En kannusta ketään kokeilemaan mitään päihteitä. Ne eivät anna vastauksia. Psykedeelit ja vastaavat mieleen ja välittäjäaineisiin vaikuttavat luonnollisetkaan yhdisteet eivät täytä perustarpeita – tunteita eikä ravintoa, vaikka ne huijaavat aivokemian myötä näin kokemaan. Jos on alunperinkin tyhjä olo, niin käytön jälkeen ja sen aikana on myös tyhjä olo. On parempi kysyä mistä olo on syntynyt ja kohdata se. Rehellisyys on kaiken avain, ja lähtökohtaisesti sitä pitää työstää itsensä kanssa. Toisaalta tuntemistamme kovemmista päihteistä monia käytetään joka päivä hoitotyössä. Lääkekäytössä psykedeeleillä ja MDMA:lla on oma sijansa, jossa ne voivat olla paras lääke joissain tapauksissa. Ei voi kuitenkaan sanoa, että joku paranisi LSD:llä tai ayahuasca-seremoniassakaan. Sellaisenaan niistä ei ole apua vaan ne yhdistetään hoitoprosessiin, jossa ne toimivat katalyyttina. Prosessissa osallisina ovat hoitaja ja hoidettava, joilla on yhteinen intentio. Rituaalista voi muodostua lopulta kulissi, kun sitä jatkaa sen itsensä vuoksi. Kaikkeen on avain jokainen itse, ja joskus tulee aika siirtyä eteenpäin kasvun polulla.
Haluan korostaa, että kertomani ei ole resepti vastaavalle kokemukselle. Jos elämä koostuu pippelikuvien lähettämisestä ilman lupaa tuntemattomille, muiden nälvimisestä tai itsekkäästä hyväksikäytöstä, mikään ei muutu, ellei anna mahdollisuutta kasvulle ihmisenä tai kykene siihen. Kaikkien ei tarvitse kyetä, mutta on hyvä yrittää olla tietoinen siitä ja miettiä miten saattaa vahingoittaa muita käytöksellään. Psykedeelit voivat saada joistakin ihmisistä tuntumaan siltä, että on kiva olla itsekäs ja julma, kun ne voivat vahvistaa vääriä käsityksiä itsestään ja muista. Ihmiskunta ei muutu automaattisesti, kuin salama iskisi kirkkaalta taivaalta. Mahdollisuus kasvuun on olemassa. Muiden auttaminen siinä on järkevää itsensä selviytymisen kannalta. Kukaan ei omista kasvuprosessia, vaan se on prosessi, jossa voi tukea toista ja oppia jotain itsekin. Jos ei ole valmis muuttumaan ja luopumaan siitä, mitä on kenties pitänyt itsenään koko elämänsä siihen asti, mitään ei tapahdu. Onneksi askeleiden ei tarvitse olla näin isoja, vaan niitä voi ottaa pikku hiljaa. Kirjoittamani ja ratkaisuni kuvastavat minua. Kaikilla on oma polkunsa.
Monille ihmisille henkiset pohdinnat ovat turhia ja abstrakteja. Olen skeptikko, vaikkakin samalla pidän kaikkea mahdollisena. Olen ihminen, joka ei usko ennen kuin kokee. Nyt olen kokenut jotain, mutta kuinka totta se on. Kokemastani en ole kuitenkaan yksin.
Ymmärrän, että kirjoituksillani ei ole merkitystä kaikille, vaan pääasiassa niille, jotka ovat kiinnostuneita tällaisista aiheista. Mielenrauhansa voi löytää eri asioista. Näkökulmani ja kokemani on juontunut turvallisesta elämästä. Henkinen polku jää usein vähemmälle huomiolle ihmisten pyrkiessä selviytymään ja varmistaakseen elämän jatkumisen. Taistelukentällä ei ihailla taideteoksia. Yleiset psykedeeliset oivallukset ovat lopulta itsestäänselvyyksiä, mutta ne on voitu unohtaa monista syistä (yhteiskunnat ts. sen jäsenet eivät välttämättä riittävästi tue ihmisenä kasvamista ja olemista). Monelle ne ovat luonnollisia tapoja toimia, ja lopulta kyse on yleisistä inhimillisistä oivalluksista.
Tunnen olevani sanansaattaja ja yksi totuuden osa, kuten kaikki muutkin, uskon, mutta monella tavoin tämä on estynyt, koska vapautumiseen johtava toiminta on hankalaa tai tehty hankalaksi arjessa ja inhimillisen todellisuuden puitteissa. Henkinen kasvu on hidasta. Toisaalta, kärsimyksen vähentämisen pitäisi olla kaikkien selvästi tiedossa oleva ohjaava tekijä.
Jos tavoitteena on vähentää päihteiden käyttöä ja siihen liittyviä haittoja, paras tapa on toimia oikein ja kunnioittavasti muita ihmisiä kohtaan alusta asti ja vahvistaa tällaista käytöstä ympärillään. Jyrkät asenteet – ensijaisesti itseään kohtaan – ruokkivat ongelmia. Se ei tarkoita, ettei meidän tulisi vaatia itseltämme ja muilta ihmisyyttä.
Ei ole olemassa myyttistä tai maagista tasoa vaan kaikki on osa maailmankaikkeutta. Mikäli tapahtumat sijaitsevat päässäni – unet, mielikuvitus tai ajatukset – ovat ne silti osa maailmankaikkeutta. Teknologiset keinot mitata tällaista ovat puutteelliset. Fyysikko ja nobelisti Roger Penrose on sanonut samaa pohdinnoissaan kvanttitietoisuudesta. Tiede ei rajoitu siihen, että mitataan vain näkyvää, kun halutaan saada kuva kokonaisuudesta. Tämä on perusasia liittyen jo moneen muuhun ilmiöön. Mieli on avaruutena vielä pitkälti tutkimaton. Viestit sieltä tulevat pääasiassa anekdootteina tai subjektiivisesti värittyneinä sekä erilaisina teoksina, mikäli joku toteuttaa mitä täsmälleen päässään näkee tai tuntee hyväksi tehdä.
Opitut ja itse luodut rajoitteet estävät asioiden kokemista. Järki on tärkeä osa tämän ymmärtämisessä. Ilman järjen mukanaoloa henkinen tie on vajaa. Ratkaisu on järjen ulottaminen asioihin, jonka puitteissa sitä voi olla aluksi hankalampi hyväksyä. Jos henkinen työ ei kestä tieteellistä tarkastelua tai kriittistä ajattelua, sen perusta ei ole kestävä. On parempi esittää kysymyksiä, jotka tekevät perustasta vahvemman, sillä selityksen löytäminen ei vähennä sen arvoa. Jos joku vastustaa tieteellistä tarkastelua ja pitää kiinni kuvitelmastaan, jota testaaminen voisi uhata, se saattaa olla merkki pinnallisesta henkisyydestä tai jaetusta harhasta. Tavoitteena tulisi kuitenkin olla löytää jotain todellista, mikä luo kestävämmän perustan ja auttaa näkemään asiat selvemmin.
Voi myös kysyä onko lopulta kyse henkisestä matkasta, kun se on matka maailmankaikkeuden matemaattis-fysikaalisissa ominaisuuksissa, jotka ovat konkreettisesti olemassa. Asioita ei ylläpidä tyhjyys. Mieli-aine -erottelu johtaa itsessään harhaan ja luo tarpeettoman jakolinjan ja ansan itsekkäälle toiminnalle. Se miten tällä kuvitteellisella janalla liikkuu on jokaiselle yksilöllistä, eikä kukaan ole eri arvoinen sen suhteen. Lopulta tärkeintä on oikea tieto. Kaiken henkisen tiedon pitäisi olla lähtökohtaisesti ilmaista ja saavutettavissa, koska se on meissä kaikissa, ja jokainen on sen kuva omalla ainutlaatuisella tavallaan. Miten siis kukaan voi omistaa osan toisesta? Ironisesti, olemme kaikki ihmisenä olemisen uhreja. Toisaalta olemme sen toteuttajia. Ellei meillä ole halua saavuttaa vapautta ja kehittää ihmisyyttämme (ja tukea sitä muissa), mikä meistä lopulta tulee?
