Kirjoitan tässä osiossa joistain havainnoista ja kokemuksista, joilla on yhtymäkohtia kokemaani episodiin ja siihen liittyviin asioihin. Jollain tavalla hetkellinen välähdys elämässäni on vähitellen sädehtinyt uudestaan esiin, ja toisaalta olen johdonmukaisemmin etsiytynyt uudestaan sen äärelle.
Aloitin siviilipalvelukseni syksyllä 2000 ja sain kesällä pitkän listan potentiaalisista palveluspaikoista. Yritin löytää mieluisaa paikkaa, ja ilokseni huomasin, että moni paikoista liittyi yliopistojen tutkimusohjelmiin. Silmiini osui Sodankylän geofysiikan observatorio, joka tuntui heti omalta. Kuitenkin, kuten tavallista, en heti uskonut sitä ja soitin pariin muuhun paikkaan, jotka eivät sopineet eri syistä. Lopulta SGO oli ainoa jäljellä oleva paikka, ja se osoittautui heti sopivaksi. Siviilipalvelukseni aikana toimin tutkimusapulaisena revontulitutkimuksen parissa, joka vei minut töihin iltaisin ja öisin. Koska siviilipalvelus ei sisältänyt ylimääräisiä korvauksia, nämä tunnit laskettiin ylimääräisiksi vapaiksi, joiden aikana sain ihailla revontulia ja valvoa mittauksia. Tutkimuslaitokset ovat minulle pyhiä paikkoja, ja lopetin päihteiden käytön kokonaan. Tarkoitan pyhyyttä siinä mielessä kuin voimalaitos on pyhä; soveltavaa insinööritaidon ja luonnontieteitä, joilla energioita valjastetaan käyttöön. Vaikka isot kirkot eivät ole koskaan vedonneet minuun, pienet pyhätöt ja jotkin luonnon paikat ovat aina tuntuneet erityisiltä. Insinööritutkintoni auttoi minua pääsemään observatorion tekniikan laboratorioon, ja se oli lopulta ainoa työpaikka, johon sillä avasin oven.
Eräänä kesäyönä huomasin leijuvani oman nukkuvan kehoni yläpuolella. Olin läpikuultava olento, ja näin selvästi henkikehoni ääriviivat. Niiden sisällä kulki sinihehkuisia energiavirtauksia, jotka muodostivat hallitun salamoinnin kaltaisia kuvioita. Kun laitoin kämmeneni yhteen, nämä energiavirtaukset yhdistyivät ja tunsin fyysisen vaikutuksen niiden voimasta. Kokemukseni oli samankaltainen kuin perinteisen amerikan alkuperäisasukkaiden hikimajatilaisuuden jälkeen, kun tuntuu veren virtauksen voimakkuus ja hengityksen ravitseva vaikutus kehossa.
Tuntui hyvältä viettää vuosi luonnon keskellä ja tutustua valoon paremmin. Kauniin sinihämärän kaamoksen päättyessä auringonsäteet alkoivat osua ensin lumisten puiden huippuihin valaisten ne oranssiksi. Sen jälkeen joka päivä oranssi valo laskeutui kohti maata, kunnes yhtenä päivänä maailma oli täyttynyt valosta.
Myöhemmin Sodankylässä Kuva: ON
Talvella 2001 kuulin revontulien ääntä. Auringon aktiivisuus oli suunnilleen huipussaan. Meitä oli viisi todistamassa eräänä iltana hyvin elävää ja kirkasta revontulinäytöstä. Se koostui ensin kolmesta rinnakkaisesta vyöstä, jotka yhtäkkiä sulautuivat yhdeksi aivan yläpuolellamme. Siinä vaiheessa aloin kokea ääntä, jota en ollut koskaan ennen kuullut elämässäni.
Se loi oman tilansa pääni sisään. Siinä ei ollut kaikua tai perinteistä tilan tunnetta. Se kuulosti todella kuivalta. Siinä tuntui olevan ääretön määrä ääniä eri kerroksissa. Jokainen kerros oli kuitenkin erotettavissa, ja siinä oli pohjatonta syvyyttä, mutta samalla se tuntui rajoitetulta (omiin aistinkykyihini nähden?).
Sen päälle ja kuulokuvan keskelle tuli erittäin pehmeitä ja syviä ajoittaisia poksahduksia, hieman samaan tapaan kuin painevaihtelut niitä voivat joskus aiheuttaa
Ääni ei juurikaan muuttunut, mutta se ilmestyi ja katosi revontulien intensiteetin mukaan. Ääni loppui, kun yhdistynyt vyö jakautui takaisin kolmeksi. Äänen ominaisuudet eivät muuttuneet, vaikka liikutin päätäni pysty- ja vaakasuuntaan. Kun katsoin välillä muita ei äänen suunta muuttunut.
Äänellä ei ollut akustista laatua, mikä liittyy ilmassa kulkeviin ääniin. Tuntui kuin se olisi toistettu täydellisesti suoraan kuuloelimiin. Se oli erillinen elementti sen paikan äänimaisemasta, ja tämä ero näyttäytyi selvästi verratessani sitä muiden keskustelun ääniin.
En voinut uskoa mitä tapahtui, ja epäröin kertoa ensin muille. Kävi ilmi, että olin ryhmämme ainoa, joka oli kuullut jotain. Olin ryhmästä myös ainoa, joka vielä ei ollut aloittanut saunaoluen juontia. Saunominen oli observatorion väen kesken päivittäistä. SGO:ssa oli meneillään projekti, jossa kerättiin kokemuksia revontulien äänistä, ja raportoin myös omastani. Tein jäljennöksen kokemuksestani myöhemmin samana iltana, ja tämä on nykyaikaisempi versio siitä.
2. Ajasta vapautuminen
Viikonloppuna huomasin miten käsitykseni ajasta on venähtänyt. Ehkä se rohkaistui venytysharjoituksistani. En enää kokenut, että minulla ei olisi mitään tekemistä tai tylsää. Katselin pilvien muodonmuutoksia taivaalla, puista putoilevia syksyn lehtiä, parvekkeelle mobileiksi ripustettujen henkareiden liikehdintää tuulessa ja niistä heijastuvia valonvälkkeitä huoneen seinillä.
Päiväkirjamerkintä syyskuulta 2003
Kirjoitin oheisen merkinnän ensimmäisenä kuukautena muutettuani Killinkoskelle parinkymmenen kilometrin päähän Pirkanmaan ammattikorkeakoulun Virtain yksiköstä, johon olin päässyt opiskelemaan digitaalista ääntä ja musiikin tuotantoa. Asuntoni sijaitsi kyläkoulun asuinsiivessä, ja se oli ensimmäinen missä minulla oli oma parveke. Minulla oli opintojen alussa paljon vapaata aikaa, koska aiemmat ammattikorkeakouluopintoni luettiin hyväksi uusien amk-opintojen peruskursseille. Parvekkeelta ja ikkunoista avautui näkymä ympäröivään luontoon ja sen muuttuvaan valoon; kontrasti oli suuri aiempaan asuntooni Lahden ydinkeskustassa ja levottomuudesta. Äänimaisemana oli täydellinen hiljaisuus, ja öisin pystyi joinain aikoina huomaamaan miten siihen liittyi mukaan vain patterin hiljainen kohina. Näkymistä ilahtuneena vietin paljon aikaa parvekkeella seuraamassa päivien kulkua.
Yhtenä päivänä jokin liikahti, ja irtauduin keinotekoisesta aikakäsityksestä. Samaistuin luonnon rytmeihin eri mittakaavoissa – vuodenajat, pilvet, valon loputon leikki. Sillä hetkellä lopetin ajassa elämisen ja koin yhdenlaisen vapautumisen tunteen. Tämä jatkui jonkin aikaa varsin voimallisena. Esimerkiksi jokin aika sen jälkeen odottaessani bussia Tampereen linja-autoasemalla hakeuduin penkkiriville, joka osoitti kohti betoniseinää, ja katselin sitä kolmisen tuntia tuntematta oloani lainkaan tylsäksi. Sen sijaan koin miten aiemmin merkityksetön toiminta oli uudella tavalla täyteläistä (Myös rakennuksilla ja vastaavilla on oma rytminsä, kun ne vähitellen hajoavat tomuksi). Minulle oli avautunut uusi mielen työkalu ja avain, ja olin oppinut toisenlaisen tavan havaita maailmankaikkeutta sekä tehnyt askeleen kohti syvempää mielenrauhaa.
3. Ihmistodellisuudesta vapautuminen
Tuntuu kuin olisin tajunnut jotain käsittämättömän olennaista. Näen ja ymmärrän mielessäni pysyvänä konstruktiona sen kaiken, mitä tämä maailma on ja miten siihen on tultu. Kuinka olemme kaikki tehneet itsellemme tämän harhan, joka kuvaa sitä maailmaa, jota olemme ja jonka läpi joudumme toimimaan. Tämän ajatuksen valtavuus ja siltikin sen käsitettävyys samanaikaisesti vastaa jotain tunnetta, johon ei ole sanoja. Ihmiskunnan monimuotoisuus ja sen suhde siihen todellisuuteen, jonka olemme luoneet itsellemme ja jota uudistamme toisillemme jokainen hetki.
Päiväkirjamerkintä 18.2.2007
Tätä havaintoa on hankala kuvailla, mutta sillä hetkellä koko sen hetkinen inhimillinen todellisuus sellaisena kuin se on itsellemme rakennettu ihmiskunnan historian alusta lähtien muuttui yhdeksi monista mahdollisista. Monia asioita ohjaavat toki ihmisen kehon ja sen osien mittasuhteet ja toisaalta isommissa rakenteissa materiaalifysiikka; esteettisessä mielessä se miten aistimme maailmankaikkeutta ja valon ja hiukkasten värähtelytiloja. Irtauduin tästä ja näin kaiken ympärilläni erilaisesta kulmasta, missä olin paikalla vieraana. Minusta lopullisesti poistui eräänlainen ahdistus rajallisuudesta, joka liittyy vapaan mielen manifestointiin ajassa ja tilassa sen hetkisin kyvyin ja resurssein. Se on aina jonkinlainen approksimaatio.
se tuli minuun pari päivää ennen syntymäpäivääni, eikä tarvinnut minkäänlaista kemiallisti katalyyttiä, paitsi kenties se oli aamupuuro. selitys kaipaa henkilökohtaista läsnäoloa. mielenkiintoisesti äiti soitti syntymäpäivänäni ja kysyi tunnenko oloni nyt jotenkin erilaiseksi.. elin silloin tunteessa vielä mukaan hyvin vahvasti, mutta en kuitenkaan uskaltanut sanoa suoraan.. höpisin jotain että enpä oikeastaan.. äiti sanoi:”ajattelin että olisit ehkä valaistunut”. Taisin sanoa että en ihan, mutta toisaalta hän ei liene asiassa ihan oikeassakaan, mutta toisaalta hyvin lähellä samankaltaisen käsitemaailman piirissä liikutaan.
se on tavallaan kaikkein lähtökohtaisin fakta ja itsestäänselvyys, mutta olen sisäistänyt sen itseeni erittäin olennaisella tavalla opittuna kuin uutena.. minulla on ymmärrys siitä mikä on inhimillinen todellisuus. kyseessä on tajuaminen siitä mitä kokemamme elämä on. tämä tajuaminen on vapauttanut minut inhimillisistä ongelmista, ja sitä kautta on helposti ymmärrettävää miten astraaliopiskelu on tullut mukaan olemassaolooni, koska sille on tullut tilaa. yhä enemmän seuraan tapahtumia kuin olen niihin vaikuttamassa, vaikka toisaalta toimintani on edellytys asioiden toteutumiselle, mikä on mielenkiintoinen epäparadoksi.
Tunnen olevani syntynyt, ihminen ulkoisesti ja toiminnoiltaan, ja sisältä ydinitseni ja aidosti tietävä, mikä on inhmillinen kokemus, ja mikä on tuleva osani, jolle antaudun. Luultavasti rakentaisin katedraalin, jos osaisin.
Olin ajatellut miten maailmassa on jotain pielessä tai miten siihen liittyy jokin salainen osa, ja tämä havainto vapautti minut tästä kokonaan. Olin elänyt mieleni luomassa ja toisaalta kaikkein toisilleen ylläpitämässä yhdenlaisessa todellisuudessa, missä olin lukittautunut rajalliseen käsitykseen. Nyt inhimilliset ongelmat eivät vaivanneet minua enkä kokenut olevani osa kenenkään hierarkista tai muuta valtajärjestelmää. Näin kaiken tällaisen mielen vankilana, jossa moni elää koko elämänsä pitäen sitä täysin totena ja ainoana tapana toimia. Tunne oli samankaltainen kuin mitä olin kokenut lukion ja 12-vuotisen koulujakson jälkeen. Vaikka havainto on tavallaan yksinkertainen, koin sen nyt fyysisenä tunteenakin ja kevenin hieman. Kyseessä oli perustavaa laatua oleva havainto, joka muutti ja vapautti näkökulmani pysyvästi. Kaikki inhimillinen toiminta muuttui monella tapaa absurdiksi, mutta myös olennaiseksi siltä osin, kuin sen voi omalla polullaan jokainen itselleen tehdä ja muita auttaa siinä.
4. Kehoon syntyminen
Killinkosken asuntoni olohuone talvella 2006-07
Opiskelujen loppupuolella vuoden 2007 alussa olin saanut kaikki tarvittavat opinnot valmiiksi puolisen vuotta ennen koulun päättymistä ja vietin useita kuukausia tilassa, missä tekemiseni rytmi syntyi pelkästään omista toimistani. Aloin kirjoittamaan päättötyötäni ja päätin tehdä sitä kaksi tuntia joka päivä. Kirjoittaminen kesti vähän päälle kuukauden, ja joka päivä istuin koneeni edessä lattialla jalkojeni päällä Zen-meditaatiosennossa vähintään kaksi tuntia paikoillani. Kun tätä oli toistunut jonkin aikaa aloin näkemään asuntoni samalla tavalla kuin aiemmin Lahdessa opiskelijaravintolan. Ympäristöni tuntui olevan hyvin kevyt: aivan kuin pieni henkäys saisi kaiken liikahtamaan. Poistuin kotoani harvoin, ja usein en välttämättä puhunut viikon aikana muuta kuin kaupassa käydessä tervehdin ja kiitin.
Kun olin elänyt näin jonkin aikaa aloin tuntemaan miten en ole kodissani yksin. Koin eläväni siellä nyt itseni kanssa. Vähitellen kohtasin itseni ja tutustuin minuun. Tulin sinuiksi itseni kanssa ja hyväksyin kaiken. Tähän vaiheeseen kului ainakin muutama viikko. Kirjoitustyö oli tässä katalyytti, koska koko prosessi kesti vähintään sen ajan.
Tuntemukseni maailman keveydestä (tai painottomuudesta oikeastaan ja miten tämä ajatus kasvoi minussa) alkoi antamaan tilaa jollekin uudelle, kun ajatukset itsestäni liukenivat päivä kerrallaan. Eräänä päivänä aloin tuntemaan sisälläni uuden tuntemuksen, mutta siinä samalla oli myös jotain tuttua. Koin tunteen ensimmäiseksi vatsani seudulla sisälläni. Uudenlainen keveys tuntui kasvavan minussa, ja se tuntui silkkiseltä tai satiiniselta. Koin sen yhdellä tapaa säteilevänä, mutta selvästi valoisana. Sädehdintä ei ollut kirkasta, mutta se koostui äärettömän monesta valopisteestä tai sellaisten rajattomasta kimpusta. Tämä tuntemus kasvoi päivittäin.
Tunne kasvoi vähitellen koko kehooni ja tunsin kuin painaisin vähemmän. Tunne täytti kehoani selvästi ja tähän meni taas pari viikkoa. Se tuntui samalta kuin unessa kokisi olevansa kehossaan ilman fyysistä ulottuvuutta, tai miltä kehosta poistumisen jälkeen tuntuu. Lopulta tuntemus saavutti sormenpääni ja kehoni ääriviivat, ja tunsin sen olevan valmis. Pohdin tai toisaalta asetin kysymyksen, että mitä tämä kehoni täyttänyt tuntemus haluaa. Tunsin vastauksena, että olla vain olemassa. Olen aina elänyt hyvin ajatuksettomassa ja hiljaisessa tilassa, ja nyt samaistuttuani tunteeseen ei ollut enää mitään kuin täyteläinen olemassaolo. Kirjoitustyöni valmistuttua tai vähän sen jälkeen kuitenkin lyhyessä ajassa tunne alkoi laantumaan, ja ensimmäisen parisuhteeni myötä kaksi vuotta tästä matkani ihmisyyteen alkoi.
Tämä kokemus päätti nelivuotisen jaksoni Killinkoskella, ja koin sen olevan lopulta se miksi olin muuttanut sinne. Jakso päättyi jälleen jonkinlaisen kehityskulun taitekohtaan samalla tavalla, kuin oli käynyt Lahden Mukkulassa asuessani 1996 – 2000.
Tapahtuman alkuperäinen muistiinpano on kirjoitettu haltioituneessa olotilassa verrattuna vuoden 1999 tapahtumaan. Olin kirjoittanut sen kolme päivää tapahtuman jälkeen. Hakasuluissa olevat asiat ovat sisältäni spontaanisti kuuluneita vastauksia esittämiini kysymyksiin. Se oli naisen “ääni”, ellei sillä viitata A:n tai B:n ajatuksiin.
A:n ja B:n tarinat on myös luettavissa. Tapahtuman jälkeen se mitä B muisti minun sanoneen tai tehneen olivat suurimmaksi osaksi jotain mistä en ollut tietoinen. Olin jossain muualla. Lisäksi jotkin muistomme eroavat toisistaan.
Lainauksina esitettyyn ja tekstiasultaan kohennettuun alkuperäiseen tekstiin on lisätty huomioita numeroviittauksin. Osa niistä on muutama vuosi tapahtuman jälkeen kirjoittamastani päiväkirjamerkinnästä, jossa täydensin tarinaa. Alkuperäisen kertomuksen kanssa limittyy tarkempi kuvaus tapahtumista.
Tapahtumien kulku
Kun ryhdyin alunperin valmistelemaan tätä sivustoa jaoin tämän kokemuksen karkeasti seitsemään vaiheeseen.
Tämä vaihe kattaa myös kaiken tähän asti tapahtuneen.
