällaisen jälkeen on ollut levollinen ja hieman keveämpi olo, ja olen tässä vasta alkumatkalla ja haluan oppia lisää.

Tällä hetkellä elän paratiisimaista unelmaa Karibialla, jonne olen päättänyt pysähtyä pidemmäksi aikaa freelancer-työni mahdollistamassa nomadielämässäni, minkä aloitin 2022. Oppimatkani ihmisyydessä jatkuu. Paikallisten kavereiden kanssa meillä on tekno-metalli-bändi. Astraalimatkustamisen lisäksi tarkoituksenani on tutustua myös purjelautailuun.