Janne Guadeloupe janne () absolutio fi / IG / X / SoundCloud
Joskus 2000-luvun alkupuolella asetin elämälleni kolme tavoitetta: oppia astraalimatkustamaan, saada itsensä lootusasentoon sekä oppia soittamaan poikkihuilua. Olen nyt alkanut uudestaan harjoittamaan kehosta irtautumista ja astraalimatkustusta, mutta tällä kertaa seuraten ja tutkien Gateway-ohjelmaa. Gateway vie kokemisen niin pitkälle, että astraalimaailmassa voi tavata myös muita. En tiedä onko tämä totta vai ei. Vähimmillään tulee maattua riippumatossa noin puolisen tuntia kerrallaan kuunnellen mielenkiintoisia ääniä ja ystävällistä sekä rauhallista puhetta.
Toistaiseksi tällaisen jälkeen on ollut levollinen ja hieman keveämpi olo, ja olen tässä vasta alkumatkalla ja haluan oppia lisää.
Tällä hetkellä elän paratiisimaista unelmaa Karibialla, jonne olen päättänyt pysähtyä pidemmäksi aikaa freelancer-työni mahdollistamassa nomadielämässäni, minkä aloitin 2022. Oppimatkani ihmisyydessä jatkuu. Paikallisten kavereiden kanssa meillä on tekno-metalli-bändi. Astraalimatkustamisen lisäksi tarkoituksenani on tutustua myös purjelautailuun.
Olin odottanut kovasti tuota viikonloppua. Muistaakseni tapasimme ensin Lahdessa kaupungilla, ja kävimme kahvilassa ennen kuin menimme Mukkulaan. Kahvilassa Janne kertoi viimeaikojen unistaan ja mietteistään. Olin päättänyt että matkan tarkoituksena oli esittää kysymys siitä mitä tämä todellisuus on, mitä tämä olemassaolo olentona maailmassa oikeastaan on. Käsittääkseni muillakin oli sama ajatus.
En itse ole kovin varma kellonajoista yms koska en ole kirjoittanut tapahtumia ylös aiemmin, joten ne ovat hieman summittaisia. Päästyämme Mukkulaan joskus iltapäivällä nautimme millennium-Hoffman laput (myöhemmällä kokemuksella arvioiden ne olivat ihan kunnollisia, varmasti 200-300 mikrogrammaa), sitten Janne ja A puhuivat että haluaisivat käydä läheisellä luonnonsuojelualuuella kävelemässä vielä. Itse hiukan vastustin ajatusta, oikeastaan vain siksi että oli sen verran perhosia vatsassa tulevan suhteen, mutta suostuin lähtemään kuitenkin.
Olimme jo tässä vaiheessa sopineet että varsinaisen kokemuksen aikana puhuisimme mahdollsimman vähän tai ei ollenkaan, ja kävisimme läpi asiat sitten jälkikäteen. Metsäkävelyn aikana taisimme vielä jutella enemmän, en ole tästä enää aivan varma. Ulkona oli hieno talvinen pakkassää ja kävelyn aikana LSD alkoi jo vaikuttaa. Puiden rungot muuttuivat kerroksellisiksi, liikkuviksi fraktaaleiksi. Lumi, jää ja taivas hehkuvat kirkkautta ja kylmää. Muuta ei vielä tapahtunut.
Palasimme asunnolle, ja Janne laittoi Steve Roachin musiikkia soimaan. Tässä vaiheessa sovittiin että puhutaan vain jos on välttämätöntä sanottavaa. Istuin lattialla risti-istunnassa. Janne päätti polttaa salviaa, itse en uskaltanut koska tunsin että happo alkoi jo tuntua melko voimakkaasti ja ajattelin sen olevan riittävästi. Me istuimme hiljaa vieressä kun Janne kävi salvian avuystamana muualla. Sitten poltimme vielä hieman kannabista, ja tuntui että se sai kaiken lähtemään toden teolla liikkeelle. Olo voimistui ja menin sängylle pitkäkseen, Janne ja A istuivat lattialla risti-istunnassa.
Nyt musiikki oli vaihdettu Jannen vartta vasten tähän tilaisuuteen tekemään. Makasin silmät kiinni selällään ja kuuntelin, koetin laskea irti kaikista ajatuksista sitä mukaa kun niitä pulpahti mieleen. Vajosin pikku hiljaa hiljaisuuteen. Jossain vaiheessa musiikki tuntui katoavan täysin, tietoisuuteni ei enää käsitellyt yhtään mennyttä aikaa eikä ennakoinut tulevaa, joten musiikin kokemus hävisi ja jäi jäljelle vain samassa tahdissa värähtely ääniaaltojen kanssa. Sitä ei enää ollut musiikin kokemuksena, koska oli itse värähtely.
Samalla kun tämä tapahtui, tulin tietoiseksi verisuonistostani, hermoradoistani ja lihassäikeistä sekä luuytimistä kaikialla kehosssani. Tunsin veren virtauksen, jakautuvat solut, hermoimpulssit, tunsin jokaisen sydämen lyönnin ja veren kohinan sen virratessa. Vajosin syvemmälle. Sitten yhtäkkiä tajuan että teen kuolemaa. Tämä on hyvin selkeä tietoisuus siitä että kuolema on nyt täysin väistämätön. Koen pienen hetken paniikkia, ajattelen vanhempiani ja sitä miten surullisia he ovat kuullessaan minun löytyneen kuolleena.
Hyvin pian ymmärrän että olennolle kuolema on täysin väistämätön tapahtuma enkä voi sitä mitenkään estää. Päätän laskea irti kaikesta, hyväksyn kuolemani. Tulee aivan pimeää ja hiljaista hetkeksi, sitten olen syvällä veden alla, kuin suuressa lämpimässä meressä kaukana pinnan alla. En oikeastaan ole enää muuta kuin jonkinlainen tarkkailija, tietoisuuden piste joka havainnoi tapahtumia ottamatta niihin mitään kantaa. Tietoisuuteni rajat ovat epämääräiset, leijun vedessä hitaasti ylöspäin.
Vedessä on ikään kuin suuria kuplia, osun niihin välillä ja kun läpäisen kuplan, koen joitain erillisiä luonteenpiirteitä tai taipumuksia itsestäni. Ymmärrän että koko meri on osa olemustani, mutta vain kuplat ovat sitä minkä yleensä koen ”minäksi”. Leijun useiden kuplien läpi, kokien erilaisia asioita itsestäni. Lasken niistä taas irti ja leijun ylemmäs. Sitten tulen tietoiseksi pinnasta. Se on valoisa, ja samalla se näyttää tasaiselta peilipinnalta kun lähestyn sitä. Huomaan että sykkeeni alkaa nousta tasaisesti samalla kun lähestyn peili/pintaa. Samalla kun panen merkille sykkeeni nousun, tunnen – samaan tapaan kuin unessa vain tietää asioita sanattomasti – että Janne ”sanoo” minulle (kukaan ei puhu mitään, kaikki ovat edelleen silmät kiinni) että tule vain pintaan, älä pelkää, tule pinnan läpi toiselle puolen, ota minua käsistä ja tule pinnan läpi. Teen näin, kohoan peilipintaan asti ja sen läpi.
Heti läpäistyäni pinnan en enää olekaan sängyllä, vaan näen huoneen kokonaisuudessaan ylhäältä katonrajasta. Näen itseni suoraan alapuolella makaamassa selällään sängyllä, silmät kiinni. Janne ja A istuvat lattialla, myös silmät kiinni. Huone on aivan samanlainen kuin äsken fyysisillä silmillä katsottuna. Ainoa ero on se, että nyt kaiken päällä on ikään kuin jonkinlainen voimakenttä tai uusi ulottuvuus, joka on läpikuultava, kolmiulotteinen rakenne. Se liikkuu ja virtaa koko ajan, se läpäisee jokaisen meistä, mutta ulottuu myös kaikkialle – maan alle, seinien läpi, ulos ja taivaalle (vaikkakin ikkunat on peitetty). Sitä on vaikea kuvailla kunnolla, mutta se oli hyvin todellinen siinä tilassa. Ikään kuin ymmärsin sen olevan jonkin tyyppinen perusta fyysiselle todellisuudelle, ja että se on aina olemassa mutta en normaalisti havaitse sitä. Tuntuu myös kuin kokisin osittain Jannen ja A:n tietoisuuden limittäin omani kanssa – kenttä virtaa meidän kaikkien kautta, yhdistäen meidät.