Salvia Divinorum.1Salvian poltin pienessä vesipiipussa, ja sitä oli pieni perusannos. Olen huoneessani. Sen lattian kuvioista alkaa muodostumaan uusi tila, joka on perspektiiviltään vinottain äsken kokemani normaalin tilan suhteen. Lattian raidoista muodostuu harjanteita ja tunnen olevani kangasmetsässä hiekkaisella maalla. Normaali tila näyttää vain maassa olevalta kävyltä, hiekanjyväseltä miljardien muiden joukossa. Tätäkö se nyt sitten on [kyllä]. Uudessa tilassa on olentoja, ne ovat kaikkialla. Unohdan kaiken aikaisemmasta elämästä, sitä ei koskaan ollutkaan. Vaivun uneen uudessa tilassa, kadotan ruumiini, se ei koskaan ollut todellinen.2Näen auton kulkevan jonkun pellon laidalla tiellä, jota ei näy, ainoastaan auton yläosa. Aikaa ei ole. Tulen takaisin, kehoani kihelmöi kaikkialta. Tila muodostuu ympärilleni. 3Olen taas huoneessa A:n ja B:n kanssa. En kykene puhumaan muutamaan minuuttiin, kokemani poikkeuksellinen tunne vallitsee hetken, suuri epäilys ja samalla tyydyttynyt elämys siitä, että näki jotain todellista.
Aloitimme kello kolmen ja neljän välillä. Salvian polttaminen jännitti minua vähän, sillä tiesin sen olevan voimakas aine lukemani perusteella. Vaikka olin lukenut monenlaisista kokemuksista, omani oli ainutlaatuinen. Tuntui tuudittavalta, koska kyseessä oli perinteisesti käytetty kasvi. Aluksi tuntui painostavalta, kun voimakas vaikutus valtasi minut, mutta olin oppinut luopumaan vastustuksesta ja antamaan tapahtumien kulkea rauhassa. Keskityin havainnoimaan, kun kaikki tapahtumat vyöryivät ylitseni. Se oli voimakas kokemus, joka purki illuusioita ja paljasti totuuden. Vaikka arkitodellisuus ei muuttunut, sen syvällinen luonne näyttäytyi eri tavalla. Kokemus ei ollut pelkästään henkinen, vaan tunsin sen myös fyysisesti kehossani. Kaikki yhteydet, jotka olin kuvitellut olevan olemassa, katosivat ja se maailma, jonka olin pitänyt ainoana oikeana, avautui uudella tavalla. En kadottanut yhteyttä kehooni, mutta sekin tuntui hetkellisesti vain osana kaikkea muuta, osana elämääni tähän asti ja kaikkia niitä ihmisiä, joiden kanssa olin jakanut matkani tähän asti. Vaikka kokemus oli pelottava, se oli myös erittäin kiehtova ja tuntui syvästi oikealta. Näkemäni näky oli tästä olemassaololle perustavaa laatua olevasta tunteesta jollain tavalla erillinen osa.
Huoneeni linoleum-lattian raidoista kasvoi pääasiassa kaksi harjannetta, joiden välissä olin. Lattian kuviot olivat vinot suhteessa huoneeseen, joten myös näkyni maisema oli samassa suhteessa vino. Näky oli levollinen, ja sen elementit ja oivallukset olivat selkeitä ja käsinkosketeltavia. Vaikka näkymässä oli liikettä, se oli rauhallista ja merkityksellistä. Kuulemani naisen ääni vastauksena esittämälleni kysymykselle oli yllättävä elementti, enkä osaa sanoa mikä sen lähde voisi olla. Kyseessä ei ollut akustinen ääni minkä olisin kuullut tilassa, vaan minut ympäröivä tunne äänestä. Tunne saattoi myös olla voimakas, ja mieleni tulkitsi sen äänenä. Tämä on ainoa kerta, kun olen kokenut vieraan läsnäolon itsessäni. Taho oli silti luotettava.
Kokemus oli varsin lyhyt ja se kesti vain muutamia minuutteja. Sen jälkeen tunsin vielä jonkin aikaa miten kehossa kokemani tunne vaimeni. Nautin salvian hiljaisuudessa ja maaliskuisen iltapäivän hämärässä ilman keinotekoista valaistusta, kuten oli suositeltu. A ja B antoivat kokemukselle rauhan. Silmäni olivat olleet koko ajan auki, ja samalla olin toisaalla. Kokemus ei muistuttanut unen näkemistä kuten DMT, johon tutustuin myöhemmin elämässäni. Sen olen tuntenut vastaavan syvää ja virkistävää unta, mutta myös aiheuttavan selvää rasitusta. Tämän kokemuksen aikana olin kuitenkin hyvin tarkkaavainen ja läsnä, vaikka olin subjektiivisesti jossain toisessa paikassa. Kun fyysinen tunne hiipui ja pystyin ilmaisemaan itseäni, en kokenut olevani rasittunut tai nähneeni unta. Kokemus vastasi sitä, miten olen mielikuvituksen ja zen-harjoitusten aikana pystynyt olemaan silmät auki toisissa paikoissa, kun näkemäni maailma on väistynyt mieleeni piirtyväksi maailmaksi.
Muutama vuosi myöhemmin kokeillessani salviaa uudestaan, koin saman tunteen kuin aiemminkin. Tällä kertaa, sen sijaan että näin kuivan kangasmetsän, silmieni eteen avautui idyllinen ja paratiisimainen viidakon kaltainen maisema. Olin lammen rannalla lootusasennossa kädet yhteen liitettyinä täydellisessä rauhan tyyssijassa. Kuitenkin, ennen tätä näkyä ja siirtymäkohtaa, mieltäni varjosti syvältä kumpuava tunne. Kaikki aikaisemmin kokemani kokonaisuudessaan ei muuttunut merkityksettömäksi, vaan pikemminkin menetti siteensä – ja siitä oli mahdollista luopua. Tämä oli kosketus lopullisuuteen ja täydellisyyteen, kaikessa mahdollisessa epätäydellisyydessään; se käsitteli sitä, mitä oli tapahtunut ja mitä jokainen oli tehnyt kanssani tällä polulla. Samalla se tuntui lupaukselta jostain muusta. En ole varma, mikä aiheutti tämän tunteen: mahdollisuus jättää kaikki taakse näin helposti, vai se, että maailmankaikkeus on tällainen ja se on hyväksyttävä. Tämä kehollinen tunne on kuitenkin ainutlaatuinen, ja se on jäänyt muistiini kirkkaana.
Salvian nauttimisen jälkeen tunsin oloni hyväksi, ja etenimme suunnitelmassamme. Emme tavoitelleet erityistä päämäärää tai ajatusta. Ainoa suunnitelma oli ollut, että ensin nautin salvian ja sitten LSD:n yleisellä eteenpäin sysäämälläni aikomuksella, että tämä oli se hetki. En osannut odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Jos olisin tiennyt tästä etukäteen, olisin miettinyt sitä enemmän. Salvia-kokemuksen häntä jatkui odottamattomasti LSD:n voimistamana. Se, minkä olin kokenut salvian vaikutuksesta, toistui uudelleen, mutta tällä kertaa LSD syvensi sitä entisestään ja toi esiin yksityiskohtaisemmin koko sisäisen havaintomaailmani. Salvia antama näky oli sytyke ja ennakkonäytös, jonka LSD avasi pidemmällä ajalla uudestaan ja yksityiskohtaisemmin – lyhyesti kokemaani kehollista tunnetta myöten.
Ennen LSD:n nauttimista tunsin olevani takaisin perusolotilassani. Oli lauantai, eikä huominen aiheuttanut stressiä. Olin läheisten ihmisten seurassa ja vietimme kivaa, joskin tavallista erikoisempaa päivää.
+LSD.4Puolikas tai neljäsosa lapusta, joten enimmillään 300 mikrogrammaa. Todennäköisesti loppuosa siitä mikä oli jäänyt marraskuusta 1999 tai uudesta vuodesta 2000. Sitenkin nämä kokemukset sitoutuivat pienin yksityiskohdin yhteen mielessäni, vaikka tietoisesti näin en ajatellut. Todellisuus muuttuu plastiseksi. ajatukset muuttuvat fraktaaliavaruudeksi. Havaitsen ajatukset loputtomaksi muutoksen keskikohdan hakemiseksi ja sen kummallekin puolelle keksityiksi suhdeasteikoiksi. Yksi asteikkoviiva on taas uuden asteikon keskikohta. Näen asteikkoviivoja, jotka jakautuvat loputtomasti uudestaan. Ajattelu muuttuu illuusioksi, tilaksi fyysisessä kaikkeudessa.5Tässä kohtaa lähdemme kävelylle. Metsässä kaikki puut kiertyvät vastapäivään, tunnen miten ruumiini pyrkii yhtymään tähän samaan liikkeeseen. Näen pyörteilyjä ja en kykene enää sanomaan mikä on oikean väristä siinä havaintosarjassa, jonka todellisuudesta saan. 6Keskustelemme siitä miten humalluttavaa ihmiselle on hänen itse luomansa tieto. Värit alkavat sekoittumaan. Takaisin sisälle.7Myöhemmin mietin metsän puiden osuutta omaan ajatteluuni asteikoista. Jos kävelee metsässä ja katsoo puiden lähestymistä, näyttää kuin aina jokaisen puun takaa tulee taas monta uutta. Yksi näyttää hajoavan moneksi. Minä havaitsin asteikot mielessäni kuitenkin vaakatasossa.
Aurinko ei ollut vielä laskenut, kun lähdimme metsään kävelylle odottaaksemme LSD:n vaikutuksia. Tuona päivänä aurinko laskisi hieman ennen kuutta. Kävelimme korkeintaan tunnin verran. Muistaakseni asuntoni vieressä sijaitsevan luonnonsuojelualueen ympäri kiertävä polku kesti noin 45 minuuttia, ja sillä aikaa vaikutukset alkoivat tulla jollain tavalla näkyväksi. Puiden kiertyminen vastapäivään oli mielenkiintoista, koska sama suunta toistui myöhemmin kokemuksessa. Koko kokemuksen ajan läsnäolevat elementit alkoivat näyttäytyä ensimmäistä kertaa. Puut eivät liikkuneet vastapäivään, mutta niiden pintakuviointi näytti minusta pääasiassa kiertyvän vastapäivään ja ylöspäin. Samalla rationaaliset osat minusta alkoivat hajota, mikä oli havaittavissa minua kohden mielessäni tulevina ja jatkuvasti jakautuvina vaakasuuntaisina viivoina, joista jokainen oli yksi ajatus. Tämän jälkeen tunsin olevani kolmiulotteisessa tilassa, missä ajattelu tapahtui ja missä olin, ja muutuin sen suhteen havainnoijaksi. En ajatellut enää niinkään tietoisesti, koska sain häivytettyä tämän loputtoman jakautumisen mielestäni. Kävelyretkemme loppuvaiheessa näkökenttäni oli mielenkiintoisesti vääristynyt, sillä tuntui kuin näkisin tavallista laajemmalla perspektiivillä. Tunsin näkeväni silmän linssin kaareutumisen, minkä aivot tavallisesti korjaisivat. Tunsin katsovani omaa katsomistani.
Jos olisimme kohdanneet muita ihmisiä kävelyretkellämme, kukaan ei olisi voinut aavistaa, mitä erikoista oli käynnissä. Näyttäydyimme ulkoisesti rauhallisina ja hallitsimme tilannetta. Vaikka keskustelumme saattoi olla melko outoa – esimerkiksi jaoin havaintoni näkökenttäni kaareutumisesta A:lle ja B:lle – pidimme yllä rentoa ja hilpeää tunnelmaa, kuten tavallisesti.
2. Itsen katedraali
Todellisuus valuu kuin maljasta kaadettuna jokaiseen mahdolliseen suuntaan, näköaistimukset muuttuvat eläväisiksi. Kuin yhden kaksiulotteisen pinnan kuvioinniksi, joka vaihtelee pitkäaaltoisen värähtelyn tahdissa. Tilan suhteet lakkaavat olemasta. Kommunikointi muuttuu ikuiseksi assosiaatioksi, kuin putoaisin loputtomaan kuiluun josta sanojen avulla kiipeäisin ylös, mutta heti kun en keskity voimakkaasti siihen niin sanani muuttuvat tahtomattani ja vaivun yhä syvemmälle sanojen muodostamaan avaruuteen. 8Kuvailen näkemiäni taivaallisia hallusinaatioita kuin lausuisin mantraa. Näen sanat kuvina ja kohta pelkkiä kuvia ja sanojen tulevan itsekseen.
Kun palasimme sisätiloihin, LSD:n vaikutukset alkoivat nopeasti voimistua. Asuntoni odotti meitä sellaisena kuin olin sen itselleni rakentanut. Olin luonut kaiken itselleni ja itsestäni. Kaikki assosiaatiot ja hallusinaatiot perustuivat tähän keinotekoiseen, muusta maailmasta poikkeavaan paikkaan, jossa olin asunut lähes koko neljän lukuvuoden ajan. Asunnon sisustus oli tällä hetkellä saavuttanut täyden kukoistuksensa. Takaisinkytkentä oli huipentumassa. Kello oli tuolloin jotain neljän ja viiden välillä. Valitsin soimaan Steve Roachin Artifactsin, koska olin kuunnellut sitä paljon ja se oli minulle tuttu. Halusin myös musiikin viedä meitä eteenpäin ja syvemmälle. Teos on hyvin voimallinen, ja siinä yhdistyvät sulavasti vyöryen perinteisen rituaalimusiikin elementit avaruuteen.
En pysähdy miettimään tapahtumia missään vaiheessa. Tietoinen ajattelu häiritsisi virtausta. Tämä prosessi on minulle jo tuttu arjestani, luovun tietoisesta kontrollista itseeni nähden. Olin jo oppinut LSD:stä, että helpointa on vain antaa asioiden tapahtua ja kokea ne. Annos, jonka otin, oli tavallista suurempi, mutta ei valtava. Rohkaistuin siihen, koska olin turvallisessa ympäristössä ja luotettavimpien ystävieni seurassa. Lopulta annoksella ei ole merkitystä, vaan kuinka paljon on itse valmis avautumaan.
LSD:lle tyypilliset hallusinaatiot alkavat esiintyä, mutta tuntuu kuin jotain muutakin olisi meneillään. Tyypillisesti niiden peruspinta on arkitodellisuudessa. Tällä kertaa niissä oli ulotteisuutta, jonka peruspinta poikkesi arkitodellisuudesta. Muutoksen ensimmäinen merkki oli ollut näkökenttäni kaareutuminen. Pystyin vielä erottamaan tuntemani todellisuuden hallusinaatioista, mutta jotain oli erilaista. Koko siihen asti tuntemani todellisuus tuntui olevan osa tätä poikkeavaa kokonaisuutta, joka oli kuin uusi versio maailmasta, vapaa fyysisistä rajoitteista, mutta konkreettisesti läsnä. Tilan suhteet tuntuivat litistyvän ja havaitsemani pinta oli yksi ainoa jatkumo, joka sisälsi kaiken. En enää ollut siinä paikassa, jossa olin juuri hetki sitten tuntenut olevani, mutta samalla uusi pinta sai minut tuntemaan olevani edelleen tutussa arkitodellisuudessa, eikä mikään ollut todella muuttunut. Samalla annan kuitenkin itseni vajota syvemmälle tiedottomaan tilaan kuitenkin pysyen sisimmässäni valppaana havaitsijana. Luovun tietoisista toiminnoistani ja antauduin tapahtumille, koska tunsin olevani täydellisen turvassa. Antautuminen kuvaa tätä prosessia parhaiten. Se oli minulle jo tuttu prosessi, mutta kiehtoi minua suuresti kuinka pitkälle sitä voisi viedä.
Tässä vaiheessa ulkopuolinen tarkkailija olisi voinut havaita kolme ihmistä kotini olohuoneessa viettämässä iltaa, mutta emme näyttäneet mitenkään poikkeavilta tai erikoisilta ulkoisesti. Kuuntelimme musiikkia ja jokainen teki omia juttujaan, nauttien tilanteesta omalla tavallaan. Välillä vaihdoimme ajatuksia, joiden sisältö olisi herättänyt huomiota. Keskustelumme olivat toisaalta tavallisestikin erilaisia kuin keskivertokeskustelu.
Taustalla vaikuttava voimakas tekijä vahvistuu vääjäämättä. Musiikki tuntuu painostavalta ja jyräävältä, ja perustavanlaatuinen muutos tilankäsityksessäni herättää pieniä huolenaiheita mielessäni siitä, mihin olenkaan ryhtynyt. Yhteys siihen maailmaan, jota olin pitänyt totuudellisena, alkoi vähitellen hälvetä ja tilalle tuntui astuvan jotain uutta. En kuitenkaan halunnut jakaa näitä kielteisiä tunteita muiden kanssa, sillä niiden kohtaaminen oli minulle haastavaa, ja halusin antaa muiden nauttia kokemuksestaan rauhassa.
Keskustelujeni sisältö ja tekemäni havainnot tuntuvat ulosvirtaavan minusta omalla äänelläni, vaikka en yrittäisi sanoa mitään ääneen. Havaintopisteeni on tästä erillään. Tunnen olevani mukana jossain paljon suuremmassa ja hallitsemattomammassa kuin alun perin kuvittelin. Tarvitsin jonkinlaisen hengähdystauon löytääkseni sisäisen rauhani uudelleen, ja päätin nauttia hieman kannabiskukintoa, sillä se oli toimintana tuttua ja tiesin sen vaikutukset hyvin.
Tämä oli tapahtuman aikana ainoa kerta, kun poltin kannabista. Jatkossa kaikki tapahtuu omalla painollaan.
+THC.92-3 tuntia alusta (kun nautin salvian), pienestä vesipiipusta pesällinen tai kaksi. Samassa piipussa on voinut olla mikroskooppisia jäämiä salviasta. Toivoin enemmän hallintaa. Huomaan että se on turhaa, ja luovutan. Tunnen kuin todellisuus olisi vettä, johon olen sukeltanut. Maailma tukee minua ympäriltäni. Vaihdan valaistusta ja musiikkia. En enää muista miten md-soitin laitetaan soimaan, luovutan ja se tehdään minun puolestani. 10Musiikkina on nyt itse tekemääni uutta materiaalia, joka vie meitä yhä vain syvemmälle ja syvemmälle. Olen kuin automaatti, keitän teetä tiedostamatta sitä, huomaan vain keittäväni sitä. Juon vettä, oma ruumiini juottaa minulle vettä. Istun lattialle juomaan vastavalmistunuttta teetä, joka ilmestyi todellisuuteeni.11En enää hallitse ruumistani vaan määrittelen vain tarpeeni, jonka jälkeen liikesarjat tuon tarpeen tyydyttämiseksi lähtee liikkeelle.
Tämä luonnollisesti vaikuttaa päinvastaisesti, ja arkitodellisuuden merkitys häviää minulta sellaisena, että en enää koe sen olevan tavoittelemisen arvoista. Paradoksaalisesti tämä kuitenkin antaa minulle rauhan, sillä ymmärrän, että todellisin todellisuus löytyy vasta kun pystyn irrottautumaan itsestäni enemmän – kaikista vaikutteista. Tämä tuntuu minusta hyvältä, ja se on kuitenkin jotain, mihin olen pyrkinyt. Lisäksi tämä on se hetki.