Ajattelen että tämä kaikki on varmasti vain huumeen aiheuttamaa harhaa, että eihän tietoisuus voi havaita asioita irrallaan kehosta. Samalla kaikki tuntuu erittäin todelta, ja minun on vaikea uskoa tätä ajatusta. Sitten saan idean – voin helposti varmistaa asian kun kysyn sitä Jannelta, mutta avaamatta silmiäni ja puhumatta ääneen. Muodostan kysymyksen mielessäni – ”Janne- tapahtuuko tämä todella meille kaikille?” Ajattelen että jos kysymys välittyy mielestä oikein, Janne vastaa siihen sanomalla ääneen että tämä tapahtuu oikeasti.
Kohottaudun istuma-asentoon sängyllä, ja avaan silmäni. Täsmälleen samalla hetkellä Janne avaa silmänsä lattialla, katsoo jo valmiiksi suoraan minuun ja hymyilee leveästi, ja sanoo heti ”B, kyllä, tämä todella tapahtuu oikeasti!”. Kun Janne sanoo tämän, tunnen kuinka sähkövirta kulkee selkärankaani pitkin ylös, niskaa ja päätä kihelmöi. Tunnen yhtaikaa riemua ja pientä pelonsekaista tunnetta tästä.
Suljen silmäni uudelleen. Pienen hetken päästä sykkeeni alkaa nousta voimakkaasti, ja yritän saada sitä rauhoittumaan. En onnistu, syke kohoaa edelleen, ja hetkessä se nousee hyvin korkealle, 170 kieppeille – aivan kuin kovassa fyysisessä rasituksessa, ja koko kehoni jännittyy. Tuntuu kuin kamppailisin jotain ulkoista voimaa vastaan, tunnen voimakentän alavatsan seudullani, ja ”näen” kuinka sama kenttä virtaa Jannen läpi. Ymmärrän että veto tulee kentän kautta, mutta en osaa tehdä sille mitään.
Kukaan ei puhu ääneen mitään, joten kuulin Jannen selityksen omasta näkökulmastaan vasta seuraavana päivänä. Kuitenkin yhtäkkiä rentoudun täysin, lihasjännitys katoaa ja sykkeeni putoaa nopeasti takaisin normaaliksi. Vedon tunne ”voiman” kautta katoaa, ja ymmärrän että Janne on laskenut irti.
Tietoisuudessani käsittelen sitä seikkaa, että havainnointi ei olekaan sidottu pelkästään fyysisiin aisteihin, vaan nyt on selkesti aktivoitunut suora yhteys todellisuuteen joka on riippumaton kehon aisteista. Tämä aiheuttaa minulle jonkin verran vaikeuksia, koska ymmärrän sen tarkoittavan sitä että jokin normaalissa maailmanselityksessä täytyy olla pahasti pielessä, sillä ihmiset eivät normaalisti pidä tälläista mahdollisena lainkaan. Kuitenkin suora kokemukseni samalla vakuuttaa minut siitä että tämä on täysin totta. Tämä taas tarkoittaa sitä että omakin maailmanselitykseni on pielessä ja vaatii korjaamista jotta tämä todellisuus voidaan sisällyttää siihen. Kamppailen melko lailla näiden ajatusten parissa, ja se jälkikäteen on hieman harmillista. Luulen että olisin voinut nähdä paljon enemmän jos olisin panikoinut vähemmän.
Yksi selkeä hetki tästä vaiheesta on erityisesti jäänyt mieleeni – istun sängyllä ja katson kun A ja Janne istuvat lattialla vastakkain. Janne on jo melko syvässä transsissa eikä puhu tai liiku, A on silmät auki. Taas samaan tapaan kuin unessa ymmärrän että A ”tarttuu” tietoisuudellaan Janneen ja nostaa tämän risti-istunnasta seisomaan. Tämä näyttää erityisen oudolta, koska Janne kohottautuu seisoma-asentoon koskematta lattiaan lainkaan käsillään – hän vain nousee pystyyn aivan kuin näkymätön käsi tarttuisi niskasta ja nostaisi suoraan ylös. Voi kokeilla miten vaikeaa on nousta lattialta tällä tavalla…. Hetken aivan suorana seisottuaan, ymmärrän että A:n ote Jannesta herpoaa, ja Janne lähtee kaatumaan suorin vartaloin, silmät suljettuna, suoraan eteenpäin. A nousee samalla lattialta, ja saa Jannen kiinni puolessa välissä kaatumista ja laskee pehmeästi lattialle.
Toinen vastaava hetki on kun A keittää teetä ja kaataa sitten kuumaa vettä mukiin (kertoi seuraavana päivänä että oli ajatellut mukin olevan Janne) ja täsmälleen samalla hetkellä liikkumattomana transsissa makaava Janne korahtaa ja voihkii hetken.
Jossain kohtaa – en osaa sijoittaa tätä hetkeä aikajanalle varmasti – katselen kuinka lattiamatosta nousee rakenteita – ymmärrän että rakenne kuvaa sitä miten elävät olennot ovat olemassa osana kokonaisuutta, kuinka ne ikään kuin kasvavat säikeisistä rungoista jotka muodostuvat tästä voimasta joka on todellisuuden perusta. Olennot ovat kuin himmeitä vaaleita valopalloja tai marjoja kasvin rungolla. Kysyin ääneen Jannelta näkeekö hän saman rakenteen, osoittaen sitä sormellani, hän sanoo kyllä. (en tiedä muistatko sinä tätä lainkaan?) Samalla minusta tuntuu että tämä on jotakin jota minun ihmisenä ei kuuluisi nähdä tai tietää, mutta nyt näen sen.
Oma sisäinen kamppailuni saavuttaa lakipisteensä pian tämän jälkeen, ja paniikki pääsee voitolle. Otan A:n tupakat, puen jotakin ulkovaatteita päälleni ja pakenen asunnosta ulos. Ajattelen että ehkä tupakka auttaa hiukan palaamaan todellisuuteen ( 😀 ). Ulkona on kova pakkanen – ja näen että sama voimakenttä näkyy ulkonakin ja kurkottuu taivaalle ja joka suuntaan, ja tuntuu kuin jonkilainen pyörre kentässä säteilisi asunnosta jonne Janne ja A jäivät, ja olen edelleen kytketty heihin sen välityksellä. Huomaan että en ottanut tulitikkuja mukaani.
Kaksi muuta tuttavaani asuu muutaman kilometrin päässä, ja hetken ajattelen että pakenisin bussilla heidän luokseen – minulla on kuitenkin rahaa taskussa, ja näen ihmisiä läheisellä bussipysäkillä. Päätän mennä pummaamaan heiltä tulta tupakkaan. Jotenkin kykenen vaikuttamaan normaalilta, saan tulta tupakkaan. Poltan pari savuketta ketjussa, ja mietin bussimatkaa. Alan ymmärtää että en voi paeta itseäni mihinkään, tai tätä kokemusta – minun on parasta vain palata takaisin ja koettaa selvitä tästä järjissäni. Ihmiset joilta pummasin tulta sanovat että on mukavaa kun joku tuntematon tulee juttelemaan. Naureskelen sisäisesti, eivät tiedä mimmoisessa pyörteessä sisälläni olen.
Lähden kävelemään takaisin kerrostalolle. Vastaan tulee vanhempi nainen, ja katseemme kohtaavat. On kuin nainen saisi valtavan sähköiskun, hän hypähtää säikähdyksestä ja ryntää sitten täyteen juoksuun vaikka piha on jäinen, liukas, huonosti hiekoitettu. Pelkään että hän liukastuu ja kaatuu, onneksi näin ei käy. Hän vain säikähtää näin pahasti, vaikka en edes kävele läheltä häntä vaan tien toista puolta.
Tässä vaiheessa olen myös tajunnut että minulla ei ole avaimia eikä puhelinta, ei mitään keinoa päästä takaisin sisään. Kello on jo melko paljon, yli yhdeksän illalla – kaikki pohjakerroksen ikkunat ovat pimeänä. Hetken ajattelen että voin vain käpertyä hankeen ja keskittyä kovasti ja sitten olenkin sisällä. Tajuan kuitenkin tämän olevan aivan hullua ja johtavan vain hypotermiaan. Kävelen kohti pääovea hieman hädissäni.
Asuntojen ikkunat ovat eri suuntaan kuin sisäänkäynti, eli asunnoista ei näe ovelle. Seison siinä hetken ja mietin – Jannen asunto on ylemmässä kerroksessa enkä yhtään tiedä mikä ikkunoista on hänen. Yhtäkkiä minulle tulee voimakas tunne että asia järjestyy, ei ole mitään hätää. Seison vielä ehkä minuutin ovella, sitten näen lasin läpi kuinka yksi alimman kerroksen ovista sisäkäytävällä aukeaa – asunnossakin on pimeää – ja ovesta astuu nuori mies pelkästään alushousut jalassa. Hän kävelee oudon jäykän näköisesti ulko-ovelle ja avaa sen. Hän ei katso suoraan minuun kertaakaan, vaan tuijottaa kaukaisuuteen suoraan eteensä, kuin mitään näkemättä. Hän ei myöskään sano mitään. (vasta paljon myöhemmin tajusin että hän todennäköisesti käveli unissaan avaamaan oven)
Menen sisään, ja mies seisoo edelleen hetken ulko-ovella, selin minuun. Katson ihmeissäni, mutta sitten hän kävelee takaisin pimeään asuntoon – eikä edelleenkään katso minuun tai puhu mitään. En ole enää aivan varma suljinko minä hänen asuntonsa oven vai tekikö hän sen itse.
Nousen portaat Jannen kerrokseen, asunnon ovi on apposen auki käytävään ja Janne makaa lattialla selällään samassa paikkaa kuin lähtiessäni. Palaan sängylle ja koetan rauhoittua. En tiedä kuinka kauan aikaa tässä vaiheessa meni, mutta jossain kohtaa minusta alkaa tuntua että Janne on vaarassa. Koetan laskea irti tästä ajatuksesta, mutta se palaa aina voimakkaampana. Menen Jannen luo ja koetan herätellä häntä. Ravistelen, puhun, läpsin poskille, mutta Janne ei reagoi mihinkään – on täysin veltto ja kalpea, ja hengitys on lähes huomaamattoman kevyttä. Koettelen pulssia kaulavaltimolta, ja se tuntuu minusta heikolta. Tunne vain voimistuu, olen vakuuttunut että Janne on kuolemanvaarassa. Tuntuu, että Janne on jossain hyvin kaukana ja tässä on vain Jannen ruumis.
Lopulta päätän toimia, ja kiskon Jannen kylpyhuoneeseen. Otan suihkupään ja suihkutan Jannen naamalle jääkylmää vettä. Tämä todellakin saa aikaan reaktion – Janne ääntelee voimakkaasti, oksentaa päälleni ja alkaa sitten rimpuilla irti otteestani. Tiedoton keho joka kuvittelee olevansa veden varassa omaa tietysti valtavat voimat, enkä saanut millään pidettyä kiinni Jannesta – hän repii itsensä irti, ryntää sitten päin vessanpönttöä, ja lyö sitä kovaa päällään – ei vain kerran, vaan kolme kertaa, aina vaan voimakkaammin. Viimeisellä iskullaan hän lyö vesisäiliötä otsallaan niin kovaa että koko säiliö hajoaa, ja sitten hän rojahtaa syliini. Istun Jannen alla lattialla, pelkään että hänen kallonsa on haljennut. Tunnustelen kalloa, verta ei näy, A tulee myös katsomaan ja varmistamme että ainakaan luu ei tunnu haljenneen.
Janne hengittää viimeinkin kunnolla ja väri palaa kasvoille, pesemme A:n kanssa oksennukset pois ja etsimme kuivat vaatteet minulle ja Jannelle. Suljen vessanpöntön päähanan seinästä varmuuden vuoksi. Minulla on erittäin helpottunut olo, tuntuu että nyt kaikki on kunnossa. Palaan asunnon puolelle jokin Jannen yöpuku tai vastaava päälläni.
Jossain vaiheessa tämän jälkeen saan nukuttua. Seuraavana päivänä jokainen meistä vuorollaan kertoo oman kokemuksensa, ja huomaamme että kaikki ovat kokeneet tietyt asiat yhdessä ja samalla lailla.
Myöhemmin (varmaankin samana vuonna 2000?) kun vielä asuit Mukkulassa, tulin käymään luoksesi yksin toisen kerran. Ajattelin kirjoittaa tämänkin kokemuksen tähän, koska ne mielestäni ovat jatkumoa itselleni. Se kerta on ollut varmaankin syksyllä – minulla oli silloin mukana mdma/ketamiinitabletteja, ja olin ottanut niitä. Sillä kertaa menimme yhdessä kävelemään luonnonsuojelualueelle illalla kun oli jo pimeää. Kävellessämme metsään sanoimme samaan aikaan samaa asiaa ja huomasimme että on taas siinä tilassa että toisen mielen aistii, eikä oikeastaan ole tarvetta puhua. Menimme metsään, ja pysähdyimme muutamaan paikkaan polttamaan jointin. Taivas oli kirkas, oli kuunvaloa, mutta maassa leijui metrin korkeudella sankka sumu. Tunnelma oli maaginen. Kerroit vasta myöhemmin että olet yleensä pelännyt pimeää metsää – minä taas en ole koskaan pelännyt, ja sanoit että tuolla kerralla sinuakaan ei pelottanut yhtään.
Samana iltana istuimme asunnossasi lattialla vastakkain, silmät kiinni meditoiden. Aloin tuntea lämpimän valon alavatsassani, selkärangan juurella. Sitten sinä sanoit ääneen että tuntuu kuin minusta hehkuisi jotakin, ja tämän takia aloin tietoisesti keskittyä valoon. Keskittymisen seurauksena valo leimahti, aivan kuin kaasupoltin olisi sytytetty, ja valo syöksyi pitkin selkärankaa ylös, läpi päälaesta, ja samalla koko selkärankaa, niskaa ja päätä kihelmöi voimakkaasti. Sinä sanoit ääneen ”Huh, nyt se hehku voimistui todella paljon!” (ts hyvin selkeä kundalini-kokemus)
Hetken päästä vaihdoimme paikkaa, ts. istuimme edelleen vastakkain, mutta ristin eri sakaroissa ts jos olimme ensin etelä-pohjoinen, niin nyt itä-länsi tms. ja nyt silmät auki. Katsoin kasvojasi, ja sitten ne alkoivat muuttua. Näin ehkä noin viidet eri kasvot, jokaiset muutaman kymmenen sekunnin ajan. Kasvot olivat aina täysin todellisen näköiset, mutta silmissä oli sama katse, sama olento. Tällaista en ole kokenut ennen enkä jälkeen tämän kerran – koskaan en ole nähnyt tuon tyyppisiä ”hallusinaatioita” missään tilassa – oli aivan kuin kasvot olisivat olleet oikeiden ihmisten.
Kuvailin ääneen kasvoja – kahdet ovat jääneet selkeästi mieleen. Toinen oli rokonarpinen, lommoposkinen, hyvin kärsineen näköinen ja laiha, selkeästi kovan elämän kokenut ja paljon vaivaa kokenut. Toiset kasvot taas olivat pulleammat ja hyvinvoivat, viiksekkäät, kuin keskiaikaisen kauppiaan.
Ja samoihin aikoihin oli myös se kerta kun menimme reiveihin Helsinkiin, ja olin jo tavannut muut ihmiset Rautatieasemalla, ja juttelin jonkun kanssa pääovien edessä. Ja sitten tuli kesken lauseen voimakas tunne että minun pitää nyt heti kääntyä ympäri, että joku tuijottaa minua selkään.