Olin elänyt kaksoiselämää. Olin kulkenut polkua, joka oli ollut kuin leikkiä, mutta samalla se oli vienyt minut tähän pisteeseen, jossa olin ainakin osittain vakavissani ja näennäisesti omasta tahdostani. Kvanttifysiikassa on ajatusleikki kissasta, jonka tilaa laatikossa ei tunneta. En ajatellut tätä vertauskuvaa tuolloin, mutta voisi sanoa, että nyt tein mittauksen, ja aaltofunktion oli aika romahtaa ja totuuden tulla esiin. Omassa tapauksessani en kuitenkaan oppinut niinkään kissasta vaan laatikosta, joka ei ollutkaan enää laatikko.
Koen nyt selvästi, mihin suuntaan haluan mennä, vaikka en konkreettisesti tunne meneväni mihinkään suuntaan. Päinvastoin, minusta tuntuu siltä, että tiivistyn ja samaistun joksikin, joka aina välillä paljastuu mielen ja todellisuuden kerrostumien alta peräänantamattomalla tavalla. Kaikki tunteet, ajatukset ja kokemukset, joista päästän irti, muuttuvat automaatioksi, ja minun havaintopisteeni on nähdä itseni tekemässä asioita. En näe itseäni konkreettisesti ulkopuolelta, mutta kun annan periksi omasta tahdostani, kaikki tapahtuu itsestään. Havaintoni vedessä olemisesta on merkityksellinen. Vedessä on koko ajan tuettuna. Toimin kuin veden ohjaamana, ja samalla on kuin tuntisin ilman painevaikutuksen.
Tällä hetkellä voisin sanoa olevani hyvin syvässä transsintapaisessa tilassa, vaikka mitkään tekemiseni eivät ulkopuolisen silmin tätä näyttäisi.
LSD-matkan herkkyyden vuoksi ympäristön muutoksilla on suuri vaikutus tunnelmaan ja mielentilaan. Tila vaati nyt muutosta. Kannabiksen nauttimisen lisäksi laitoin päälle kaikki asuntoni valot. Tällainen valaistus ei ollut varsinaisesti kirkas vaan enemmänkin monivärinen. Hämäräkin oli jo ulkona laskeutunut. Kehoni hallinta oli kuitenkin hyvä ja tasapainoinen, eikä ulkopuolinen tarkkailija olisi huomannut mitään erikoista. Huomasin kehoni toimivan paremmin mitä vähemmän ajattelin sitä. Päätin laittaa soimaan omaa musiikkiani, jota olin viimeksi tehnyt, jotta saisin paremman tuntuman sisimpääni. Tämä tapahtui ennen kuin Steve Roachin levy oli kuunneltu loppuun asti (enimmillään 75 minuuttia kävelyretkeltämme paluun jälkeen). Tein muutokset määrätietoisesti ja rauhallisesti, enkä muista kertoneeni niistä muille. Musiikki toimi tukipisteenä ja auttoi minua löytämään sen myös mielessäni.
LSD:n jyrkin nousuvaihe ja kannabiksen polttamisen seuraukset olivat taittumassa. Yhdellä tavalla tunsin näytteleväni illanviettoa itselleni rakentamissani lavasteissa. Tätä korosti se miten sisustukseen oli kuulunut pitkän aikaa esimerkiksi vesiväritarpeet, joita en ollut koskaan käyttänyt. Eräänlainen askartelupuoli pöytäpinnasta oli ollut lähes koko ajan käyttämätön, mutta aina sen näköinen kuin jotain olisi ollut meneillään. Joka kerta kun olin katsonut sitä olin tuntenut pienen pettymyksen siitä miten en aloittanut koskaan edes mitään, mutta toisaalta tunsin tyytyväisyyttä siihen liittyvästä potentiaalista.
A ja B kuulivat ensimmäistä kertaa uutta musiikkiani. Musiikin esittäminen muille herätti aina jonkin verran häpeää ja epävarmuutta, mutta samalla tunsin ylpeyttä siitä, että uskalsin soittaa heille (vaikka tiesin heidän hyväksyvän sen). Tämä rohkea teko vei minua kohti entistä suurempaa sisäistä paljastumista. Musiikin outous otti kaiken valtaansa, ja kokemus alkoi nousta uudelle tasolle. Se kuulosti paremmalta kuin olin muistanutkaan, koska olin nopeasti hylännyt sen aikaisemmin tyytymättömänä.
Yksi A:n piirroksista tuolta iltapäivältä
A:n muotokuva minusta myöhemmältä ajalta (Nimikirjaimeni ovat JES)
Kuuntelen musiikkia ja alan rauhoittumaan, hengitän syvään ja rauhallisesti. A mainitsee jotain hallusinaatioista. Laitan silmät kiinni ja huomaan lentäväni hypernopeudella kirkkaan violetinpunaisen fraktaalizoomauksen läpi. Avaan silmäni ja tajuan A:n piirtelyn kulkevan musiikin värähtelyjen mukaisesti. Hänen kätensä toistaa huoneessa kulkevat ääniaallot ja paperille piirtyvät kuviot muuttavat eteeni ilmestyvää kuvaa.12Todellisuus ei pelkästään värähdellyt äänien tahdissa vaan värähdytti myös hänen kättään samalla taajuudella. Näkemäni tuolin jalan profiili toistaa musiikin kuin katsoisi oskilloskoopista ääniaallon reunaa. Näen jumalaisen kauniita kolmiulotteisia hallusinaatioita, jotka saavat lähtöarvonsa A:n kuvista, joka saa alkunsa musiikista 13,joka on näkemäni hallusinaatio. Kuljen alaspäin viettävää rinnettä suurella nopeudella, matemaattisia vuorijonoja kulkee ohitseni kummaltakin puolelta ja eteeni piirtyy moninkertaisia nauhoja, joiden kautta maailmaani katselen. Todellinen maailma lopettaa olemassaolonsa ja kaikki siinä värähtelee musiikin tahdissa, näen jokaisen ääniaallon värähdyttävän havaitsemaani todellisuutta.14Ei ole enää mitään kiinnekohtaa, kuin ääni. Ruumiini alkaa toistamaan tuota värähtelyä, sen jokainen ominaisuus toistuu ruumiini taianomaisissa, pehmeissä ja vastuksettomissa liikkeissä.15Käteni liikkuvat symmetrisiä liikesarjoja kuin muinaisissa intialaisissa veistoksissa. Huoneen jokainen pinta kuvioituu silmillä, jotka ovat kuin vinoneliöitä symmetrisesti pyöreään muotoon asetettuina.
Mahdollisesti violetti värihallusinaatio johtui siitä, että silmäluomeni valaistuivat toiselta puolelta. Toisaalta asuntoni pääasiallinen valaistus oli oranssinpunainen, joka on lähellä violetin vastaväriä. Joka tapauksessa tämä tapahtui ei-todellisuudessa, missä olin läsnä. Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun pitelin silmäni pidempään kiinni. Silmät auki havaitsemassani todellisuudessa ei ollut enää eroa siitä, mikä sitä väräytti – olipa se sitten valo tai ääni, kaikki oli yhden ja saman kuvajaisen heijastusta, joka leikkasi läpi sen tilan, jota olin pitänyt todellisuutena, mutta joka samalla tarjosi täydellisen kuvan siitä. Tunsin katsovani omaa katsomistani, josta olin jo aiemmin saanut viitteen kävelyretkellämme. Koin, että uusi fysikaalinen geometria syntyi tilassa – tila toisessa tilassa, mutta joka sisälsi kaiken. Havaitsemani pinnan kaltainen asia oli etääntymässä – ei kauemmaksi, vaan olin erkaantumassa siitä.
Musiikissani on käytetty bassoa tavalla, joka luo monenlaisia vaihevirheitä ja synnyttää uusia interferoivia välitaajuuksia. Herkässä tilassa oleva mieleni tarttui jokaiseen niistä suggestiona, joka vei minua poispäin todellisuudesta, mutta samalla kohti oikeaa todellisuutta. Mikään ympärillläni ei enää palauttanut minua vaan toimi sysäyksenä täydellisempään antautumiseen. Pienimmätkin yksityiskohdat ja pölyhiukkaset muodostuivat osaksi tätä pyrkimystä. Näkemäni hallusinaatiot tuntuivat myös hyvin kolmiulotteisilta. Samalla ne alkoivat tuntua välivaiheelta kohti jotakin suurempaa – olin pääsemässä hallusinaatioiden toiselle puolelle ja aloin nähdä maailman sellaisena kuin se oikeasti on, ilman häiriöitä ja kohinaa.
Ääni on tapahtuman ainoa pysyvä elementti ja musiikkini keinuvat ja hypnoottiset rytmit vievät minut mukanaan, näyttäen minulle tietä. Voisi sanoa, että toimin matkaoppaana itselleni. Kuten 1999 marraskuussa tapahtuneessa kokemuksessa, kun oma tahtoni on saavuttanut miniminsä, liikkeet alkavat ja tässä vaiheessa antaudun kokonaan. Antautuminen on kuitenkin aina monitasoista, ja kun oivallan jotain tai päästän irti jostain, tunnen olevani lähempänä todellista maailmaa. Samalla tutkin aina uusia löytämiäni vaiheita ja tunnustelen tietäni eteenpäin. Tämä kokemus on kuitenkin paljon epätasapainoisempi kuin aiempi, sillä mukana on muita ja ylimääräinen salvian tuoma elementti. Tasapainon löydän kuitenkin siitä kiehtovasta todellisesta maailmasta, johon aloin saada otetta uutena kokonaisena ulottuvuutena, joka oli muodostunut ympärilleni ja sisälsi koko sen maailman, jota olin pitänyt totena. Vaikka tässä kirjauksessani on toistoa, itse kokemuksen aikana palaudun tähän havaintoon ja se ylläpitää minua ja antaa lisää vapautta toimia.
Ensimmäinen varsinainen myyttinen näky tai hallusinaatio, jonka kohtasin, oli vinoneliöisten silmien näkeminen kaikkialla. Tähän asti olin kokenut lähinnä melko tavallisia hallusinaatioita. Silmät eivät ilmestyneet havaitsemani maailman pinnalle, vaan toteutuivat huoneeni seinillä sen tavallisen kolmiulotteisen geometrian mukaan. Ne ilmestyivät yhtäkkiä täsmällisesti seinälle tulostuen ja katosivat hetken kuluttua samalla tavalla. Myöhemmin silmillä oli uusi rooli kokemuksessani siinä, miten ne asettuivat maailmaani. Olin utelias havaitsija ja janosin tietoa. Nyt oli se hetki. Nyt oli aika selvittää kaikki, mihin olin tähän mennessä valmistautunut. En sanallistanut tätä tehtävää itselleni, enkä muutenkaan elämässäni, mutta mitä enemmän päästin irti, sitä oikeammalta kaikki tuntui. Näin olin tuntenut jo vuosia.
Kehoni liikkeet alkoivat musiikkitallenteeni viimeisen kappaleen yhteydessä, n. 1h kokonaisuuden laittamisesta soimaan (ja kannabiksen nauttimisesta). Tässä vaiheessa on enimmillään kulunut 2,5 tuntia sisälle paluusta, ja LSD on vaikuttanut enimmillään 3,5 tuntia. Salvian nauttimisesta on silloin enimmillään kulunut n. 4,5 tuntia.
Kun musiikki päättyisi hetken kuluttua ei uutta laitettu soimaan. Suggestiivinen ja äärettömän ahnas mieleni reagoi kaikkiin pienimpiinkin ääniin ja taustahälyyn sysäyksenä matkallani eteenpäin samalla intensiteetillä kuin kaikkeen, mitä näin. Maailma ei ole sattumanvarainen paikka, vaan kaoottinen. Ihmistodellisuuden satunnaisuus on sitä miten kaikki omalla tekemisellään luovat yhteisen elävän kudelman, joka kuitenkin on rajallinen. Joku ajaa kotiin autolla, joku laittaa pyykkikoneen päälle, joku avaa tai sulkee oven. Kaikki tämä muodostaa erilaisia rytmejä ja kehityskaaria kaikilla mittakaavoilla. Aloin lukittua tähän kudelmaan ja kaikki tuntui mielessäni tarkoituksenmukaiselta – mitä kaikki onkin, koska kaiken takana on jonkin siihen osallistuvan tarkoitus, oli se sitten yhteinen tai yksittäinen. Olin syventymässä siihen ja antautumassa sen vietäväksi koko kyvykkyydelläni. Tässä voi toistua aiemmin elämässäni muodostamani ajatus miten ei koskaan laskeuduta, vaan kuljetaan syvemmälle eteenpäin uusin voimin. Jokaisen samassa talossa tai lähipiirissä olevan teot kaikessa viattomuudessaan ilmakehän kohinaa myöten tulivat osaksi matkaani kohti oikeaa maailmaa. Olin menossa kohti tuntemaani todellisuutta, mutta eri kulmasta ja sen lävitse.
Kokonaisuudessaan prosessi vastaa sitä miten pahoin voidessa ennen oksennusta kaikki mahdollinen mitä havaitsee aiheuttaa lisää pahaa oloa. Koko subjektiivinen maailma kietoutuu väistämättömän ympärille ja huomio siihen valtaa kaikki aistit. Vertausta jatkaen prosessissa kyseessä olisi kuin tavoittaa oksennuksen lopulta aiheuttava refleksi, joka jatkuisi, kasvaisi ja kiihtyisi, mutta ilman fyysistä ulottuvuutta. Oksennus tapahtuisi selkärankaa pitkin alhaalta ylöspäin ja siihen antautuisi mukaan, mistä se voimistuisi entisestään. Nyt se vei kohti vapautumista ja irti päästämistä kaikesta.
Tässä vaiheessa ulkopuolinen havaitsija olisi ymmärtänyt, että jotain outoa olevan meneillään. Emme olleet enää viettämässä iltaa vaan tekemässä jotain muuta.
Näen silmieni väliin muodostuvan tason kuin vedenpinnan 16Se on pystysuunnassa. Taas 90:n asteen käännös kuin puidenkin kohdalla., jonka kummankin puolen näen yhtäaikaa. Vaihtelen katsantokulmaani vasemman ja oikean silmäni välillä. Oikealla on normaali fyysinen todellisuus ja vasemmalla värähtely, joka muodostaa normaalin todellisuuden, vasen kuva on kirkkaampi ja tuntuu minusta todelliselta. Vasemmalta katsottuna normaali maailma on vedenpinnan alapuolella. Käteni asettuvat tälle pinnalle ja koko ruumiini on jakautunut keskeltä kahtia. Liikutan vasenta kättä ja oikea liikkuu kuin olisin peilin kummallakin puolella yhtäaikaa. Kieritän vasenta kättäni myötäpäivään ja minusta tuntuu kuin ruumiini yrittäisi revetä keskeltä toteuttaakseen tämän peilaamisen17saadakseen oikean kohtaamaan vasemman. Haen tasapainon asettamalla koko kehoni havaitsemaani keskikohtaan.
Olen päätynyt liikehdinnöissäni siihen, että keho ja kasvoni ovat kohti oikeaa seinää asunnossani, kun sitä katsotaan ulko-ovelta päin. Tämä tarkoittaa ilmansuunnan olevan melko täsmälleen etelä, koska rakennus on suunnattu ilmansuuntien mukaan. Ikkunani avautuu itään. Olen lattialla ja istun ryhdikkäästi jalkojeni päällä. Asunnossani ei ollut paljon tilaa ja suurin osa toiminnasta tapahtui lattialla. Aiemmin jo alustavasti tuntemani fyysinen ja havaitsemani uusi geometria tulee nyt näkyväksi minulle.
Liikkeet ja hallusinaatiot olivat siirtymävaiheita uuden geometrian havaitsemisessa. Tämä ajatus on kuin sukeltaisi veteen silmät auki, jossa näkökyky on huonompi, ja hallusinaatiot ovat tätä efektiä. Kuitenkin syvemmälle sukeltaessa näkökyky selkiytyisi ja löytyisi myös ilmaa hengittämistä varten. Hallusinaatiot olivat siis matkalla harhauttamassa ja hämärtämässä todellisuutta.
Havaitsemani pystysuora taso on minulle todellinen. Se ei enää vaikuta hallusinaatiolta, vaan pysyvältä rakenteelta, joka on paljastunut kokemastani ei-todellisuus -hallusinaatiosta, joka oli ylläpitänyt maailmaa miten sen aikaisemmin olin tuntenut. Tasolla näyttää olevan jokin paksuus, mutta ei ihan kuitenkaan. Se on selvästi kirkkaampi uusi osa maailmassa. Se on selkeästi tasainen ja pysyy vakaana, vaikka sillä ei tunnu olevan varsinaista fyysistä läsnäoloa. Tapahtuma on tällä hetkellä hyvin rauhallinen, ja tämän pysyvän asian näkeminen rauhoittaa minua entisestään. En ole koskaan ollut ulospäinsuuntautunut luonne, enkä ole ilmaissut suurempaa ääntä innostuksessani tai vastaavassa tilanteessa. Sen sijaan olen keskittynyt kokemaan vaikutukset suhteessa itseeni ja etsinyt tasapainoista havaintopistettä, josta voin havaita muutokset. Yleisesti ottaen tunteet ovat vyöryneet ylitseni ja jättäneet minut jopa vähän lamaantuneeksi, kun muistelen hauskoja illanviettoja. Siten nytkin keskityn hiljaa kokemukseeni.
En tunne nyt pelkoa tai ihmetystä. Kaikki tulee minusta ja maailmasta, joka ei vahingoita itseään. Olen hyvin utelias ja tunnen saavuttaneeni tärkeän vaiheen. Tason näkyvyys ei liity uskomiseen, vaan se on todellinen ja käsinkosketeltava asia kaiken taustalla. Mitä syvempään mielentilaan pystyn vaipumaan, rentoutumaan ja löytämään tavan päästää irti, sitä enemmän rakenne tulee näkyviin. Tällä hetkellä se on näkyvissä vain minulle. Minä persoonana, ihmisolentona, maailma sellaisena kuin sen tunnen, tietoisuuteni ja kaikki mikä on matkallani kohti täydellistä antautumista on se, mistä luovun.
Prosessi ei ole ihan noin yksinkertainen. Ajatus luopumisesta on pikemminkin kvanttimekaniikalle tyypillinen kaksisuuntainen toiminta. On opittava ajattelemaan tiedostamatta samaan aikaan, luopumaan omasta ajattelusta ja tekemään sitä yhä hienovaraisemmin katsomatta mielessä suoraan itse asiaan. Tämä luo tilan, johon virtaa yhä suurempia paljastuksia salaisuudesta, joka on kaiken takana. Rohkeuteni ja kykyni olla vain puhdas havainnoija palkitaan tässä tilassa. Menetelmä on sama kuin se, jolla voi ylläpitää mielikuvituksen virtaa, valveunta tai poistua kehosta. Se on myös tapa seurata intuitiota arjessa ja pyrkiä toimimaan esteettä – lähtien olemalla aito ja ystävällinen muille. Olen harjoitellut tätä menetelmää jo lapsesta asti, kun löysin mielikuvitukseni ja sen loputtomat mahdollisuudet. Arjessa tämä menetelmä ilmenee usein pieninä vihjeinä, kuten ajatuksena ottaa kynä mukaan lähtiessään ulos, vaikka sille ei olekaan järkevää syytä. Kuitenkin ulkona voi tulla vastaan tilanne, jossa kynälle olisi ollut tarvetta. Olen yrittänyt oppia tarttumaan näihin pieniin vihjeisiin.
En missään vaiheessa kokemuksessa kysynyt, kuka olen, eikä tuolla kysymyksellä ollut tässä vaiheessa merkitystä, sillä sellaista ei yksinkertaisesti ole olemassa. Kaikki, mikä on ollut, on saavuttanut täydellistymisensä sellaisena kuin se on tai on jäänyt taakse hyväksyttynä. Kaikki pohdinta muulla tavoin kuin kuten olen kuvannut, häiritsee polkua. En oikeastaan koskaan osannut kysyä itseltäni tuota kysymystä, koska sillä on niin monta vastausta riippuen siitä, mihin suhteuttaa itsensä. Syvimmiltäni en kokenut olevani minuus vaan kaiken ympäröivä havaitsija, joka samalla kulki kohti jonkinlaista singulariteettia ja vielä suurempaa vapautta ja kaiken irti päästämistä. Prosessi ei ole sanallinen vaan se tapahtuu pelkästään tunteena, jonka ominaisuuksia pyrin parantamaan ja tekemään suprajohtavaksi. Havaintopisteeni pysyy koko ajan valppaana, vaikka käytännössä en enää ole yhdellä tapaa tietoisesti toimiva olento maan päällä, mutta olen silti tietoisuudessa akuutisti läsnä.
Taso kulkee täsmälleen pystysuoralla keskiviivallani ja se ylittää minut korkeudessaan. Voin nähdä tason edessäni hieman eri kulmista riippuen katsonko sitä oikealta tai vasemmalta puolelta. Se ei vaihda paikkaa. Taso jatkuu edessäni eteenpäin seinään ja ylöspäin kattoon asti. Tutkin tasoa pienen hetken, ja seuraavaksi sen eri puolet eroavat toisistaan. Veden elementti ilmenee mielenkiintoisella tavalla, koska veden pinta on pystysuora suhteessa minuun. Vasemmalla puolellani huoneeni on kirkkaammin veden yläpuolella ja oikealla puolellani se on hieman utuisemmin veden alapuolella. Se on selvästi vettä, ja maailmani on nyt jakautunut kahtia. Tämä asetelma on fyysisesti mahdoton maailmassa, jonka olen tähän asti tuntenut, mutta pidän sitä nyt kuvana todellisuudesta. Tämä asetelma autoritäärisesti näyttää minulle, että tämä on uusi todellisuus.
Tehtäväni on hyväksyä se ja löytää ryhdikäs asento tason suhteen. Tämä on ensimmäinen askel.
Normaali maailma pinnan oikealla puolella muuttuu illusoriseksi kuvaksi, jota ei koskaan ollutkaan ja joka pysyy koossa värähtelyn tihentymien ja resonanssipisteiden kohdalta, muodostaen sinne hiukkasia. Luovutan sen maailman vakuuttuneena siitä, että se lopetti olemasta ja vasemmalla puolella on todellisuus, niinkuin on aina ollutkin.
Tapahtuma on ollut selvästi rituaali siitä lähtien, kun löysin tämän tason tai rakenteen osan. Minun täytyy joko hyväksyä tai tajuta jotain, jotta rituaali kulkee eteenpäin. Teen tätä keskittyneesti itsekseni enkä jaa havaintojani A:lle tai B:lle. Ratkaisut tulevat minulle intuitiivisesti, kun olen päästänyt irti ajattelusta ja seuraan tunnetta. Vastaan sen mikä tulee ensimmäiseksi mieleen – tai osaan juuri luopua ja tulla itse prosessiksi ilman tietoista ajattelua. Joissakin tapauksissa kestää hieman pidempään, ennen kuin osaan löytää oikean rentoutumisen ja luopumisen kanavan, tai paremminkin kiven, jonka annan liueta kanavaani. Nämä muutoskohdat kestävät korkeintaan muutaman sekunnin.
Nyt minulle esitetty haaste on se, että koko elämäni ja kaikki siihen liittyvä on illuusiota. Jotta voin jatkaa eteenpäin, minun täytyy olla valmis luopumaan siitä kokonaan, lopullisesti ja täydellä intentiolla. Käytännössä tämä tapahtuu hyväksymällä eli luopumalla mielen esteistä sen suhteen. Otan tämän vaiheen vielä kevyesti ja leikkimielisesti. Musiikki jatkuu edelleen ja pitää yllä jotain tuttua, kunnes kohta alkaa hiljaisuus ja musiikki on tehnyt tehtävänsä.
90 asteen välein toistuvat tasot muuttuvat peräkkäin vedenpinnoiksi
Olen nyt hyväksynyt, että koko elämäni tähän asti ja siitä muodostunut kuva ovat jonkinlainen keinotekoinen rakennelma. Oikea maailma löytyy vastapäivään kääntyessäni. Jokaisen prosessin vaiheen jälkeen käännyn 90 astetta vasemmalle, jolloin löydän uuden tason, joka jakaa minut. Tunnen tason vahvemmin jokaisella askeleella. Jokaisella kerralla oikealla puolellani oleva todellisuus on illuusio ja vasemmalla puolella oleva on todellinen maailma. Pystysuora vedenpinta on toistuva maailmat jakava tekijä. Aluksi eteneminen on rauhallista, ja jokaiseen käännökseen kuuluvat liikkeet, jotka päättyvät hyväryhtiseen puoli-istuvaan asentoon. Kehoni ja tajuntani keskilinja on akseli, jonka ympäri vastapäiväinen eteneminen tapahtuu 90 asteen askeleissa.
Tilanne alkaa tuntua erikoisella tavalla latautuneelta, kun keskityn tähän rakenteeseen ja siihen liittyvään prosessiin. Kehossani tuntuu jotain uutta ja ennenkokematonta, joka vetää huomiota puoleensa huoneessa ja jota on lopulta mahdoton jättää huomiotta. Tämä tapahtuu aikaisintaan, kun olin tehnyt toisen askeleen “eteenpäin” eli 90 asteen käännöksen vasemmalle. Katseeni ja kehoni suunta on nyt kohti päätyikkunaa eli itää. Kiinnittääkseni huomioni kokemaani tunteeseen on minun tehtävä seuraava käännös. Tämä on kolmas askel.
3. Yhteys muihin
Näen B:n ruumiin erittäin jännittyneessä tilassa, katson häntä hetken ja tajuan että minä pidän häntä siinä ja vapautan hänet ja tajuan olevani samassa avaruudessa meidän kaikkien ajatusten kanssa.
Asetelma ulkopuolisen silmin katsottuna tässä vaiheessa
Ruumis voi olla vähän jyrkkä sana, mutta sillä kuvailin tuolloin kehoa. Huomasin, että B istui sängyn laidalla puolilotus-asennossa, lihakset ja kasvot jännittyneinä. En ollut vähään aikaan huomioinut huoneessa olevia ystäviäni. Olin keskittynyt havaitsemaani rakenteeseen, ja sänky oli ollut aluksi selkäni takana ja toisen askeleen jälkeen näkökenttäni ulottumattomissa vasemmalla. Olin huolissani B:sta, mutta en ollut varma, mikä häntä vaivasi, joten tunnustelin mielessäni, mitä voisi olla vialla. Nopeasti ymmärsin, että minussa herännyt tunne ja B:n tila liittyivät toisiinsa. Yhtään sanaa ei vaihdeta. Tunnen syyllisyyttä, mutta samalla en, koska olen antautuneessa tilassa. Kun hyväksyin yhteyden ja rentouduin, B rentoutui välittömästi. Olemme nyt jokainen mukana samassa kokemuksessa, joka on ottamassa meidät valtaansa.
Välittömästi minä, A ja B tunsimme olevamme yhteydessä toisiimme. Tunnetta voisi kuvailla kuin näkisimme kasvomme saman leijuvan saippuakuplan sisäpinnalla, joka säilyy ehjänä ilmavirtauksista huolimatta ja pitää meidät yhdessä. Tajuntamme olivat samassa tilassa tai ainakin tarpeeksi lähellä toisiaan, jotta muodostuimme yhdeksi tajunnaksi. Tämä tunne ei ollut kevyt, vaan siihen sisältyi fyysistä magneettista vetovoimaa ja työntövoimaa, jotka vaikuttivat meihin kaikkiin. Tasapainon saavuttaminen vaati keskittymistä, mutta kaikki meistä pyrimme saavuttamaan sen, ja lopulta pääsimme tilaan, jossa vetovoimaa ja työntövoimaa välillämme oli vähän. Kun tajusimme tämän yhteyden, kaikki meistä näyttivät hieman hämmentyneiltä.
Näen todellisuuden kuutiorakenteen risteyskohdat meidän jokaisen tajunnan keskipisteessä. Tunnen kuin magneettikenttä liikkuisi ympärillämme ja havaitsen A:n ja B:n tajunnan kuin samanmerkkisinä kenttinä, jotka vastustavat sitä enemmän mitä lähemmäs heitä liikun, mutta joka avautuu tajutessani kaiken ykseyden.
A:n ja B:n tajunnat sijaitsevat nyt havaitsemani tasojen toisessa päässä ja sen risteyskohdissa omilla akseleillaan, samalla tavalla kuin oma tajuntani on yksi rakenteen akseli. B on edessäni suoraan eteenpäin ja A on etuoikealla edessäni olevassa risteyskohdassa. Rakennenäkymä laajenee. Huoneen ja rakenteen mittasuhteet eivät täsmää toisiaan. Rakenne on suurempi ja läpileikkaa sitä uutena ulottuvuutena tai näkökulmana, jonka sisälle heijastetaan kuva maailmasta kuten sen olen aiemmin oppinut tuntemaan. Rakenne ei ole aivan täsmälleen huoneen kanssa samoin suunnattu, vaan pienesti vino suhteessa siihen. Rakenteessa etäisyytemme toisistamme on n. 2-3 metriä, mikäli tällaista mittaustapaa voi siihen soveltaa. Rakenteen sivujen pituudet ovat tasamittaiset. Joka tapauksessa enemmän kuin mitä se huoneessa alunperin oli ja voi edes olla.
Keskustelen B:n kanssa ajatuksien avaruudessa, olen hämmästynyt [vihdoinkin janne tajusi]. tajuan että B ja A ovat koko elämänsä tienneet tämän kaiken olemassaolon mutta eivät voineet paljastaa sitä minulle suoraan vaan hyvin näytelleinä johdattelivat minut tähän tilanteeseen.
Jatkuvasti irti päästävä ja kaikesta luopuva mieleni tulkitsee kaikki signaalit tätä prosessia tukeviksi. Tässä vaiheessa tapahtumaa elin jo todellisuudessa, missä maailma siihen asti oli ollut kuvajainen. Kaikki tekemiseni ja oivallukseni ovat hyvin konkreettisia askeleita, ainakin mielessäni, ja havaitsemani rakenne vahvistaa niitä. Tämä on se hetki, ei ole muita hetkiä. Nyt on aika mennä. Kun ajattelen koko prosessiani tai elämääni tähän tapahtumaan asti, huomaan, että se on vähitellen valmistanut minua henkisesti ja voisi sanoa, että minut nyt testataan ja johdetaan kohti jotain, mitä olen aina halunnut tietää loputtomassa uteliaisuudessani.
En ole tässä yksin vaan jaan kokemuksen yhdessä A:n ja B:n kanssa. Saan B:lta hyväksyvän vastauksen ajatuksena. Se tulee yhteisestä tajunnastamme.
4. Toden syntyminen
Katson vielä kerran siihen kuvajaiseen jossa olen elänyt tähänastisen elämäni, siirrän itseni vedenpinnan alapuolelle ja tajuan kaiken. 18Tämä todellakin on kaiken loppu, tämä on kuolema, luottavaisesti astun eteenpäin kohti jotain minkä hetki on nyt minulle koittanut.
Vedenpinnan alapuolelle katsominen tarkoittaa katseeni siirtämistä oikealle puolelleni, jonka havaitsen olevan veden alla. Kehoni fyysiset tuntemukset ovat vahvistaneet tätä prosessia uudella tavalla, ja tajuntamme yhdistyminen on osoittanut meille, kuinka voimakkaassa prosessissa olemme mukana. Tämä ei ole enää ystävien välillä kevyesti heitetty vitsi, vaan kaikki kokemamme on muuttunut joksikin muuksi. Olemme välikappaleita prosessissa, jota emme hallitse. Asiat, joita minun on hyväksyttävä, ovat siten vakavampia, mutta ainoastaan luopumalla uudelleen voin mennä eteenpäin. Antaudun akselille, joka lävistää minut, sillä tunnen sen kantavan minua mukanaan jossain paljon minua suuremmassa. Näkemäni rakenne on minulle todellisempi kuin maailma, jonka olin siihen asti tuntenut. Elämäni siihen asti on ollut tämän rakenteen minulle esittelemä, ja olen toiminut siinä, ja elämäni on muuttunut tämän akselin suhteen, joka on aina pysynyt paikallaan.
Kun toimin havaitsijana, seuraan samalla mitä ympärilläni tapahtuu ja annan kaiken tapahtua. Tämän lisäksi samastun ylläpitävään rakenteeseen, joka yhdistää kaiken. Tämä ei ole enää pelkästään kanavana olemista ja jonkin manifestoitumista, vaan kyse on samaistumisesta läpileikkaavaan säikeeseen, joka jatkuu alhaalta ylös näennäisesti äärettömyyteen. Tämä säie muodosti ensin minulle näkyväksi kaksiulotteisen tason, joka sitten laajeni kolmiulotteiseksi ja ympäröi minut. Tämän myötä käsitykseni todellisuudesta muuttui perustavalla tavalla.
Katson B:ta, [tänne] nousen toiselle puolelle ja todellinen maailma katoaa silmieni edestä 19lopullisesti. Näen äärettömyyksiin jatkuvan kuutioiden muodostaman tilan, jonka jokaisessa risteyskohdassa on jokainen tajunta, yksi silmä jokaista ulottuvuutta kohti. Keskipiste on kahdeksan kuution keskellä, kahdeksan tajunnan huonetta 20, jonka jokaisen seinän risteyskohdassa on silmä..
Maailma, jonka olen oppinut tuntemaan, näyttäytyy nyt rakenteen eri sivuilla kaksiulotteisena projektiona tason pinnalla, joka ulottuu edelleen tietyn vakiomatkan päähän minusta joka suunnassa. Jokaisella tajunnalla on oma akselinsa, joka määrittelee sen näkymän tähän rakenteeseen omasta risteyskohdastaan. Jokaisen tajunnan ympärillä on neljä tilaa tai huonetta kahdessa kerroksessa, joten jokainen tajunta on kahdeksan eri huoneen nurkkien risteyksessä. Tämä rakenne sijaitsee sinisävyisessä avaruudessa. En havainnut aina kuitenkaan olevani täysin risteyskohdassa vaan säikeelläni risteyskohtien välissä. Ymmärrän, että tajuntojen ollessa eri mielentilassa ne ovat kaukana toisistaan, mutta kun ne ovat mahdollisimman samassa mielentilassa, niiden lyhin mahdollinen etäisyys vastaa tämän rakenteen yhden huoneen sivun pituutta – oli fyysinen etäisyys arkitodellisuudessa mikä tahansa. Tajunnan läsnäolo näkyy silmänä jokaisessa nurkassa eri huoneissa, ja jaan nyt saman todellisuuden huoneen A:n ja B:n kanssa.
Kuutiorakenne jatkuu ylöspäin ja sivuttain niin kauas, että se muuttuu lopulta epämääräiseksi kohinaksi ja yhdeksi siniseksi värikentäksi. Tiedostan, että tämä sisältää kaikki erilliset tietoisuudet. Tulevaisuus on ylhäällä ja menneisyys alhaalla.
Havaintokenttäni muuttuu kuusitoistaulotteiseksi 2-8-16 ja näen kaiken yhtäaikaa. [vasemmalle] Antaudun ja sukellan läpi ensimmäisen huoneen vasemmasta seinästä tajuten miten edellinen oli taas kuin veden alla uuteen nähden ja jota ei koskaan ollutkaan olemassa. Sydämeni lyö kiivaasti, tiedostan jokaisen molekyylin olavan mukana samassa värähtelyssä ja en enää tiedosta sydämeni lyövän.
Hetken ajan näin kaikki ympärilläni olevat huoneet kaikilla “silmilläni” yhtä aikaa, kuin katselisin kaleidoskooppia suoraan ylöspäin tässä avaruudessa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että olin nähnyt 12 ulottuvuutta, mutta myöhemmin järkeilin, että niitä oli todellisuudessa 16. Kuitenkin, nyt pidän 12:ta oikeana lukemana. 12 tulee siitä miten jokaisessa kolmessa ulottuvuudessa on kaksi silmäparia. Sitten huomaan, että havaintokulmani on palannut takaisin vaakatasoon rakenteen suhteen. Toisaalta voisi sanoa, että itse palautin sen, mutta samalla olen antanut itseni antautua prosessille, joka jatkuu edelleen eteenpäin. Tämän jälkeen en enää näe tajuntoja silminä, vaan tapahtumat heijastetaan minua ympäröiville seinille, joissa näen A:n ja B:n kehollisen muodon, kuitenkin lähes aina omilla säikeillään.
Tässä vaiheessa kiinnitän lyhyesti huomion kehooni, mikä toimii pienoisena tarkistuksena varmistaakseni kaiken olevan kunnossa. Kokemus on saanut kehoni kiihtyneempään tilaan, mutta luotan täysin sen toimintaan, joten voin jättää tämän huomioimatta antaakseni tilaa kaikelle, mikä minut täyttää.