Käännyn kesken lauseen, ja silmäni lukittuvat heti sinun katseeseesi, ihmisjoukon keskellä useiden kymmenien metrien päässä. Sinä virnuilit leveästi ja katsoit suoraan minuun, ja heti kun olit luonani, kysyit että tunsinko sen. Vastasin että jos tarkoitat tuijotusta ja kehotusta kääntyä ympäri katsomaan sinuun, niin kyllä selkeästi tunsin!
Olin syyskuusta 1998 helmikuuhun 1999 vaihto-opiskelijana Pariisissa. Näkökulmani oli etäällä ihmiskunnasta ja elin melko tunteettomassa misantropiassa, jossa inhimillinen toiminta näyttäytyi enimmäkseen merkityksettömänä. Kaupungin elottomuus ja post-romanttinen ympäristö, joka oli kuorrutettu kivellä, betonilla ja asfaltilla, vain vahvistivat tätä tunnetta. Paikassani kaukana Maapallon ulkopuolella ei ollut ketään. Tunneyhteyteni muihin oli ohut, mutta en toisaalta juuri hakeutunut muiden seuraan vaan tein pitkiä tutkimusretkiä kaupunkiin itsekseni.
Pariisissa minulla ei ollut mukana soittimiani ja päädyin piirtämään ja ottamaan valokuvia paljon. Otin vain mustavalkoisia valokuvia, jotka suurensin pimiössä. Kuviin pääsee tutustumaan tästä. Suurin osa opiskelukavereistani ja sekä naapurini käytti kannabista, lähinnä hasiksena tupakan seassa, joten taukoja siinä ei ollut.
Kun palasin Pariisista helmikuun lopussa, koulutyö tuntui helpommalta kuin aikaisemmin. Sain kolmannen lukuvuoden lopulla ja viimeisellä lukuvuodella alkavalla syksyllä vuosikurssin parhaat arvosanat vaikeimmista matematiikan aiheista, kuten epälineaarisista differentiaaliyhtälöistä. Se tuntui hyvältä, sillä lukiossa matematiikka oli ollut minulle hankala aihe. Kesällä työskentelin instrumenttiasentajana Lahden Lämpövoiman Kymijärven voimalaitoksella, jossa tein samalla päättötyöni insinööritutkintoa varten. Työjakso kesti tavanomaista pidempään, aina syyskuuhun saakka, jotta kaikki saivat harjoittelukautensa varmasti täyteen.
Tunsin olevani jonkinlaisessa välitilassa elämässäni, ja tiedostin, että tietty etsikkoaika alkoi olla takanapäin. Jonkinlainen lapsuusvaihe oli päättymässä, ja aika ei tuntunut enää ikuiselta kuin lukion jälkeisen opiskeluvaiheen alkaessa. Silti olin vasta 22-vuotias. Tunne ja muisto vieraassa maassa elämisestä eli minussa vahvana, ja samalla käynnissä oli paluu entisiin kuvioihin uudella voimalla.
Vuonna 1999 tutustuin heti keväästä lähtien paljon ekstaasiin, opiskellen aiheesta huolellisesti etukäteen. Näin paljon ystäviä ja kävin teknobileissä. Kannabis, LSD ja MDMA (tai miten sitä olikaan ekstaasipillereissä sekoitettu) sopivat kuitenkin rauhallisiin hetkiin ystävien seurassa ja luonnon helmassa.
Kuvia Pariisin ajalta
Tajutessani Pariisissa jalostuneen kaukaisen näkökulmani eristäneen minut muista, päätin suunnata sisäänpäin ja tutkia itseäni. Ajattelin, että tämä antaisi minulle paremman yhteyden muihin ihmisiin. Asuntoni alkoi taas heijastella sisäistä maailmaani, ja elin siten itseni sisällä. Mieleni levisi huoneeseen intensiivisemmin kuin aiemmin, ja tunsin ulkomaailman vain värien ja valojen kautta.
Tein kesätyöpaikallani kylttikaivertimella pienen huomio- ja varoituskyltin, jossa luki “ulkopuoli”, ja kiinnitin sen asuntoni ulko-oveen, jotta muistaisin maailman olemassaolon aina poistuessani kotoa. Vaikka näkymäni maailmaan oli rajoittunut verhojen ja värikalvojen kautta, kuulin sen äänenä, jota kuuntelin stereona yksiöni seinän levyisen päätyikkunan molemminpuolisista tuuletusikkunoista.
Pääosin elin punaisen loisteputken ja beige-oranssin pöytälampun hämyisessä valossa, jota välillä korosti ultraviolettivalo.
Vuoden 1999 aikana tein eniten musiikkia kaikista niistä vuosista, kun asuin Mukkulassa. Vaikka en tiennyt tarkalleen, mitä etsin, tiesin, että vastaus löytyisi syvemmältä ja että intuitio ja luottamus tuntemattomaan olivat avaimia siihen.
Pyrin ilmaisussani ja ajattelussani selkeyteen, joten matematiikka ja järki tuntuivat minulle luontevilta. Asuntoni ei kuitenkaan ollut vastavoima vaan yhdenlainen portaali. Hyvä ystäväni Lahdesta sanoi musiikistani, että se ei koskaan palannut takaisin, ja hän oli oikeassa. Tein musiikkia vain itselleni ja sillä oli paljon rituaalista merkitystä. Useimmiten käytin vapaa-aikani koulun jälkeen musiikin tekemiseen ja kuuntelin sen jälkeen, mitä olin saanut aikaan, ennen nukkumaanmenoa. Tämä katsaus musiikkiini liittyi usein kannabiksen käyttöön.
Lähimetsäni
En muista tarkkaan, kuinka monta kertaa olin kokeillut LSD:tä ennen marraskuun kokemusta, mutta ne olivat harvoja. Päiväkirjamerkintöjen perusteella voin päätellä, että olin kokenut toisen LSD-matkan kesällä 1999, todennäköisesti kesäkuun alussa, joten marraskuun kokemus oli ainakin kolmas kertani. Olin kuitenkin vieläkin melko uusi sen kanssa ja kunnioitin sen voimaa käyttämällä sitä hillitysti ja harvoin.
Elämäni toisella happotripillä olin C:n kanssa, saattoi myös olla, että se oli C:n ensimmäinen ja minulle joku ensimmäisistä. Silloin oli kulunut vuosi edellisestä, saattoi myös olla puolitoista vuottakin. Kävellessämme mukkulan metsää kohti minulle tapahtui jotain outoa. Koin tavanomaisia erittäin voimakkaita hallusinaatioita, missä kaikki oli jatkuvassa liikkessä kaiken suhteen. Nauttimani määrä oli pieni niin kuin aina, ehkä olen joskus pienenä tai ennen syntymääni pudonnut lsd-pataan niin kuin Obelix Asterixissa on pudonnut taikajuomapataan? Jokin minussa vastusti liikettä, enkä enää yhtäkkiä ollut varma, että onko tämä oikea aika tai paikka kokea tällaista. Jäin siihen ajatukseen kiinni. Ristiriita oli sen verran suuri, että tunsin miten mielessäni käynnistyi jonkinlainen suojamekanismi, joka jätti minun persoonastani voimaan eräänlaisen backup-kuvan. Tämän turvin kykenin toimimaan samalla, kun jossain tämän turvarakenteen ulkopuolella mieleni jäi pohtimaan kokemaani ristiriitaa, mutta tästä en ollut tietoinen.
Metsään saavuttuamme kykenin toimimaan ja havaitsemaan varmuudella, mutta silti kaikessa oli selkeä juonne, joka tuli kokemastani ristiriidasta. Näin hallusinaatiota, miten molemmilta puoliltani ruumistani lähti kuin henkiolentoja symmetrisesti suhteessa itseeni sekoittuen metsän puihin ja pensaisiin. Näin myös C:n kuvia pyörteilemässä ympärilläni, ja miten C liikkui näiden varjomaisten kuvioiden mukaan. Saavuimme kaatuneen puun äärelle, ja yhtäkkiä näin oudon värähdyksen ja olin sanoa, että kohta sun puhelimesi soi, mutta pidin sen lauseen kuitenkin itselläni. Sekunnin päästä C:n puhelin alkoi soida.