Prosessi jatkaa etenemistään huone kerrallaan, ensin neljä alempaa huonetta käydään läpi ja sen jälkeen neljä ylempää huonetta. Tämä kaava toistuu koko kokemuksen ajan. Jokaisessa huoneessa tapahtumat heijastuvat vastakkaisille sivuille kaksiulotteisena tasoina, joka ajoittain kolmiulotteistuu, muistuttaen Viewmaster-tyylistä 3D-toteutusta. Samalla kuitenkin rakenne itsessään on hyvin konkreettisesti kolmiulotteinen.
Jokaisen oikealla puolella olevan huoneen on ymmärrettävä jollain tavalla illuusioksi tai se esitetään sellaisena, ja tämän jälkeen seuraa 90 asteen käännös. Lisäksi jotkin oivallukset vastauksena minulle esitettyihin kysymyksiin ovat avaimia. Kysymykset ilmestyvät minulle tuntemuksina, joiden lähin vastine ajoittain on naispuolinen tai neutraali olemus.
5. Aikakehykset
Tässä vaiheessa tapahtumien järjestys katoaa. Ruumiini muuttuu värähtelyksi, minä olen värähtelyä. Resonanssi tuntuu minussa kuin sähkövirta voimistuisi, kuulen voimakkaan ja terävän äänen voimistuvan ja tajuan että sitä kohti pitää mennä. Se pitää samalla tajuta mutta olla silti tajuamatta.
Olen nyt olemassa ainoastaan havaitsemassani rakenteessa. Värähtely tuntuu laajalta ja vähemmän tiiviiltä, mutta se on selkeästi havaittavissa ja liittyy säikeeseen, johon olen sulautumassa. Vertauskuvana tälle rakenteelle voisin käyttää buddhalaisen temppelin tornia eli pagodia, joka kapenee ylöspäin ja voi sisältää useita kerroksia. Tällaisen juurella olin nyt.
Kun prosessi ja liike kiihtyi huoneesta toiseen äänen värähtelynopeus ja voimakkuus kasvoivat. Tämän oli sallittava tapahtua, jolloin se veti minut mukaansa yhä korkeammalle tai suhteellisesti ylöspäin. Ajattelutapana voisin käyttää vertauskuvaa mahdollisimman nopeasta tapahtumien virrasta, jossa on tietty yläraja, kun sitä yrittää kuvitella mielessään. Kun annoin mielikuvitukselleni vallan ja päästin ajatukseni irti, ylärajaa ei tuntunut olevan. Tästä kokee ensin lyhyitä välähdyksiä, mutta niistä voi oppia ottamaan paremmin kiinni ja tehdä sen jatkuvaksi.
Prosessin tapahtumat olivat minulle tuttuja, mutta en koskaan aikaisemmin tehnyt sitä näin intensiivisesti, sillä kokemus oli kestänyt jo tunteja yhteensä tähän mennessä. Antauduin lisää äänielementin myötä, joka oli uusi tulokas havaintomaailmassani ja toimi taas uutena sysäyksenä. Minua kiinnosti, oliko olemassa mitään rajaa. Olin luopunut elämästäni muutamia eri kertoja.
Tällä hetkellä ulkopuolinen tarkkailija näkisi yhden henkilön olevan huoneessa transsissa, ja kaksi muuta henkilöä katsovan häntä. Kuitenkin, minulla on kynnys viedä tilannetta pidemmälle, sillä se edellyttäisi minun ottavan pääosan tapahtumassa. Tämä ajatus on minulle vieras ja epäröin paljastaa itseäni täysin avoimeksi. Näen A:n ja B:n katsovan minua, mutta en enää jälkikäteen voi olla täysin varma, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat.
Seison kuitenkin nyt heidän kanssaan asunnossani ja he ovat eteisessä. Olin esittänyt ajatuksen siitä, että menisimme ulos tilavampaan paikkaan, joten tässä kohtaa saatoimme puhua toisillemme. Alussa aloin kieppumaan dervissin lailla vastapäivään, ja siksi ajattelin, että lisätila olisi hyvä, jotta voisin päästää itsestäni vielä enemmän irti turvallisesti. Pystyin tässä vaiheessa tarvittaessa tekemään järkeviä kehollista minua koskevia käytännön päätöksiä tai ainakin yrittämään sellaisia. Kokemus oli minulle koko ajan äärettömän nautinnollinen ja suhtauduin myötätuntoisesti yrityksiini olla järkevä ja käytännöllinen. Näkemääni rakenneavaruuteen limittyy arkitodellisuus, ja sen arkisuus kaikessa mahdollisessa toimii sysäyksenä eteenpäin polullani. Voima, jonka koin, oli vastustamaton, ja kun olin ylittänyt jo monta kynnystä, päätös mennä loppuun asti oli luonnollinen valinta.
A on poistumassa, hän on tehtävänsä minun kanssani suorittanut. Hyväksyn sen, B pitää minut sisällä ja A katoaa elämästäni. Näen B:n sängyllä, rakastan kaikkea, olen kaikki [hän tajusi] A hymyilee sille ja palaa luokseni. Luotan heidän toimintaansa täysin ja antaudun heidän käsivarsillensa ja johdatettavaksi. En ajattele itse vaan minua johdatellaan eteenpäin, saan ohjeita ja neuvoja tulevaa varten, ohjeet tulevat minusta. 21Kuulin A:n ja B:n keskustelua kokemuksestamme, miten tästä tulee jotain todella rankkaa, otin sen n:nnessä persoonassani ohjeina minulle, joita samalla itse lausuin heidän kauttaan.
B näkee tilanteen niin, että minun on parasta pysyä sisällä, ja minä suostun siihen ilman vastaväitteitä. A ehtii kävellä hieman ulos ovesta käytävälle, ja sen seurauksena tunnen syvää ikävää. Kaikki tilassa tapahtuvat pienetkin muutokset vaikuttavat minuun erittäin voimakkaasti. Kun A katoaa lopullisesti elämästäni, koen valtavaa menetyksen tunnetta. Kuitenkin koen B:ta kohtaan välitöntä yhteyttä ja yhteenkuuluvuutta. Tunteiden syvyys vastaa sitä miten voi unessa kokea tunteiden tulvahtelevan rajatta.
Palaten ajatukseen siitä, että tämä on se hetki, annan taas itseni mennä. Prosessi jatkaa etenemistään. Ylitän yhden kynnyksen, saavutan resonanssin säikeen kanssa, ja se näyttäytyy minulle nyt tietynlaisena värähtelynä, jonka aistin äänenä. Teen nyt marraskuussa 1999 keskeyttämäni liikkeen loppuun asti. Annan käsieni nousta sivuilleni ja pääni taipua taaksepäin. Alan kaatua taaksepäin suorana kohti lattiaa, ja takaraivoni osuu lattiaan, mutta en tunne kipua. Myöskään jälkeenpäin minulla ei ole fyysisiä jälkiä tai tuntemuksia kehossani. Nousen ylös ja teen saman liikkeen uudelleen. Tämä liittyy ajatukseen periksi antamisesta. Tunnen kuin putoaisin painottomuudessa, ja huomaan kuinka rakennus ja painovoima rajoittavat vapauttani. Tällä kertaa A tulee minua vastaan ja ottaa minut käsivarsilleen. A ja B pitävät minusta huolta. Tämän jälkeen en tee enää samaa liikettä, mutta se jatkuu mielessäni.
Tässä vaiheessa olen makaamassa selälläni lattialla, eteisen puolella, ja tunnen A:n suunnalta vetovoiman. Kun luovutan kehoni hallinnan, nousen ylös ikään kuin elävä kuollut voisi nousta. A vetää minua ylöspäin etäisyyden päästä. Tämä jatkaa kokemaamme ajatusten yhteyttä, joka jatkuu edelleen. Kommunikointini on sekoitus tuntemuksia ja sanoja, jotka eivät välttämättä osu tunteeseen ja joihin sekoittuu häpeää. Havaitsen huomattavasti suurennettuna arkipäiväisen asian miten tunteita on hankala ilmaista kehoaan ja ilmaa väliaineena käyttäen. Tiedostan niiden rajallisuuden hyvin selvästi, ja se näyttäytyy häpeänä.
Päästän yhteyden irti. Tämä oli myös jonkinlainen mielen osoitus, että nousin A:n ohjaamana – yksi illuusio. Vajoan takaisin makuuasentoon selälleni lattialle.
Lopun kokemuksesta sijaitsen enää kahdessa paikassa asunnossani. Ensimmäinen paikka on eteisessä, jossa makaan jälleen lattialla tai istun korkeintaan jalkojeni päällä. Toinen paikka on suihkuhuoneeni. Keholla, joka on olemassa tässä fyysisessä maailmassa, ja jonka olin aikaisemmin tuntenut, ei ole enää sellaista käyttöä, joka vaatisi minun ajattelevan sitä. Tämän maailman geometrialla ei ole enää merkitystä. Tapaukset etenevät nyt rakenneavaruudessa, joka ilmenee mielessäni. Siellä koen olevani aina tasapainossa ja pystyasennossa yhdessä kokemani säikeen tai akselin kanssa. Asennollani ja sijainnillani arkitodellisuudessa ei ole enää merkitystä, ja peruskoordinaatistoni ja kiintopisteeni ovat nyt poikkeavassa kulmassa suhteessa siihen.
6. Heijastuksien heijastus
Laitan silmäni kiinni ja resonanssin saavutettuani eteeni ilmestyy kuva yhtä terävänä kuin silmäni olisivat auki. Olen vedessä, kuin kalvon ympäröimänä, minulla ei ole keuhkoja, en hengitä. Kalvo repeää. en hallitse hengitystäni, keuhkoni vedetään täyteen ilmaa kuin ne eivät ikinä olisi täyttyneet ilmasta, resonassi.
Näen A:n ja B:n asunnossani, mutta katson heitä kaksiulotteisina projektioina edessäni olevalla tasolla, eli näkemäni rakenteen huoneen vastakkaisella seinällä. Koen olevani heistä erillinen. Vaikutelmani rakenteesta on nyt niin vahva, että minulle ei ole eroa siinä, pidänkö silmiäni auki vai kiinni, sillä näen koko ajan saman asian. Näen kaiken mitä tapahtuu arkitodellisuudessa, mutta projisoituna rakenteen vastakkaiselle tasolle. Kun suljen silmäni, näen saman. Suljen silmäni kaikissa näissä kokemisen tasoissa peräkkäin, ja rakenne tai todellisuus ei lakkaa olemasta missään vaiheessa. Ei tule tuttua pimeää ja mikään ei sulkeudu, ja se, mitä olen saavuttanut, on pysyvämpää ja ikuisempaa kuin mikään muu. Mieleni katse on koko ajan avoin riippumatta fyysisistä rajoitteista. Havainnoin kaikkea tästä levollisesta tilasta, joka on kaiken perusta ja jossa tapahtumien kulku on entistä nopeampaa mitä levollisempi olen.
Huoneissa on tehtäviä, jotka pitää tajuta [resonassi], normaali maailma ilmestyy suljettujen silmieni eteen ja tajuan miten sekin on vain tehtävä, joka pitää tiedostaa ja josta pitää luopua. Luovun kaikesta ja resonanssi kasvaa. Ruumiini muuttuu aina seuraavaa huonetta varten, puhdistun, oksennan pois kaiken, en tarvitse ruokaa. 22Värähtely tyydyttää minut. Näen B:n edessäni [rakastan], käsittämätön lämpöinen pyörteily keskiruumiissani, jonka B:kin tuntee, halaan häntä maatessani puolittain lattialla.
Minusta tuntuu selvästi, että oksennan usein. Todellisuudessa oksennuksia ei tapahtunut. Jälkeenpäin löysin pienen lätäkön, mikä ei varsinaisesti ollut oksennusta. B:n tarinan mukaan hän ja A siivosivat minut tapahtuman aikana ollessani heihin nähden tiedottomassa tilassa. En huomannut tätä.
B on ainakin läsnä tällä hetkellä, koska halaan häntä. Makasin selälläni eteisen lattialla, kun B tuli luokseni ja otin hänet halaukseeni. Tunsin pidäkkeetöntä rakkautta ja yhteenkuuluvuutta, ja ajatuksemme yhtyivät rajatta. Olimme kuin yksi ajatus. Jossain vaiheessa A ja B olivat poistuneet asunnostani, mutta en huomannut heidän lähtöään tai se ei ollut enää tärkeää. Heidät näin koko ajan rakenteen vastakkaisella tasolla projisoituna, ja yhteinen läsnäolomme ei minun näkökulmastani katkennut missään vaiheessa. Meidän välillämme ei ollut mitään etäisyyttä, vaan olimme välittömässä ja yhteydessä toisiimme. Näin yhdellä tasolla A:n tyttöystävän puhumassa A:n kanssa. Jälkeenpäin selvisi, että samaan aikaan A oli käynyt puhelua tyttöystävänsä kanssa muutamien satojen metrien päässä asunnostani. Kokemukseni imi ympäristöstä kaiken mahdollisen syötteen, mikä muuttui käyttövoimaksi matkalla eteenpäin kohti resonanssia säikeen kanssa.
Minulle ei enää ilmesty hallusinaatioita, ja havainnoimani maailma on nyt selkeä, vakaa ja konkreettinen. Se on uusi totuus, joka on kuitenkin aina ollut olemassa.
Siirryn eteisestä vessaan tai minut siirretään sinne jossain vaiheessa, mutta kehoni on edelleen tiedottomassa tilassa. Tapahtumat ovat nyt siirtyneet todellisuuden ytimeen, joka projisoi ja ylläpitää maailmaa sellaisena kuin sen olen aina tuntenut. Olen tietoisuus, joka pyrkii kohti resonanssia ajan läpäisevän säikeen kanssa.
Näen ajan alusta loppuun ja lopusta alkuun. Kulkiessani huoneissa vastapäivään näen vastakkaisissa kuution pintojen risteyskohdissa tulevia tapahtumia, ja olen ne kaikki tapahtumat ja aina vaan tajuan miten minä teen myös aikaisemmat liikkeet tulevaisuudessa. 23A ja B liikkuvat minun näkökulmastani muljahdellen pinnoista seuraaville pinnoille ja he tekevät hetken päästä samat kehonsa liikkeet todellisuudessa ja myöhemmin aikaisemmat liikkeet. [uudestaanko ?] [uudestaan] B hymyilee.
A ja B elävät aikalinjaansa minusta alemmilla kerroksilla eli aikaisemmassa ajassa. Toisin ilmaistuina eläisin sillä hetkellä tulevaisuudessa heihin nähden. He sijaitsevat säikeeni ympärillä olevasta neljän/kahdeksan huoneen yksiköstä yksi tai kaksi kerrosta alempana, minun suhteeni vasemmassa lähimmässä alanurkassa edessäpäin. Jonkin ajan kuluttua näen heidän toistavan samat liikkeet, jotka olen aiemmin nähnyt. Arkitodellisuudessa he elävät nykyhetkeä, ja näen heidän tulevat liikkeensä. Kaikki tapahtumat ovat nyt ja ne täytyy käydä läpi. Maailmankaikkeudessa tuntuu olevan tietty inertia liittyen miten siinä toimivan ja sen itsensä on mahdollista käydä tapahtumat läpi fyysisellä tasolla. Aika ja massa liittyvät tähän inertiaan. Toistaminen on myös merkittävä teema prosessissani. Lisäksi huomaan, että nopeuteni kasvaa vastapäivään ja ylöspäin, samalla kun värähtely ja ääni nousevat korkeammalle, ja minä sidon kaikki nämä hetket paikoilleen toistamalla niitä.
Ajan luonne ei ole lineaarinen, vaan sen avaaminen tapahtuu tiettyyn suuntaan ja fyysisen maailman hitaudella. Vaikka havaitsemamme todellisuus koetaan lineaarisena, se ei todellisuudessa sitä ole. Mitä lähempänä olen keskusakselia tai säiettä, ja mitä paremmin resonoin sen kanssa, sitä läsnäolevampi olen jokaisessa ajan hetkessä. Kuitenkin koen, että hetket ovat erillisiä eikä jatkumo, sillä näen omani ja A:n ja B:n liikkeet tulevaisuudesta tai menneisyydestä koostuvina kehyksinä. Tämä saattaa olla merkki mielen rajallisuudesta. Kuitenkin, säie on pysyvä ja sen pysyvyydessä on ääretön nopeus – ainakin niin tunnen.
Kiepun vasemmalle huoneesta toiseen tuhansia kertoja sekunnissa luovuttaen niistä kaikista. Ja aina vaan alusta asti käyn lävitse kaiken kunnes olen kaikissa hetkissä. 24Minulla on kädet kaikissa hetkissä yhtäaikaa. Tiedostan jokaisen ihmisen olemassaolon tarkoituksen. Luovun ja luon maailman uudestaan ja uudestaan 25,alusta asti jokainen kerta, aina vaan uudestaan..
En tiedä mikä on kenenkin olemassaolon tarkoitus, mutta koin miten olemassaololla sinänsä oli jokin tarkoitus. Näkökulmastani kaikki tapahtumat kaikissa ajoissa ja paikoissa ovat olemassa ja taustalla oleva ajatus on tulla tietoiseksi tästä omalla polullaan ja toteuttaa sitä sulavasti itsensä kanssa. Vähiten vaivaa vievää on hyväksyä tämä ajatus ja antautua pyrkimykselle, joka toteutuu meidän kauttamme. Tämä on yhtäaikaa nöyryyttä ja antaa meille kosketuksen äärettömyydestä. Tämä voi tarkoittaa luopumista asioista, joita olemme tottuneet pitämään osana itseämme tai jopa rakastamaan, mutta jotka lopulta estävät kasvumme, kun rehellisesti tarkastelemme itseämme. Tällöin voimme oppia todellisesta rakkaudesta, sillä se, mitä olemme pitäneet rakastamisena, ei välttämättä ole sitä, vaan pikemminkin oman itsemme tyydyttämistä.
Toinen osa tästä on, miten toimimme ihmisinä ja miten teemme oman polkumme näkyväksi muille auttaaksemme heitä löytämään oman polkunsa. Tämä ei tapahdu pakottamalla, vaan ennemminkin poistamalla esteitä, jotta jokaisella olisi omat itsenäiset edellytykset sekä vakaat ja rauhalliset olot itsensä toteuttamiseksi ja oman vapautensa löytämiseksi.
Näen itseni samanlaisena kuin patsaat, joilla on monia käsiä. Ymmärrän, että käteni toimivat eri aikakehyksissä, joissa olen aktiivinen yhtäaikaisesti. Tunnen myös jokaisen käteni ja olen tietoinen siitä, miten elän niissä. Resonanssi rakenteen lävistävän säikeen kanssa auttaa minua tuntemaan läsnäoloni kaikkialla ajassa, mikä antaa minulle mahdollisuuden kokea myötätuntoa, anteeksiantoa ja kiitollisuutta kaikkia eläviä olentoja kohtaan kaikissa heidän teoissaan. Nämä tuntemukset ovat avaimia eteenpäin prosessissani rakenteen huoneesta toiseen, aina 90 asteen käännöksillä vasemmalle.