Puun luota edetessämme visioin ja leikin kuinka olisimme kuin suunnattoman suuren maton pinnalla erittäin pieninä olentoina matkaamassa maton pienen pienien epätasaisuuksien ja rakenteiden lomitse kohti määränpäätämme eli takaisin asunnolleni. Värit olivat korostuneita ja meillä oli hilpeää.
C:n täytyi pian lähteä kun saavuimme, ja minä jäin yksin asunnolleni. Jokin oli odottanut sitä hetkeä, sillä samalla kun C oli lähtenyt niin ristiriita tuli pintaan. Mikään tai kukaan ei ollut enää aiheuttamassa ulkoista mielenkiintoa ja häiriötä sen käsittelylle. Ristiriita alkoi purkautua ja mietittyäni asiaa huomasin miten en ollut tajunnut lähteä siihen tilanteessa silloin mukaan ja miten aina on oikea hetki tai paikka kokea juuri se mitä juuri sillä hetkellä kokee. Samalla kävin läpi melkoisen itsesyväanalyysin, joka purkauduttuaan tuotti erittäin syvän täyteläisyyden tilan ja osoituksen itsen herkkyydestä, jonkinlaista hoivavietin vahvistumista oman itsen suhteen ja todellisuuden, missä elää, että kaikki ei ole niin pysyvää kuin ehkä aiemmin olin vielä jossain määrin luullut. Katselin silloin asuntoni koristuksia ja mietin, että mitä olin mennyt itselleni tekemään. Minne tahansa katsoinkin niin mikään ei antanut viitettä normaalista todellisuudesta, vaan kaikki oli niin outoa, että vei vaan syvemmälle ja syvemmälle. Olin johdattanut itseni olotilaani, se oli täysin omaa syytä. Mietin myös itsemurhaa ja mitä se merkitsisi. Ajatukset virtasivat vapaina ja ne purkautuivat kyyneleinä. Silloin jotenkin tajusin miten olin kuitenkin laittanut jokaisen koristeen ja esineen sopivasti paikalleen hellyydellä rakentaen ja seuraten omaa henkilökohtaista tunnetilaani miellyttävyydestä. Sain käännettyä kaiken myönteiseksi ja lopulta koin vahvistuneeni, ja päätin jatkaa matkallani eteenpäin.
Päiväkirjamerkintä 2003, 1999 kesäkuun kokemuksesta
Tämä ajatus siitä, että on oikea paikka ja aika, oli myöhemmin merkittävä marraskuun kokemuksessa sekä erityisesti maaliskuun 2000 kokemuksessa, sillä silloin päästin irti kaikista esteistä ja tunsin, että nyt on se hetki. Ajatus siitä, että nyt on oikea hetki, välittyi sinne toteutumattomana aikomuksena.
Esitin kesäkuun matkallani itselleni eräällä tavalla siis kysymyksen: onko tässä mitään järkeä. Jälkikäteen ajateltuna toimintani ja elämäni ovat olleet hyvin kaukana siitä, mitä ulkopuolinen tarkkailija olisi pitänyt järkevänä. Seurasin kuitenkin omaa sisäistä logiikkaani, joka tuntui oikealta. Toisaalta epäröintini kertoo, että tunsin olevani mukana jossain, jossa minulla ei ollut täyttä valtaa. Ainoa tapa edetä oli antautua. Tässä vaiheessa aloin myös ymmärtää, että elin melko erilaisessa todellisuudessa kuin muut ihmiset, ja se aiheutti minulle hieman surua siitä, etten enää pystynyt täysin samaistumaan muiden ihmisten arkeen vaan tunsin vieraantuneisuutta. Olin kuitenkin edelleen läsnä ystävieni ja koulukavereiden kanssa. Se voima, jonka polkuni minulle antoi, vei minua eteenpäin ja näkökulmani näyttäytyivät muille omituisina, mutta hilpeinä keskusteluina ja ajatuksina.
Oheiseen päiväkirjamerkintään sekä maaliskuun 2000 kokemukseen viitaten on mainittava, että kerran ekstaasin ja kannabiksen vaikutuksen alaisena näin hallusinaation A:sta, kun hän istui nojatuolilla. Olimme silloin ystävien seurassa B:n luona. Kyseessä oli todennäköisesti kevät-kesä 1999. Huomasin, miten hänen kehonsa näytti animaation lailla liikkuvan eteenpäin, kun hän itse istui paikallaan. Liike kiihtyi ja A nousi toistamaan liikesarjaa, kun se oli voimakkaimmillaan. Vastaava toistui usein, kun olin polttanut paljon kannabista ensimmäisten ekstaasikokeilujeni yhteydessä. Kun katselin jotain muuta ja ystäväni olivat näkökenttäni laidoilla, näin animaatioita liikesarjoista, joiden lähde olivat ystävieni kehot. Liikesarjoissa ei ollut koskaan vaihtoehtoisia polkuja tai ne eivät olleet mitenkään sumeita vaan näin hyvin selkeitä peräkkäisiä animaatioruutuja. Jos liikuttelin silmiäni, liikesarjat hävisivät, mutta ne ilmestyivät uudelleen, kun pidin silmiäni paikoillani. Päivitysnopeuden kasvaessa tietyn rajan yli, ystäväni saattoivat nousta makuuasennosta istuma-asentoon toistamaan näkemääni animaatioita. Toisinaan joku säpsähti kuin heräten ja hänen kehonsa liikkui hetken suuntaan, jonka olin mielessäni nähnyt. Näin miten ihmisten tulevat liikkeet näkyivät kuvajaisina heidän edellään heidän kulkiessaan. Tämä kokemus toistui maaliskuussa 2000 vielä voimakkaampana.
Myöhemmin illalla, samassa tilaisuudessa, jossa A oli läsnä, kuulin kuin koira kävelisi kynnet rapisten kohti minua selkäni takana oikealla puolellani. Käännyin katsomaan ja elävästi näin dalmatialaisen koiran saapuvan ja pysähtyvän lähelleni. Sekunnin päästä koira katosi, ja jäljelle jäivät vain sen täplät, jotka muodostivat maton kuvion. Sekä ääni että koira olivat hallusinaatioita. Matto ei ollut valkoinen vaan jonkinlainen monivärinen kangasräsymatto. Siinä oli joillain riveillä tummempia täpliä. En pysähtynyt ajattelemaan kokemusta sen enempää, olin enemmän kiinnostunut mieleni kyvystä nähdä tällaisia asioita. Tietyt elementit kuitenkin toistuivat kokemuksissa liittyen ajan havainnointiin. Tuntui kuin kaikki aika olisi ollut läsnä nykyhetkessä. Toisaalta tunne dalmatialaisen tapauksessa oli sama kuin hypnagogisessa tilassa juuri ennen nukahtamista, jolloin tapahtumien järjestys mielen luomissa tapahtumaketjuissa voi tuntua oudolta ja väärältä.
Koin epämukavaa tunnetta siitä, että olisin pakottanut A:n liikkeelle. Kuitenkin tajusin, että tämä oli jokin itsekäs osa minusta, joka halusi omistaa tapahtumien kulun, vaikka itse asiassa vain havainnoin sitä. Ymmärsin, että ajatus omistamisesta oli yksi mielen luomista harhautuksista.
Sama harhautus voi ilmetä myös silloin, kun toivoo jonkun kuolemaa. Esimerkikiksi entisaikoina ihmiset saattoivat kirota jonkun ja tehdä siihen liittyvän rituaalin, mutta todellisuudessa kyseinen rituaali ei vaikuttanut mitenkään. Se oli vain kyseisen ajan ja paikan sekä tekijän luoma muoto, joka heijasteli kuolemaan liittyviä tunteita. Tekijä onnistui ehkä saamaan otteen kuolemasta, mutta sen jälkeen hän käsittelee asiaa itsekkäästi ottaen sen omistukseensa. Tietysti ajatuksen konteksti vaikuttaa, ja se riippuu siitä, millainen suhde tekijällä ja kohteella on. Lopulta tästä on seurannut harha, että tekijä on vaikuttanut maagisella rituaalilla tai ajatuksella asioihin. Kuitenkin, kun harhat puretaan, tämä on vain puhdas havainto maailmasta, jossa ajan hetket tai sen kulku ovat kaikki läsnä nykyhetkessä.
Olin tuttu epävarmuuden kanssa maailman ja minun välisen rajan suhteen. Mielen ja aineen suhde tai suhteettomuus oli minua kiehtova aihe, erityisesti kun pohdin omaa kokoani ja todellisuuden mittasuhteita. Olen oppinut olevani fyysisen kehoni kokoinen, ja mittasuhteet toistuvat rakennuksissa ja ympäröivässä ympäristössä. Kaikki ilmentää ihmiskeholle ja toiminnalle käytännöllistä kokoluokkaa. Tälle kehonsa ja itsensä yhteydelle on siten luonnollisen helppoa ehdollistua. Kuitenkin olen ajatellut, että voisin olla paljon suurempi tai pienempi kuin opittu kehoni koko, ja että kehoni toimii ikkunana tähän rajoitettuun todellisuuteen. Ajatusleikkinä voi kuvitella miten silmät sijaitsisivat Kuussa, jalat maassa ja kädet sen eri puolilla. Mikä todellinen kokoni olisi silloin? Tällaisilla ajatuksilla pyrin kohti suurempaa vapautta ja vähitellen purin erilaisia sisäisiä rajoitteitani. Mieli ja aine ovat yhtenäinen jatkumo.
Ennen Pariisia olin jo harjoitellut kehosta poistumista ja jatkoin harjoittelua entistä määrätietoisemmin. Tutustuin aiheeseen lisää ja tein harjoituksia yleensä heti koulun tai työpäivän jälkeen, kun mieleni oli valpas mutta ei liian väsynyt. Tällaisilla hetkillä sain levättyä hetken samalla kun harjoitin kehosta poistumista.
Harjoituksen aloittaminen vaatii kehon saattamista unihalvaustilaan olemalla riittävän pitkään paikoillaan ja rentona, kunnes kehon tietoisuus hämärtyy ja katoaa riittävästi. Tämän jälkeen on keinoja, joilla henkikehon ja fyysisen kehon rajoja voi hämärtää. Minulle toimivin tapa oli vaakasuunnassa värisyttää itseäni nopeasti navan alueen ollessa akselina. Vaikka kuvittelisi nopeutta, on rajansa sille, miten nopeasti mieli pystyy kuvittelemaan. Mutta kun päästää ajatuksesta irti, mieli kohoaa suurempaan nopeuteen kuin pystyy kuvittelemaan. Tämä tila tuntuu kuin irtoaisi hetkellisesti fyysisestä kehostaan.
Olin onnistunut poistumaan fyysisestä kehostani muutamia kertoja, vaikkakin hallitsemattomasti ja lyhytaikaisesti. Tämä oli yritys vapautua fyysisestä maailmasta, jonka koin kahlitsevana. Yhdessä kokemuksessa yritin äännähtää, mutta suustani kuului vain hassu korahdus. Tämän jälkeen sain suggestiolla itseni luiskahtamaan viereeni ja näin kehoni makaavan sängylläni samassa huoneessa. Innostuin kuitenkin aina liikaa ja se katkaisi yritykset todella lyhyiksi. Halusin kuitenkin vapautua painovoimasta ja löytää todellisen vapauden. Painovoimasta kirjoitin 2014 tällaista.
Aloin pohtia, miten jotkut löytävät vahvuutta liikkeestä, kun itse löysin sen paikallaan olemisesta. Tällä tavalla järkeistin pettymystäni siitä, että elämäni tuntui tapahtumattomalta. Ihailemani tutkimusmatkailijoiden tavoin kuvittelin olevani arktisessa tai antarktisessa ympäristössä, kun talviaamuisin kuljin koululle jäätyneen Vesijärven yli, yksinäni. Jäät olivat peittyneet ohueeseen lumikerrokseen, ja tuuli tuiskutti lunta. Tein jäljet ensimmäisenä tuohon valkoiseen maisemaan.
Alkuvuodesta 1999 4-5. maaliskuuta ja päivämäärältään siten tasan vuotta ennen 2000 tapahtumaa loin kaksi kokonaisuutta. Käytin tekniikkana mikseriin rakennettuja takaisinkytkentäketjuja. Olin jatkanut sellaisten tutkimista Pariisista paluun jälkeen ensimmäisissä äänityksissäni. A oli silloin läsnä ja nimesi osat: “Ajan ja kehityksen laajentuma” sekä “Mikroheimotanssi”. Olin vahvasti liittoutunut hänen kanssaan, mutta usein halumme ja aikeemme olivat hassusti päinvastaiset, vaikka pelkät keskustelumme olivatkin jo koukuttavia.
Elokuun 26. ja 31. päivien välisenä aikana tein minidiscillisen musiikkia, jossa tutkin binauraalisia signaaleja. Tämä tallenne osoittautui myöhemmin merkittäväksi elementiksi marraskuun kokemuksessani. Olin kiinnostunut aiheesta ja tajusin, että voin luoda tutkimusvälineen mikserilläni. Se olisi hienovaraisempi ja kehittyneempi versio pelkistä takaisinkytkentäketjuista. Vein mikserin efektilähdöt takaisin sen kanaviin ja aloin kiertää ääntä mikserin sisällä, muuttaen sen taajuutta ja korostaen tai vaimentaen matalia ja korkeita taajuuksia äänenvärisäätimillä. Aloitin pitämällä panorointeja keskellä ja virittämällä kanavat miellyttävään taajuuteen, jossa ne soivat yhdessä. Sitten muutin toisen kanavan taajuutta hieman, jotta syntyi interferenssitaajuus, joka tuntui hyvältä. Binauraalisessa tekniikassa tarkoitus on, että havaitsemme tämän interferenssitaajuuden aivojemme sisällä, ei akustisesti. Tämä tapahtuu syöttämällä toiseen korvaan taajuutta ja toiseen hieman eroavaa taajuutta. Tämä ero on havaittavissa, vaikka se ei ole suora kuulohavainto, ja se luo aistimuksen välitaajuudesta pään sisällä. Tällä tavoin voi yrittää saada jonkinlaista resonanssia aivoaaltojen taajuuksien kanssa. Kun löysin hyvältä tuntuvan värähtelyn, panoroin toisen kanavan vasemmalle ja toisen oikealle. Minulla oli käytössäni myös kolmas efektilähdöstä tehty “oskillaattori”, jota pystyin lisäämään sekaan. Lisäksi moduloin kanavien efektilähtöjen voimakkuuksia, jotta sain niiden välisiä muutoksia. Kun lisäsin sekaan erilaisia laitteitani, sain niistäkin efektoitua osan tähän värähtelevään kudelmaan.
Tämä oli yksi äänitys monista ja se jäi talteen muiden kanssa. En palannut siihen juuri ollenkaan ennen kuin vasta 24. marraskuuta. Linkki tähän kokonaisuuteen on 1999 marraskuun tapahtumakertomuksen yhteydessä. Eräässä kappaleessa mikrofoni tallensi äänityshetkellä asuntoni ympäristön ääniä, mukaan lukien wc-pöntön ääniä, kun se vuoti hieman ja välillä tyhjensi itsensä ja yritti täyttää säiliönsä. Jälkeenpäin pidin tätä kappaletta erityisen epäonnistuneena. WC-pönttöni tarina sai lopullisen päätöksensä maaliskuun 2000 kokemuksessa.
Kiinnostuin ekstaasista uutena asiana ja siitä, miten se periaatteessa korostaa hyviä asioita, vaikka käyttöön liittyy riskejä, jotka pitää minimoida. En halunnut vaarantaa itseäni ja otin vain hallittuja riskejä. Jo tässä vaiheessa ymmärsin, että mitä koen, jättää sen minulle pysyväksi tavaksi toimia, jos niin haluan ja hyväksyn sen. Tunnetilojen tai toiminnan toistamiseksi minun tarvitsi vain saada niihin kosketus sisimmässäni. Idealisoin tätä ajatuksella, että kaikkea voisi kokeilla siten vain kerran. Koin koko ajan löytäväni jotain uutta ja olevani matkalla eteenpäin, ja sisäistin mielestäni hyviä asioita. En halunnut tai tuntenut tarvetta sekoittaa mieltäni, vaan etsin uusia näkökulmia suhteessa itseeni ja maailmaan, jotka tukivat minua samalla, kun haaste oli turvallinen.