En tarvitse ilmaa. Jokin pitää minua veden alla, tukehdun ja jokin vetää minut pinnalle, näen A:n. Nelikymmenvuotias, harmahtavat hiukset, intiaani vaaleassa kaavussa joen rannalla. Metsän edessä. hän hymyilee minulle ja katoaa. B:kin on intiaani. Katson alhaalta ylöspäin epämääräisiä hahmoja kuin udun takana, ne vetävät minua ylöspäin. A ja B ovat siellä. Huoneet vaihtuvat ja tunnen miten minä olen muuttumassa heidän kanssaan tasavertaiseksi. [rakkaus] resonassi.
Eräässä huoneessa on kuin teatterin lava, jossa on kulissit ja kaksiulotteinen maisema päätyseinillä sekä projisoituja maisemia fyysisinä elementteinä tilassa. Kaikki tapahtumat rajoittuvat rakenteen sisäpintoihin, mutta niiden mittakaava vaihtelee. Huoneessa kohtaan kaksi henkilöä, A:n ja B:n, jotka edustavat Amerikan alkuperäiskansaa. Kohtaus muistuttaa salvianäkyä, ja tunnen selvästi olevani veden alla, kunnes A vetää minut sieltä pois jonkinlaisen rituaalin jälkeen. Kun pääni kohoaa veden yläpuolelle, olen lähellä rantaa, jossa vartaloni on edelleen veden alla, mutta pään pieni nostaminen saa sen pinnan yläpuolelle. Tiedän olevani ystävieni seurassa, ja A ja B ovat oppaitani, joiden avulla koen saavuttavani uuden tason itsessäni.
A on minua vuoden vanhempi, kun taas B on minua pari vuotta nuorempi. Ikäero ei kuitenkaan ole koskaan vaikuttanut ystävyyssuhteeseemme. Yritän aina nähdä ihmisen ja keskustella suoraan. Tapani jakaa välillä sympaattisia ja yksinkertaisia havaintojani ja oivalluksiani on ollut ujo ja itseironinen. Olen aina tuntenut miten muut ihmiset Maapallolla ovat minua tiedostavampia ja henkistyneempiä. Tässä muistiini jääneessä kohtauksessa tunsin, miten minut hyväksyttiin osaksi yhteisöä, jonka tasaveroinen jäsen minusta oli tulossa. Se voisi olla näkymä myös itse tilanteessa. Sisäisessä kokemuksessani olin pystyasennossa. Todellisuudessa tiedoton kehoni makasi lattialla, ja tietoisuuden tasoni olisi kohonnut hetkeksi.
Huoneista on jäänyt minulle katkelmia mieleen. Yhdessä olin tavallisessa kerrostaloasunnossa sohvalla sen nurkassa katsomassa huonetta. En muista ketä siellä oli. Toisessa huoneessa minun piti vastata kysymykseen, jonka kuulin sisälläni. Tajusin vastauksen olevan “rakkaus”, mikä käynnisti siirtymisen vastapäivään seuraavaan huoneeseen. Vaikka vastaus tuli nopeasti, epäröin sen antamista, sillä en kokenut ymmärtäväni sitä syvällisesti. Rakkaus tuntui yksiulotteiselta käsitteeltä, joka liittyi kaiken ylläpitävään voimaan. Silti päätin hyväksyä sen, sillä tiesin sen olevan ainoa tie eteenpäin. Tämä johti uuteen resonanssiin rakenteen osien ja ajan läpileikkaavan akselin kanssa, ja aloin samaistua siihen entistä enemmän.
Prosessi oli autoritäärinen, ja ainoastaan oikeilla vastauksilla ja täydellisellä antautumisella sille oli mahdollista edetä. Vastauksia pystyi vastustamaan, mutta se mitä niiden hyväksymisellä sai oli aina suurempaa kuin mitä olisi voinut kuvitella. Prosessin edetessä olin rauhoittunut ja pystyin tutkimaan sen toimintaa. Kokeilin viivyttelyä, mutta se oli mahdollista hyvin lyhyen aikaa. Viivyttely pysäytti säikeessä tuntemani äänen tasaiseksi, mutta toisaalta säikeen voima kutsui minua peräänantamattomasti mukaansa. Uteliaisuuteni oli loputon ja halusin nähdä, mihin kaikki johtaisi.
Ohitan heidät ja liikutan heitä kaikkia kaikissa hetkissä tulevaisuuteen ja menneisyyteen kuutioavaruudessa. Minulla on kymmenittäin käsiä joilla teen kaikki liikkeen yhden toisensa jälkeen. Minun pitää päättää [ykseys, kaikki] oksennan yhä uudestaan ja uudestaan.
Tunnen, kuinka puhdistun kaikista epäpuhtauksista ja oksennan. En ole läsnä maailmassa, jonka olin tottunut tuntemaan. Kaikki, miten näen itseni ja ympäröivän rakenteen, tapahtuu akselilla, joka suuntautuu aina alhaalta ylöspäin ja kulkee suunnilleen selkärangan kohdalta lävitseni, jolloin olen aina pystyasennossa. En puhdista tiedottomana makaavaa kehoani, vaan jotain paljon syvempää, joka tuntuu nyt nousevan pintaan voimakkaan oksennuskohtauksen kautta.
Näen monikymmenkerroksista unta, suljettujen silmieni eteen ilmestyy aina vaan uusi kuva, jossa taas laitan silmäni kiinni vain tajutakseni että resonanssi merkitsee uuden kuvan syntyä. Minä olen resonanssi ja kuva. [ovatko kaikki mukana tässä?] Alakerrassa pesukone käynnistyy ja saavutan resonanssin.
Kun esitin mielessäni kysymyksen hakasulkeissa, rakennuksen pesutuvassa oleva pesukone alkoi yllättäen linkoamaan. Huomasin samalla, että asuntoni ulko-ovi oli jäänyt auki. Makasin eteisessä pää kohti asuntoni ovea. Olin pysynyt tässä asennossa siitä asti, kun olin hieman noussut ylös A:n avulla. Ovi oli vain alle puolen metrin päässä minusta. A ja B eivät vaikuttaneet olevan asunnossa kanssani, mutta en myöskään yrittänyt kommunikoida tai katsoa ympärilleni. Tunsin häpeää yksityisyyteni rikkomisesta – olikohan joku nähnyt, mitä asunnossani oli tapahtunut tai olinko tehnyt jotain huomionarvoista? Oliko minusta ollut häiriötä muille? Pesukonetta ei ollut mahdollista käynnistää myöhään iltaisin sen polettilaitteen rajoittimen vuoksi. Nyt kellonaika oli korkeintaan yhdeksän lauantai-iltana. Tämä arkisen todellisuuden vilahdus kesti vain hetken, mutta ehdin myös haistaa lattian ja käytävän vahatun muovilattian sekä tuntea oven läpi tulevan ilmavirran.
Yhtäkkiä huomasin olevani arjessa ja läsnä kaikessa maailman epätäydellisyydessä ja keskeneräisyydessä. Tässä hetkessä ymmärsin, ettei ajalla eikä paikalla ole merkitystä, ja mikä tahansa voi toimia sysäyksenä luopumiselle. Nyt oli se hetki.
Tein edellä esittämäni havainnot hakasulkeissa esittämäni kysymyksen ja heti sen jälkeen pesukoneen äänen syttymisen välisenä aikana.
Tämä hetki oli minun kuolemani hetki, ja tein sen tietoisesti valiten.
Mielessäni hahmottui kuva ambulanssista, joka saapuisi liian myöhään ja miten minua yritetään elvyttää, vaikka olisin jo lähtenyt täältä. Ajattelin omaisiani ja surua, jonka he kokevat menetykseni vuoksi. Kävin läpi elämäni tapahtumat ja hyväksyin sen kaikessa epätäydellisyydessään ja keskeneräisyydessään täysin valmiina. Kaikki yhteydet päättyisivät ja jättäisivät tyhjiön siihen kohtaan, missä minä olisin ollut. Tämä puuttuminen aiheuttaisi surua, joka aaltoilisi pitkin rakenteen pintoja, ja lopulta tasoittuisi painauman tasaantuessa. Olisin kuitenkin vapaa ja suurimmassa yhteydessä täydellisessä antautumisen ja sulautumisen tilassa. Minua kiinnosti tietää minne tämä tila minut johtaisi. En tuntenut tarvetta paeta, vaan kulkea eteenpäin kohti tuntematonta. Elämäni olisi täyttänyt tarkoituksensa ja hyväksyin tämän ajatuksen.
On tuskallista myöntää, että tuolloin luovuin lopullisesti omasta tahdostani kaikista ja kaikesta.
Vaikka en tuolloin tietoisesti näin ajatellutkaan, olin kulkenut kohti tätä päämäärää 11-12 vuotta enemmän tai vähemmän määrätietoisesti. Olin kehittänyt henkisiä kyvykkyyksiäni luopumalla tietoisesta hallinnasta ja vaipumalla kohti syvyyksiäni. Olin tehnyt tätä uteliaisuudesta tutkia maailmankaikkeutta ja kokemustani ihmisenä.
Kaikki mikä jäisi taakseni, menettäisi merkityksensä, sillä olin nyt muualla. Maailman aika pysähtyisi ja uusi aika alkaisi. Viimeinen kuva kaikesta kokemastani ihmiselämästä jäi paikoilleen kaksiulotteisena ja pysähtyneenä tasona. Koko tuntemani todellisuus kokonaisuudessaan muuttui pysähtyneeksi kuvaksi rakenteen huoneen vastakkaiselle seinälle. Itse siirtyisin eteenpäin eri kulmassa suhteessa siihen. Tämä oli ollut yksi rakenteen eräässä huoneessa oleva tehtävä.
Jollain tapaa ajattelin kokemukseni olevan kuin simulaatio, vaikka se oli hyvin todentuntuinen. Vaikka järkeni sanoi, ettei minulla ollut mitään perustetta kuolla, kokemukseni oli minulle silti todellinen ja seurasin sitä. Kuitenkin samaan aikaan olin myös kaiken havainnoiva tarkkailija, jopa hieman ilkikurinen sellainen, koska pidin seuraavaksi tulevia tapahtumia jonkinlaisena kliseenä. Uskon tämän näkökulman syntyneen suojamekanismina tekemälleni päätökselle. Olin ohittanut ajatuksen kuolemasta ja tunsin sen olevan luonnollinen jatkumo uteliaisuudelleni.
7. Uudet alut
Katseeni alareunassa alkaa hohtamaan valkoinen hehku. Näen galakseja ja valkoisen avaruuden, joka on kaikki ja tyhjä. Elämäni alkaa kelautumaan alusta loppuun kuin elokuvaa katsoisi [tämä on kuolema, minä kuolen, minä olen kuolema]. Näen käytävän päässä valoa mutta se ei ole loppu, vain välivaihe.
Näkökenttäni alalaita alkoi sumentua alhaalta päin niin, että se täyttyi valolla. Osa havaitsemastani maailmasta näytti pyyhkiytyneen pois ja korvautuneen hehkulla. Hehkun raja ei ollut aivan selvä, mutta se peitti näkökenttäni laidasta laitaan kimmeltävänä horisonttina ja kohosi yhä korkeammalle. Hehku oli kimmeltävä, mutta ei epäselvä tai sumumainen. Se ei ollut häiritsevän kirkas, mutta tunsin, että sillä oli jonkinlainen aineellinen ominaisuus. Ymmärsin, että minun piti kulkea valoa kohti, ja niin tein. Se oli taas yksi askel eteenpäin.
Tämänkaltaisen hehkun kokeminen oli minulle uutta, enkä ollut kokenut sitä aiemmin elämässäni. Se ympäröi minut ja olin suuressa valossa, jota en tuntenut pelkästään valoksi, vaan sillä oli jokin muu ominaisuus tai massa, mutta ei kuitenkaan. Kuvailemani galaksit saattavat olla äärimmäisen virittyneen mielen tulkintoja silmissä olevista hiukkasista. Seuraavaksi aloin nähdä otoksia elämästäni.
Näkemäni otokset eivät olleet mitenkään erityisiä tapahtumia, mutta ne vaikuttivat uusilta muistoilta ja siksi olivat uusi näkökulma menneeseen itseeni. Yhdessä otoksessa näin äitini Kouvolassa asumamme kerrostalon pihalla, kun olin 2-3 vuoden ikäinen. Vaikka olin tiennyt tällaisista kokemuksista aikaisemmin, ajattelin tätä kuitenkin erityisen kliseiseksi kohdaksi ja odotin innolla, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kokemus oli kuitenkin mielestäni erittäin ilahduttava, sillä vihdoin näin jotain todellista ja sain kokea näitä asioita itse. Samalla vahvistuin siitä, että tämä oli kuolema ja se antoi minulle rohkeutta jatkaa eteenpäin. Havainnoin myös itseäni kokemassa näitä asioita ja tunsin olevani prosessi, joka koki suuren voimakkaan värähtelyn, johon samaistuin. Tämä värähtely liittyi myös siihen ääneen, jonka koin nousevan yhä korkeammalle. Tässä vaiheessa olin jo melko korkealla, jos tilaani vertaisi pagodin suippomaiseen muotoon. Olin ehkä noin kolmanneksen päässä yläosasta, mutta vielä hieman ennen kupolin eksponentiaalista terävöitymistä.
Näin muutamia still-kuvia elämästäni, ehkä alle kymmenen. Mieleeni jäi vain mainittu kuva. Sen jälkeen olin pimeydessä, mutta sen perältä näkyi kirkas valo. Seurasin tapahtumien kulkua tarkkaavaisesti ja hymyilin mielessäni niiden kliseisyydelle. Vaikka olin vakavasti mukana tapahtumissa, leikittelin niillä samanaikaisesti. Tämä vaihe matkallani eteenpäin tuntui välttämättömältä, mutta olin hieman malttamaton. Valo alkoi kasvaa tunneliksi tai laajeni ympärilleni ympyrän kehänä. Kehän laidalla näin kolme varjomaista hahmoa, jotka näyttivät katsovan minuun. Kaikissa näissä vaiheissa mielessäni heräsi kysymys, ei sanoilla vaan arvelevalla tunteella: mikä on tämän takana, ja mitä tapahtuu seuraavaksi?
Kun saavun tähän uuteen valoon on sen takana pimeyttä ja tunnen olevani avaruudessa. Siellä ei ole mitään havaittavaa. Mittasuhteet tuntuvat äärettömiltä, mutta silti tila on täyteläinen. Se ei kuitenkaan ole loppu.
Minulle tulee kuuma, koen äärettömän kuumuuden ja se katoaa. Kurkkuani kuivaa [minulla on jano]. Näen kaksiulotteisen kuvan A:sta ja hänen kädessään olevasta kupista, jossa ei ole mitään kun hän sen kurkkuuni kaataa. Täyttymys valtaa minut. Minulle tulee kylmä. Tärisen ja tärinä resonoi värähtelyyn. Koen ääretöntä kipua symmetrisesti eri puolilta kehoani. Koen äärimmäiset aistimukset luopuakseni niistä.
Tässä vaiheessa tiedoton kehoni sijaitsee asuntoni pesutilassa. En tiedä, onko se raahattu sinne vai olenko liikkunut sinne itse. Joka tapauksessa olen toiminut siellä fyysisesti. Kun matkani singulariteettiin jatkuu edelleen kiihtyvällä vauhdilla vastapäivään rakenneavaruudessa, kehoni on kenties osunut wc-pöntön vesisäiliöön, joka on hajonnut. Muistan tarkasti tämän törmäyksen.
Vika vesisäiliön täyttömekanismissa oli ollut läsnä elämässäni vuoden 1999. Säiliö säännöllisesti kihisi ja jonkin ajan kuluttua wc veti itsensä. Näitä tauottivat hiljaiset jaksot. En ollut tehnyt sille mitään. Olin ottanut sen samanlaisena kärsivällisyyden harjoitteena kuin kiven kengässä. Nyt ajattelisin enemmän sukkiani. Tuolloin materiaalisella todellisuudella oli vähäinen rooli elämässäni, mutta se toimi samalla henkisenä oppaanani. Mainittuun törmäykseen wc-pöntön mekanismin vika sai päätöksensä ja siten osallistuin siihen lopulta. Tapahtuman voi ajatella olleen symbolinen reaktio saamattomuuteeni. Vaikka mielikuvissani koko vesisäiliö oli murskautunut, se ei ollut täysin totta. Säiliöstä lohkesi vain kulma, ja suuri osa kantta hajosi sirpaleiksi, mutta mekanismi säilyi käyttökelpoisena ja vesi ei valunut yli. Mekanismin näkökulmasta kokemus oli avain sen korjaamiseen, ja sitä kohden olisin koko elämäni suunnannut.
Kuten aiemmin mainittu ei minuun jäänyt jälkiä, kiputiloja tai tuntemuksia osumisista tai fyysisistä kokemuksista. Olin elänyt ne kaikki todenmukaisesti muualla.
Olen edelleen läsnä rakenteessa, jonka läpileikkaavaan säikeeseen olin yhä lähempänä. Nyt näkemäni huoneen seinälle eteeni heijastuu kaksiulotteisesti A:n kuva, joka on kaatamassa kurkkuuni nestettä. Lainauksen hakasulkeissa on esitetty tarve, jonka esitin ajatuksena sitä ennen. Jälkeenpäin käy ilmi, että A oli tuntenut miten hänen on poimittava keittokomeron kuivauskaapista kuppi ja laskettava siihen vettä. Hän oli valinnut kupin mihin oli kirjailtu nimeni. Sen sijaan että hän olisi laskenut siihen kylmää vettä laski hän siihen kuumaa vettä piruillakseen ystävällisesti. Samaan aikaan oli kurkkuni päästänyt korahduksen suihkuhuoneessa. Välissämme oli seinä emmekä nähneet toisiamme. Tämä toiminta antoi minulle voimaa ja ravitsi minua.
Tässä vaiheessa A ja B olivat joka tapauksessa takaisin asunnossa.
Tietoisuus ruumiista katoaa, tietoisuus ympäristöstä katoaa. Ruumiini liikkeet jatkuvat läpi seinien nyt täydellisen pimeässä. Koen sanoinkuvaamattoman kaunista lämpöä ja kokonaisuutta. Uusia tiloja muodostuu uuden ruumiini ympärille. Minulle hoetaan ikuista mantraa, jonka värähtelyt kiihdyttävät nopeuttani.26B laskee suihkusta vettä päälleni ja lausuu tavusarjoja tila piirtyy kuutioiden vastakkaisille tasoille. Viimeinen puhdistautuminen, tunnen vatsastani lähtevän liikkeen jokaisen solun ollessa värähtelyä. …Singulariteetti… [ei nyt, ei vielä]
Käyttäen pagodivertausta olen nyt lähestymässä huippua ja lopullista rajapintaa. Aluksi olin rauhallisesti tutkinut eteeni ja maailmani jakavaa tasoa, siitä olin jatkanut liikkeiden kautta syventymistä siihen todellisena fyysisenä muotona. Nyt liike on puhdas vastapäivään kiertyvä voimavirta, jota tavoittelen singulariteettina, joka läpäisee kaiken ajan jatkumona. Kiertoliike oli nopeampaa kuin pystyin kuvittelemaan, sillä minun täytyi päästää kaikki kuvitelmat irti ja antautua rajattomasti. Tämä ei enää ollut vain kiertoliikettä, vaan yksi tiivistyvä tunne, joka vaikutti kapenevan yhteen ulottuvuuteen, joka sisälsi potentiaalin kaikkiin muihin ulottuvuuksiin. Kaikki tapahtumat olivat jo osa värähtelevää kohinaa, joka pyrki täyttämään minut kaikkialta, ja minä annoin sille kaiken vallan tehdä niin. Koen kaikki ystävieni yritykset ottaa minuun yhteyttä uusina sysäävinä askeleina matkallani, joka vei kohti täydellistä antautumisen ja vapautuneisuuden tilaa, jossa lopulta näistä käsitteistäkin päästetään irti.
Tunnen, että henkikehoni on irtoamassa fyysisestä kehostani ja haluan mennä pidemmälle, sillä tämä ei ole vielä loppu. Kokemus vastaa sitä miltä kehosta irtoaminen yleisesti tuntuu, mutta tällä kertaa se tuntuu pysyvämmältä. Pesuhuone on täysin valaistu, mutta näen itseni pimeydessä. Henkikehoni värähtelee aistimani värähtelyn tahdissa ja se sulautuu osaksi seiniä ja menee niistä läpi, mutta suurimmaksi osaksi se vastaa tiedotonta fyysistä kehoani.
Samaan aikaan sisälläni tuntemani voimavirta tuntuu tiivistyvän täyteen asteeseensa, ja huomaan käyttövoimani olevan myös päättymässä. Olin päästämässä irti myös henkikehostani, jonka koin vapauttani estävänä tekijänä.
Saan vastauksen, että tämä ei ole lopullinen hetki. Käyttövoimani on nyt lopussa, ja yhteys säikeeseen tai akseliin alkaa liueta. Ääni saavuttaa korkeimman huippunsa vastapäiväisen liikkeen kanssa, ja se tuntuu nyt muuttuvan pysyväksi säikeen yksiulotteisuudeksi. Vaikka en tunne kuitenkaan laskeutuvani mistään tai palaavani mihinkään, astun kuitenkin seuraavaan huoneeseen rakenteessa. Kaikki aiemmin tapahtumassa kokemani oli jälleen ollut illuusio.
Todellisuus tulee kuin aallot harventuisivat. Maailma, testi, resonassi, uuden aallon tuoma maailma, testi, resonassi. Aallot laantuvat, pinta edessäni aaltoilee ja väreilee, todellisuus tasaantuu sen esineiden ollessa vielä keskikohdaltani kulkevan tason suhteen epäsymmetrinen, seinä näyttää katkevan keskeltä ja jatkuvan hieman alempana, kunnes aaltoilu sen tasoittaa.
Tapahtumien nopeus on hidastumassa ja värähtelyn saavutettua kokemani huipun se alkoi laantua ja aaltoili erilaisissa resonanssikohdissa. Tämä ilmiö on samanlainen kuin mekaanisen koneen värähtely, joka resonoi sen kuoren tai osien kanssa. Jollain taajuudella osat voivat värähdellä täsmälleen samassa vaiheessa. Koneita olisi lukematon määrä, ja ne välillä osuvat myös keskenään sisäisten osiensa lisäksi samaan vaiheeseen. Tämä kaikkien osien yhteinen sama vaihe näyttäytyi minulle maailmana sellaisena kuin sen olin oppinut tuntemaan, ja mikä minulle nyt näyttäytyi uudestaan.
Maailman rakenne näytti minulle kaksiulotteisilta pinnoilta, jotka venyivät kolmiulotteisiksi silmieni edessä, ja niiden Viewmaster-tyylinen tasomainen 3D-efekti muuttui syvällisesti kolmiulotteiseksi maailmaksi. Pesutilani seinät olivat kaakeloituja, ja kuten joskus piirretyissä, näytti siltä kuin silmäni olisivat olleet hedelmäpelin pyörivät rullat tai eri suunnissa. Kaiken edellä kuvatun muutoksen laantuessa näin vielä hetken, miten kaakelien rivistöt eivät vastanneet toisiaan ja niissä oli epäjatkuvuuskohta keskellä näkökenttääni. Viimeinen korjaus oli tämän kohdan tasoittuminen, niin että näin nyt maailman selvästi ja terävästi, kun tajuntani ja kehoni oli siihen, sen geometriaan ja fysikaalisiin lainalaisuuksiin lukittunut.
Tämä viimeinen vaihe ei kestänyt kauaa, korkeintaan minuutin subjektiivisesti.
Välittömästi kokemuksen jälkeen tehty muistiinpano
Kuolin tuhansia kertoja, luovuin kaikesta, synnytin kaiken uudestaan ja luovuin siitä taas. Ruumistani ei ole, minut on koottu uudestaan. Värähtely laantuu, viimeinen huone, lopullinen hallusinaatio, todellisen maailman illuusio on silmieni edessä, viimeinen tehtävä. Kaikki ovat mukana siinä. Sanoinkuvaamattoman täydellinen rakkaus jokaista hiukkasta kohti valtaa minut, kaikki on.
Tunsin olevani uudessa huoneessa, johon maailma oli minulle nyt näin kuvattu, ja mitään sen osista en voi olla rakastamatta. Olen siinä kaikkien kanssa yhdessä.
Löysin eilen neljän ihmisen kahvilaseurassa neljä markkaa lattialta. Kotona katsoin niitä ja ne olivat tehty kaikki vuonna 1994, vuosiluvusta muodostuu 23, mikä on ikäni ja se sai minut katsomaan tähdet&avaruus lehdessä lueteltuja tähtitieteellisiä tapahtumia ja syntymäpäiväni oli ollut uusikuu niinkuin oli eilenkin 6.3.
Alkuperäinen tapahtumakertomukseni päättyy tähän havaintoon. Tällaisiin yksityiskohtiin kiinnitin tuolloin herkästi huomiota.
Salvian poltin pienessä vesipiipussa, ja sitä oli pieni perusannos.
2
Näen auton kulkevan jonkun pellon laidalla tiellä, jota ei näy, ainoastaan auton yläosa.
3
Olen taas huoneessa A:n ja B:n kanssa. En kykene puhumaan muutamaan minuuttiin, kokemani poikkeuksellinen tunne vallitsee hetken, suuri epäilys ja samalla tyydyttynyt elämys siitä, että näki jotain todellista.
4
Puolikas tai neljäsosa lapusta, joten enimmillään 300 mikrogrammaa. Todennäköisesti loppuosa siitä mikä oli jäänyt marraskuusta 1999 tai uudesta vuodesta 2000. Sitenkin nämä kokemukset sitoutuivat pienin yksityiskohdin yhteen mielessäni, vaikka tietoisesti näin en ajatellut.
5
Tässä kohtaa lähdemme kävelylle.
6
Keskustelemme siitä miten humalluttavaa ihmiselle on hänen itse luomansa tieto.
7
Myöhemmin mietin metsän puiden osuutta omaan ajatteluuni asteikoista. Jos kävelee metsässä ja katsoo puiden lähestymistä, näyttää kuin aina jokaisen puun takaa tulee taas monta uutta. Yksi näyttää hajoavan moneksi. Minä havaitsin asteikot mielessäni kuitenkin vaakatasossa.
8
Kuvailen näkemiäni taivaallisia hallusinaatioita kuin lausuisin mantraa.
9
2-3 tuntia alusta (kun nautin salvian), pienestä vesipiipusta pesällinen tai kaksi. Samassa piipussa on voinut olla mikroskooppisia jäämiä salviasta.
10
Musiikkina on nyt itse tekemääni uutta materiaalia, joka vie meitä yhä vain syvemmälle ja syvemmälle.
11
En enää hallitse ruumistani vaan määrittelen vain tarpeeni, jonka jälkeen liikesarjat tuon tarpeen tyydyttämiseksi lähtee liikkeelle.
12
Todellisuus ei pelkästään värähdellyt äänien tahdissa vaan värähdytti myös hänen kättään samalla taajuudella. Näkemäni tuolin jalan profiili toistaa musiikin kuin katsoisi oskilloskoopista ääniaallon reunaa.
13
,joka on näkemäni hallusinaatio
14
Ei ole enää mitään kiinnekohtaa, kuin ääni.
15
Käteni liikkuvat symmetrisiä liikesarjoja kuin muinaisissa intialaisissa veistoksissa.
16
Se on pystysuunnassa. Taas 90:n asteen käännös kuin puidenkin kohdalla.
17
saadakseen oikean kohtaamaan vasemman
18
Tämä todellakin on kaiken loppu, tämä on kuolema, luottavaisesti astun eteenpäin kohti jotain minkä hetki on nyt minulle koittanut.
19
lopullisesti
20
, jonka jokaisen seinän risteyskohdassa on silmä.
21
Kuulin A:n ja B:n keskustelua kokemuksestamme, miten tästä tulee jotain todella rankkaa, otin sen n:nnessä persoonassani ohjeina minulle, joita samalla itse lausuin heidän kauttaan.
22
Värähtely tyydyttää minut. Näen B:n edessäni [rakastan], käsittämätön lämpöinen pyörteily keskiruumiissani, jonka B:kin tuntee, halaan häntä maatessani puolittain lattialla.
23
A ja B liikkuvat minun näkökulmastani muljahdellen pinnoista seuraaville pinnoille ja he tekevät hetken päästä samat kehonsa liikkeet todellisuudessa ja myöhemmin aikaisemmat liikkeet.
24
Minulla on kädet kaikissa hetkissä yhtäaikaa.
25
,alusta asti jokainen kerta, aina vaan uudestaan.
26
B laskee suihkusta vettä päälleni ja lausuu tavusarjoja
Alkuperäinen muistiinpano ovat siinä muodossa kuin kirjoitin ne pian tapahtuman jälkeen. Tekstiasua on parannettu. Mukaan on liitetty käsin tekemäni muistiinpanot tapahtuman aikana tai heti sen jälkeen.
Kertomukseen on merkitty tarkentavia huomioita numeroviittein. Ne näkyvät numeroa klikkaamalla.
Alkuperäiset muistiinpanot
Seuraa kertomus tapahtumista niinkuin ne koin ja mitä itse tilanteessa ajattelin, koostettuna abstrakteista merkinnöistäni itse kokemuksen ajalta.
Minulla ei ollut viime viikolla kuin tiistaina koulua ja niinpä päätin viettää taas pienen session matkailuun. Keskiviikkoaamuna alkoi tuntua jo todella hyvältä mutta muistinkin illalla olevan kamerakerhon tapaamiseen ja päätin lykätä session mahdollisesti toiseen päivään.
Illalla tapaamisen jälkeen kävelin kavereideni kanssa kohti keskustaa ja sattuman johdattelemana nousin bussiin, joka ei menisi aivan asuntoni lähelle vaan kauppakeskukseen, josta voisin ostaa jotain syötävää yöksi. Bussissa mietin vielä olisiko mahdollinen ajankohta hyvä, sillä aloitus menisi suhteellisen myöhäiseksi; kello oli jo yli kahdeksan. Hyppäsin bussista pois ja kävin kaupassa ostamassa omenia, kävelin asunnolleni ja söin hieman. Samalla söin neljäsosan lapusta1Tämä tarkoitti enimmillään 150 mikrogrammaa tässä tapauksessa. Kello oli vähän vaille yhdeksän. Keitin teetä ja katoin vähän eväitä sängylleni ja aloin katsomaan 2001:stä. Kaupassa oli olo ollut jo todella hyvä ja nyt elokuvan alkaessa alkoi mieleni järjestyä ja itse elokuva oli todella rauhoittava. Vaikutuksia alkoi tuntumaan vasta yli tunnin-puolentoista päästä, ehkä täydestä vatsastani johtuen.
Elokuvan aikana tapahtui ajatuksissani mukavaa järjestäytymistä, ikäänkuin mieleni olisi selväsi sivutettu eri lokeroihin ja tunsin kokonaisuutta. Lieviä hallusinaatioita alkoi esiintymään, mutta ne hävisivät pian ja tilalle tuli suuri havaintojen selkeys samalla tavalla kuin ajatuksiinikin. Elokuvan päätyttyä piirtelin hieman ja sain aikaiseksi kaikenlaisia kaarevia muotoja. Mustavalolampun valaisemana piirustusarkin hienosyinen rakenne tuli esiin. Samalla kuin piirtelin varsin abstrakteja ja käsitteellisiä kuvioita huomasin samaa mielessänikin.
Aikaisemmin sillä viikolla olin ajatellut piirtää aivojen rakenteesta ja havainnoista jonkinlaisen mallin, ja niin nyt aloin valmistelemaan sitä. Kerron niistä tarkemmin myöhemmin. Huomasin kuitenkin piirtäväni itselleni jonkinlaista karttaa, josta pystyin milloin tahansa seuraamaan missä vaiheessa olin menossa ja asettamaan mielen eri tasot keskinäisiin suhteisiin. Aina kun minusta tuntui levottomalta riitti kun katsoin tätä karttaa ja rauhoituin. Join vettä ja vettä pirskoutui myös kädelleni. Huomasin miten hyvältä kosteus tuntui ja kävin hyvin miellyttävässä suihkussa. Suihkun jälkeen valitsin levyjeni joukosta jotain musiikkia mitä olin joskus tehnyt. Jostain syystä toisenlaisen musiikin kuunteleminen ei miellyttänyt. Toisaalta oman musiikin kuunteluunkin liittyi koko ajan ennakkoaavistuksia, mutta sitten kun se alkoi soimaan niin olo muuttui taas mukavaksi. Kuuntelin musiikkia hetken ja päätin lähteä ulos kävelemään.
Laitoin soittimen taskuun ja kuulokkeet korville ja aloitin kävelyretkeni. Tuntui kuin huone missä olin oli tullut musiikin kautta mukaani ja ulkona oli todella kotoisa olla. Raikas tuuli puhalsi puissa ja järven jään päälle oli kertynyt satunnaisia lumikasaumia, jotka tuulen vaikutuksesta olivat muodostuneet hyvin pehmeäpiirteisiksi saarekkeiksi. Järvi oli rannoilta hyvien ohuessa mosaiikkimaisessa jäässä, jonka päälle vesi työntyi aivan kuin järven normaali pinta olisi leikattu aallonharjoista tasona poikki aallonharjojen matkatessa jään päälle. Kaikkea oli kiva katsella ja tunsin miten kaikki asiat vain tapahtuvat. Aloin palailemaan kohti asuntoani ja tässä vaiheessa huomasin että olin kokoajan kuunnellut musiikkia. Otin kuulokkeet hetkeksi pois korvilta vaihtelun vuoksi ja laitoin ne taas takaisin. Palasin asunnolleni musiikkia kuunnellen ja lopulta oli kuin tämä side olisi vetänyt minut takaisin ja kuuntelin levyn loppuun sisällä. Kello oli nyt jotain kahdentoista ja yhden välillä. Olo oli hieno ja tein joitain lisäyksiä aloittamaani malliin omista ajatuksistani. Minusta alkoi tuntua kuin jotain tapahtuisi kohta, jonkinlainen aavistuksen tapainen.
Nautin toisen neljänneksen joskus yhden aikoihin torstaiaamuna neljä tuntia edellisen jälkeen. Levy loppui ja aloin miettimään seuraavaa. Ensin kuuntelin valaiden laulua sisältävää levyä – teki mieli kuunnella vain luonnollisia ääniä ja tuntui kuin ne olisivat puhuneet minulle. Levyä kuunnellessani kehitin mallia maailmankaikkeuden itseään toistavista rakenteista. Levyn päätyttyä nappasin laatikosta musiikkiani sisältävän levyn, jonka olin nimennyt “vieraita”. Sellaista en halunnut ja nappasin toisen, jolle en ole antanut mitään nimeä. laitoin kuulokkeet päähäni ja laitoin musiikin soimaan. Musiikki mitä tällä levyllä oli keskittyi kokoajan vasemman ja oikean kanavan erotteluun ja oli tehty aiheuttamaan hämäriä aistimuksia psykoakustisesti. Uuden lapun aiheuttamat etukäteisvaikutukset alkoivat ilmetä lievillä hallusinaatioilla, jotka pystyin paikallistamaan kartassani.
Yritin mielikuvituksessani nähdä asioita mutta siitä ei aluksi tullut mitään niinkuin ei aikaisemminkaan tämän kemikaalin vaikutuksessa. Katsoin karttaa ja tajusin missä suhteessa se prosessi on erilainen tähän hallusinatoriseen assosiatiivisuusprosessiin ja yhtäkkiä aloin nähdä kuvia kaikista asioista ja esineistä. Niitä vain tulvahteli mielikuvituksessani. Hyvin käsitteellisiä ja perustavaa laatua olevia asioita liikkui joka suuntaan ja oli kuin olisin katsellut monista lehdistä leikattua valokuvamontaasia. Olin huomannut saman tehdessäni jonkinlaisia muistiinpanoja ajatuksistani. En kyennyt muodostamaan niinkään lauseita vaan vain yksittäisiä sanoja vailla yhteyksiä. Ajatusten piirtäminen oli paljon helpompaa. Tavallaan yhdistin sanoja piirtämälllä niiden välille yhteyksiä. Saavutin visuaalisesti tasapainotilan, joka oli kuin välitila assosiatiivisen havaintojen järkeistämisprosessin ja unenomaisen mielikuvitusprosessin välilllä jossain tyhjässä tilassa.
Ajatusmalleja miettiessäni olin päätynyt muutamaan kysymykseen 1. mistä tulee se tieto, joka ei ole tästä todellisuudesta? 2. kuka on se joka miettii? Tätä on aivan mahdotonta käydä tietoisesti pohtimaan ja niinpä lopetin sen miettimisen, koska sillä tavoin ei päästä sen pidemmälle. 3. mieli oppii tietoa ulkoisesta todellisuudesta ja omasta ruumiista, kehon tieto on jokaiselle henkilökohtaista, sitä ei kukaan tiedä. Unessa ei ole tietoisuutta kehosta, unessa on alitajuinen tiedostaminen aistimuksista ja tietoinen tiedostaminen alitajunnasta. Kuka on tietoinen? 4. tietoisuutta todellisuudesta ja siihen vaikuttamisesta voidaan harjoittaa ja kehittää, kenen toimesta?