En ajatellut noin tietoisesti asiaa silloin, mutta vaikka antauduin päihtyneeseen tilaan, olin syvällä ytimessäni selvä ja tietoinen. Tästä käsin peilasin kaikkia kokemuksiani ja ihmisyyteen liittyviä kerrostumia sekä todellisuuden luonnetta. Vähiten halusin menettää muistiani elämäni kulusta. En välittänyt siitä, mitä muut ajattelivat minusta, koska tunsin olevani omalla määrätietoisella ja johdonmukaisella tielläni, vaikka en tiennyt, minne olin matkalla. Ulkopuolisten näkemys minusta oli toissijainen merkitys. Samalla olin kuten tavallisesti varsin epävarma itsestäni ja siitä, miten toimia maailmassa. Läheisimmät ystäväni olivat minulle todella tärkeitä.
Ytimessäni oli rauha, ja olin tyytyväinen, että pystyin saavuttamaan sen missä tahansa tilanteessa, kun maailma sen asukkaineen oli aina liikkeessä suhteessa minuun. Tukitasoni oli vahva, kuitenkin.
Kun kokeilin ekstaasia, kohtasin pakkotoiminnallisen vainoharhan. Olin ottanut yhden pillerin peräkkäisinä päivinä muutaman päivän ajan pelkästä mielenkiinnosta. MDMA:n liitetyt positiiviset vaikutukset katosivat nopeasti ja ne korvautuivat oudolla, tunteettomalla olotilalla. Välittäjäainevarastoni olivat tyhjentyneet ja häiriintyneet tuossa vaiheessa. Alkoi tuntua erittäin todentuntuiselta, että asuntoni edessä avautuvalla parkkipaikalla, jonne en varsinaisesti edes nähnyt verhotusta asunnostani, joku oli tarkkailemassa minua.
Tarkkailu tapahtui tietysti lämpökameralla, koska elin aina vähintään oranssin väristen verhojen takana. Ulkomaailma näkyi niiden lävitse utuisena, kunnes suljin sälekaihtimet jossain vaiheessa päivää. Pakonomainen tunne oli samalla kiehtova ja pelottava. Ymmärsin sen vainoharhaksi, mutta samalla kokemus oli uusi ja mielenkiintoinen. Pystyin säätämään ajatuksiani ja tuntui paremmalta mennä sen mukaan edes jonkin matkaa kuin taistella sitä vastaan. En kokenut pakonomaista ajatusta tarkkailusta pelottavana tai ahdistavana, vaan olin pikemminkin hämmentynyt siitä, miten tällainen ajatus oli ylipäätään mahdollinen. Niinpä päätin lähettää viestin kuvitelluille tarkkailijoille.
Itsestään selvää oli, että lämpökamera havaitsee lämpöä. Sytytin pienen tuikkukynttilän ja kirjoitin sen avulla ilmaan suhteellisen huolellisesti oikealta vasemmalle kirjaimet M, O ja I. Olin tässä huvittuneessa mielentilassa leikkisästi huolissani siitä, miten saisin kirjaimet erotettua toisistaan mahdollisimman selvästi viestin luettavuuden takaamiseksi. Uskon, että mikäli joku todella olisi ollut ulkona lämpökameran kanssa, hän olisi nähnyt tämän tervehdysviestini selkeästi. Tämän yhdenlaisen rituaalin jälkeen päästin irti pakkoajatuksesta ja lopetin kokeeni.
8. syyskuuta 1999, muutama päivä aikaisemmin tämän kokeen alussa olin luonut muutaman kappaleen vaikutuksen alaisena, ja niihin voi tutustua kokonaisuudella https://archive.org/details/SaranaArchivesVol12BubbleWarrior (Raidat 7-14). Annoin tälle kokonaisuudelle nimen Vieraita, ja se mainitaan alkuperäisessä tapahtumakertomuksessa musiikkina, jota en halunnut kuunnella (nimen perusteella), joten assosiaatio saattoi toimia sysäyksenä yhdeltä osaltaan.
Kokemus pakonomaisesta toiminnasta saa jatkoa n. 2.5 kuukauden kuluttua marraskuun 1999 kokemuksessa, mutta eri sävyllä. Silloin olin ehkä vastaanottavaisempi – vastapainona ainakin alitajuiselle muistolle arveluttavasta ekstaasikokemuksesta. Minulle oli tärkeää toimia paremmalla tavalla seuraavalla kerralla tilanteiden toistuessa, jotta voisi kulkea eteenpäin.
1999 kevään ja syksyn välisestä joustavasta mielentilastani kertoo, miten kulkiessani Kymijärven voimalaitoksessa mainitun monipäiväisen ekstaasisession jälkitilassa kuulin sen valtavan koneiston kohinassa ja huminassa liikuttavan kaunista kuorolaulua. Ymmärsin mikä oli totta ja mikä ei, mutta toisaalta minkä suhteen? Jokaisen päänsisäiset asiat ovat yhtä todellisia osia maailmankaikkeutta kuin näennäisesti ulkoiset asiat.
Sisäisen rauhani vahvistui kokemuksieni myötä, koska mieleni leikki oli aina tavoittaa rauha löytämällä uusi rentoutumisen taso. Kiinnitin sinä kesänä huomiota siihen miten voimalaitoksessa kulkiessani tyypillistä oli, että avatessani jonkin oven sitä juuri täsmälleen samalla hetkellä oli joku muu avaamassa toiselta puolelta. Aivan kuin oven avaamiseen ei olisi kumpikaan käyttänyt yhtään voimaa. Tämä jäi mieleen, koska voimalaitos oli varsin iso ja siellä eivät työntekijät juuri kulkeneet ympäriinsä ja päivittäisiä kohtaamisia oli hyvin vähän kokonaisuudessaan. Vaikka tällä muuta merkitystä ei olisi ollutkaan, niin se rakentui osaksi todellisuuttani korostaen tasapainon ja syvemmän intuition tavoitteluani.
Vuonna 1999 tai ennen sitä, kun vielä asuin Mukkulassa, ymmärsin erään asian: koska havaitsemamme todellisuus on yksilöllinen kuva, jonka aivot meille luovat, ajatuksemme ja tunteemme kohdistuvat itseemme kuin satunnaisiin henkilöihin tai asioihin. Kerroin tästä oivalluksestani A:lle ja B:lle ja siitä, miten kielteiset ajatukset voivat mitätöidä sen osan itsestämme, joka ylläpitää niitä. Päätin, että oli parempi olla ajattelematta pahaa kenestäkään tai mistään, varsinkin jos minulla ei ollut tunteellista sidettä kyseiseen henkilöön tai asiaan, sillä muuten vahingoittaisin vain itseäni.
Toiminnassani oli suurelta osin havaittavissa takaisinkytkentää. Asuntoni sisustus toi minut syvemmälle itseeni, etsin aina jotain seuraavan kiven alta tai puun takaa, ja ajatukseni suuntautuivat hyvän, vastuksettomuuden ja painottomuuden puoleen. Tämä näkyi myös loputtomassa matkassani musiikin parissa ja siinä, miten syötin sitä itselleni kuin biofeedback-laitetta käyttäen. Ystävieni kanssa käydyt keskustelut vahvistivat toistemme havaintoja ja ajatuksia, ja olin joukostamme se, joka vei kaiken aina vähän pidemmälle tajunnan ytimeen ja maailman rakenteisiin. Kyseenalaistin, havainnoin ja koin vapaasti, mutta aina omasta rauhastani käsin.
Aloin ajatella, että mieleni paikallaan oleminen on kuin lepäämistä äärettömän nopeudessa, sillä silloin kaikki tuntuu olevan saavutettavissa. Tämä on suprajohtava tila, joka kantaa kaikkialle tässä hetkessä. Nämä ajatukset olivat perustasoni marraskuussa 1999.