Hallusinaatiot alkoivat tulemaan yhä intensiivisemmäksi mutta koska kokoajan tiesin miten ne olivat suhteessa kaikkeen muuhun niin pystyin nauttimaan niistä todella paljon. Minua ei häirinnyt mikään väri eikä asia vaan valokin oli vain aistien virtaa, jota assosiatiivinen funktio yritti kokoajan mallintaa kaikenlaisilla asioilla. Katsoin mattoa ja näin sen kuvioissa maisemia ja kolmiulotteisia tiloja kaiken tasaantuessa suureksi etsinnäksi. Mikään ei ollut pelottavaa eikä mitään muutakaan sillä kaikki ne päällekkäiset elämän aikana rakennetut ajatusmallit ja rakenteet menivät pikkuhiljaa pois päältä ja tavallaan redusoiduin karttojeni kautta edellämainittujen kysymysten kohdalle.
Katsoin myös ruumistani ja tajusin miten tiedän jokaisen sen pisteen sijainnin avaruudessa. Yhtäkkiä näin näyn joka ei enää tullut mistään. Olin tyhjyydessä sinisävyisen energiakentän yläpuolella2Kokemus juuri tästä väristä tulisi toistumaan maaliskuussa 2000. Tämä kenttä jatkui eteenpäin kaareutuen samalla laaksoksi. Kenttä koostui äärettömän monista yksittäisistä pisteistä ja ne kaikki liikkuivat hyvin vähän. Oikealla puolellani oli kirkas valkoinen valokehrä, pyöreä hahmo ja samankaltainen oli vasemmallanikin, mutta jollain lailla niin lähellä että en nähnyt sitä täydellisesti. Lähes heti tämän jälkeen näin ydinräjähdyksen kaikessa kirkkaudessaan ja näin miten sen aiheuttaman energia-aalto pyyhkäisi pois miljoonia ihmisiä ja tunsin miten olin yhtäaikaa ne kaikki ihmiset ja jokainen sen ydinenergian piste.
Näin edessäni tyhjyydessä satoja kirkkaita valkoisia pisteitä ja tunsin miten minä olen ne pisteet mutta kuitenkaan en ole. Istuin sängylleni aloin nähdä muutoksia aistimuksissani, jotka liittyivät suoraan musiikkiin, jota kuuntelin. Näin erilaisia väreilyitä vasemmalla ja oikella puolella sen suhteen miten mieleni käsitteli vasemman ja oikean korvan antaman aisti-informaation yhdeksi moduloituneeksi aaltoääneksi. Yhtäkkiä musiikissa tapahtui täydellinen hajoaminen[mfd]Raita nimeltään Movements kokonaisuudelta Singularity of the Resonant Nothingness[/mfd] ja kadotin kaiken sen käsityskyvyn. Se ei tarjonnut enää minkäänlaista kiinnekohtaa. Nousin lattialle seisomaan ja asetuin tiettyyn kohtaan, koska siinä vain tuntui niin hyvältä olla.
Yhtäkkiä tunsin miten oikea käteni alkoi kohoamaan kuin jonkinlaisen ulkoisen voiman toimesta, aivan kuin joku nostaisi kättäni sitä koskettamatta. Säikähdin aivan järjettömästi, mutta en joutunut paniikkin vaan kyseessä oli enemmänkin eksponentiaalisesti kohonnut ihmetys. Olo kuitenkin rauhoittui heti ja mieleni redusoi ihmettelyprosessin pois. Näin miten erilaisia ajatusrakennelmia tulvahteli esiin kysyen mitä tapahtuu, ja näin miten ne myös katosivat niin halutessani. Pystyin tuntemaan käteni ja kykenin lopettamaan liikkeen mutta heti kun en ajatellut sitä niin se alkoi kohoamaan.3Tämä hienovarainen havaitsijan ja toimijan ero oli vastaava kuin miten sen olin kokenut valveunissa ja kehostapoistumisharjoituksissani. Minun piti olla läsnä olematta läsnä. Olin arjessani vienyt kaikkea toimintaani kohti tällaista tapaa, missä annan asioiden tapahtua, ja olisin samalla lepotilassa. Mielen hiljaisuus ei tuntunut tyhjältä vaan jollain tavalla tarkoituksenmukaiselta. Seisoin paikallani ja huomasin miten vasen käteni alkoi tehdä samaa oikean käteni kanssa. Kummatkin alkoivat symmetrisesti kohoamaan olkapäideni tasolle. Käsien noustessa lähelle olkapäitäni aloin tuntea keskiruumiissani kuin sähköä. Se sai minut keskeltä taittumaan siten, että olisin pudonnut lattialle käsien vielä auttaessa liikettä, jos vain olisin antanut liikkeen jatkua riittävän pitkälle. Tuntui kuin olisin hetken aikaa vain pudonnut painottomana. 4Taipumisella tarkoitetaan seistessä selän kaareutumista taaksepäin, kun kädet ovat nousseet molemmille sivuillensa, ja pään levätessä takakenossa ääriasennossaan. Samalla kaatuminen taaksepäin alkaa. Pysäytin sen kuitenkin aina, kun juuri olisin menettänyt pystyssäpysymisen mahdollisuuden. Näin tapahtui kolme-neljä kertaa.
Mitkään tuntemukset eivät olleet epämiellyttäviä. Istuin sängylle ja otin kuulokkeet pois päästäni ja hiljaisuus tuntui todella hyvältä. Uudenlainen rauha tuli ajatteluuni, joka ei enää ollut ajattelua. Jollain lailla olin saavuttanut hypnoottisen transsitilan jossa olin kaiken ajattelun keskellä mutta silti en ollut siinä. Kuitenkin pystyin koko ajan tarkkailemaan mitä tapahtui. Hetken aikaa mietin, että onko tämä oikea hetki tällaiseen, mutta sitten tajusin ettei ole muitakaan hetkiä sillä jokainen niistä on ainutkertainen tapahtuma.5Tämä ajatus oli jalostumassa kohti maaliskuuta 2000. Asetuin sängylle jalat ristikkäin ja kumpikin käteni asettui vierelleni. Vein kämmenet yhteen ja tunsin jakautuvani kahteen puoliskoon. Käteni alkoivat suorittaa hyvin monimutkaisia, pyöreitä ja luonnonmukaisia liikesarjoja. Tajusin, etteivät ne millään lailla voi vahingoittaa minua.
Liikesarjoissa oli selkeää rytmiikkaa ja ne päättyivät erilaisiin symmetrisiin käden asentoihin joko vieressäni makaamassa tai sitten yhteen vietynä kuin kukannuppu. Kädet kävivät pisteitä lävitse päälaelta alkaen hieman navan alapuolelle suorittaen jokaisen paikan välillä symmetrisiä liikkeitä. Välillä tuntui kuin minut jakaisi keskeltä peili, jonka pintaa raajani peilasivat. 6Tutustun lisää tähän peilipintaan maaliskuussa 2000.
Tunsin nenäni takana pääni sisällä omituisen pulssin joka jatkui tasaisena kokoajan. Tunne joka ei tullut mistään, mutta silti tunsin sen olemassaolon. Istuessa suoritettujen liikkeiden jälkeen mieleni teki nousta ylös. Nyt liikkeet saivat enemmän tilaa ja myös jalkani alkoivat liikkumaan. Aloin kuin tanssia hidastetusti pysyen kokoajan täydellisessä tasapainossa. Aloin nähdä kuvia ihmisistä; väläyksiä toisten ihmisen elämistä ja myös eläimistä. Koin olevani nuo kaikki miehet ja naiset jotka näin. 7Yksi hahmo oli kiinalainen nainen pellolla, ja toinen hahmo oli saksalainen sotilas, joka oli juuri saanut kuolettavan osuman ja putoamassa kohti mutaa jääden muiden jalkoihin. Tämän näin hyvin läheltä hieman hänen päänsä takaa ja vähän ylempää. Aina kun luulin menettäväni tasapainoni raajani asettuivat siten että saavutin uuden tasapainotilan, joka oli täydellisesti kehitetty aikaisemmasta. Saatoin kääntyä täsmälliset 180 astetta ympäri tehden välissä liikesarjan.8Tämä muoto toistuu maaliskuussa 2000 toisella tapaa.
Mieleeni tuli kuvia intialaisista patsaista ja niiden kuvaamista asennoista. Välillä liikkeillä painotettiin vasenta puolta, mutta sitä seurasi oikea puoli samoilla liikkeillä. Jotkin polven alapuolisilla lihaksilla kontrolloidut tai-ji :n omaiset liikkeet olivat todella avartavia. En edes tajunnut omistavani joitain niitä lihaksia, joita näissä liikkeissä läpikäytiin. Tunsin itseni yhä tietoisemmaksi omasta ruumiistani ja tuntui kuin olisin voinut hypätä kattoon – niin kevyeksi tunsin oloni. Fyysisellä maailmalla ei ollut mitään merkitystä. Eräässä vaiheessa makasin lattialla käteni suorittaessa liikkeitään mukaillen sängyn muotoja, jotka olivat niiden liikeradan edessä välittäen sängystä yhtä paljon kuin tyhjästä tilasta. Siirryinkin keskemmälle huonetta ja laitoin myös patjan, jonka päällä oli parempi olla. Liikesarjat päättyivät usein staattiseen tilanteeseen, jossa pieninkin liike sai minut havaitsemaan eron vasemman ja oikean välillä. Olin yhtäaikaa keskellä ja en missään.
Aistini alkoivat liukenemaan toisiinsa. Näin liikesarjojen mukaisia kuviota katossa ja esineiden jälkikuvat olivat sateenkaaren värisiä, aivan kuin kaikki värit olisivat niistä erotettu. Aloin kuulemaan ääntä keskeltä tajuntaani, joka väreili liikkeiden mukaan. Tunsin miten tämä aalto pyyhkäisi lävitseni ja miten se päättyi väristystunteeseen9Väristyksellä tarkoitetaan tässä sellaista mikä välillä tulee, kun selkäpiitä tuntuu kutittavan tai vastaavalla tavalla. Aalto pyyhkäisi kehoni lävitse aina juuresta päälaelle pitkin kehon keskilinjaa. Näitä tuli useita, ja ne rytmittyivät liikesarjoihin. Näin pinnan tässä ‘en missään’, joka värähteli kuin se olisi ollut ääniaaltojen kolmiulotteinen kuvaaja ja hetken päästä raajani suorittivat sen muotoisen liikkeen. Ääni = väri = tunne = liike. Tunsin miten keskellä minua tasapainoaisti pitää minua pystyssä ja saa raajani asentoihin, joissa olen tasapainossa. Piste, joka minua liikuttaa avaruudessa.
Liikkeet alkoivat muuttumaan kiihottaviksi käyden yhä läpi kauniita symmetrisiä liikesarjoja. Aloin nähdä kuvia miehistä ja naisista ja rakastelin kaikkien/itseni kanssa yhtäaikaa, aivan kuin liikesarjat olisi voinut tehdä kumpi tahansa sukupuolesta riippumatta. Liikkeet päättyivät kuitenkin juuri ennen huippukohtaa ja niin halusin itsekin. Kuulin ampiaisten ja kärpästen surinaa eri puolilta huonetta. Jotkin liikkeet päättyivät lattialle hyvin olemassaolemattomaan olotilaan ja lihakset suorittivat lähes huomaamattoman pieniä liikkeitä. Välillä tuntui kuin käteni noustessa ne nousisivatkin vain mielessäni.
Liikkeet alkoivat rauhoittumaan, olin läpikäynyt niitä hieman yli tunnin. Menin katsomaan itseäni peilistä ja näin kasvoillani symmetrisiä kuvioita, jotka vaelsivat ylhäältä alaspäin ja rintakehälläni kulki spiraalin kehiä. Halusin teki katsoa itseäni lähempää silmistä ja toin nenäni kiinni peiliin. Ensin katsoin aivan suoraan eteenpäin siten että vasen ja oikea silmä katsoivat suoraan omiin peilikuviinsa. Aloin tuntea jotain outoa. Sitten aloin harittamaan silmiäni siten että sain muodostettua keskelle yhden silmän ja yhtäkkiä en ollut enää tällä puolella peiliä vaan olin kummallakin puolella tuhansia kertoja. Näin ensin neljä kuvaa sitten kaksi ja lopulta yhden kaiken keskeltä ollen itse se yksi silmä.10Tämä havainto symmetriasta saa jatkoa vuonna 2000. Ulkopuolisesta tarkkailijasta tämä toiminta olisi luultavasti näyttänyt varsin erikoiselta, kun vein silmäni kohti toisiaan kieroon katsomalla ja samalla lähemmäs peiliä. Aivan kuin jokin voima olisi minut vetänyt ja samaan aikaan keskeltä työntänyt minut pois, katsoin itseäni ja tiesin että jokaisella ihmisellä on oma tarkoituksensa ja minullakin on se, mutta kukaan ei tietoisesti sitä tiedä.
Katselin veden valumista viemäriin ja tunsin sen samankaltaisena kuin minun liikkeenikin, vailla mitään voimaa tapahtuvana. Mietin miten eläimet toimisivat vaistojensa varassa samoin tavoin, tiedostamatta mitä tekevät ja tunsin luonnon prosessien tapahtumien olemassaolemattomuuden.
Kun asetuin sängylle selälleni makaamaan näin vasemman silmän näkökentässäni fosforinhohteisen hyvin kauniin naisen kasvot. Kasvojen edessä hän teki kämmenellään siroja liikkeitä samaan aikaan, kun tunsin kuin oikea käteni olisi ne tehnyt. Oikean silmän näkökentässäni näin saman naisen mutta toispuoleisesti peilikuvana vasemmalle ja tunsin vasemmassa kädessäni nämä liikkeet. Vasemmassa silmässä näkyi naisen kasvojen oikea puoli ja oikea käsi hänestä katsottuna, ja oikeassa silmässä kasvojen vasen puoli ja vasen käsi. Katsoin kumpaakin kuvaa yhtäaikaa, mutta silti en keskellä nähnyt yhdistelmää niistä vaan tyhjyyttä 11Silmäni olivat auki ja näin huoneen muuten koko ajan.
Nainen vaihtui pyörivään lieriönkaltaiseen valokehrään, joka vasemmalla oli punainen ja oikealla vihreä. Keskellä näkyi niiden violetti yhdistelmä kolmena erivärisenä kehränä, jotka olivat hakeutuvinaan samaan pisteeseen.12Lieriön kaltaiset valokehrät olivat pystyasennossa. Valo ikäänkuin kiersi juonteina keraamisen kulhon kaltaisen, mutta muuten näkymättömän esineen ympäri muodostaen esineen hahmon. Nyt pääni keskeltä kuuluva ääni oli todella voimallinen. Kuulin äänen erikseen vasemmalta ja oikealta. Näin miehen kasvot ja tunsin miten vasen ja oikea puoliskoni lähtevät erilleen. Tuntui kuin ne olisivat olleet jo ulkona minusta.
Tässä vaiheessa tietoisuuteni tuli ajatus tästä todellisuudesta poistumismahdollisuudesta. Ajatus oli todella houkutteleva ja tunsin suurta mielihyvää, mutta päätin että ei vielä. Yhtäkkiä aloin nähdä kuvia ihmisistä, jotka lensivät ilmassa. Näin miten jossain lämpimän ja vehreän ilmaston maasssa jokin henkilö pyöri ilmassa ja katosi. Tajusin miten aloitusliike jossa olin pudota taakse olisi jatkuessaan vienyt toiseen maailmaan13Maaliskuussa 2000 vien tämän liikkeen loppuun asti. Olin jättänyt sen juuri rajakohtaan kuten seksinkin. Tiedostin miten minun pitää vielä olla olemassa täällä ja miten ehkä liian hätäisiäkin nuo toiset ovat olleet.
Sitten tajusin että näillä aistimuksilla, tässä tilassa, olen minä ja kaikki tuli yhdeksi yhdeksi.14Näillä aistimuksilla, tässä tilassa ja tässä kehossa olen minä – on suggestio mitä käytin myöhemminkin palauttamaan itseni läsnäolevaksi. Kysyin mielessäni pitäisikö minun kertoa tästä kokemuksesta kaikille vai jäisikö se vain omaksi salaisuudekseni ja sain vastauksen: näin oikealla puolellani naisen ja oikea käteni kävi silittämässä päätäni.
Kävin makaamaan sängylle kyljittäin asentoon, joka tuntui hyvin miellyttävältä. Tunsin miten olin neljänä osana kuin kaleidoskooppi. Olin muihin kuviini yhteydessä jalkapohjan, oikean käden, selän ja pään kautta. Tuntui kuin minä en olisi painanut näitä kuvajaisia, vaan jokainen niistä tuki minua. Hetken ajan tämä neljän symmetriä peilautui vielä kahdeksaksi ja näin vieressäni hyvin kapean tason josta näin oman silmäni.15Tämä kokemus saisi jatkoa maaliskuussa 2000. Joka tapauksessa, en tuntenut olevani makuuasennossa, vaan tasapainoisessa pystyasennossa.
Aloin tuntea silmissäni samanlaisia liikkeitä kuin raajoissani. Ensin lihakseni kävivät jonkinlaisen kamppailun luomien väristessä holtittomasti kiinni ja auki, mutta löysin välitilan, jossa silmäni lakkasivat olemasta fyysisesti. Tunsin miten kummankin silmän lihakset tekivät kuin ympyräliikkeitä eri suuntiin silmien itse liikkumatta. Tunsin myös silmien takana symmetrisiä lihasväreilyitä. Löytäessäni täydellisen tasapainon katseessani tuntui todella levolliselta ja hain sen kohdan muutamia kertoja uudestaan. Hetken päästä katsoin kelloa ja se oli yhdeksän. Tuntui kuin olisin nukkunut todella syvää unta, mutta tiesin etten ollut. Olin käynyt sängylle seitsemältä aamulla.
Nousin virkeänä ja tuntui todella hyvältä olla luonnollisen oloinen ja hienhajuinen, enkä käynytkään suihkussa heti. Koko maailma tuntui todella miellyttävältä. En havainnut liikkeitä tekevää pyrkimystä, mutta tunsin olevani hypervirkeässä olotilassa ja vieläkin varsin voimakkaasti LSD:n vaikutuksen alaisena. Teki kovasti mieli tehdä musiikkia, ja se tuntui kuin olisin unessa sitä tehnyt. Nenäni takana tuntuva sähköinen pulssi voimistui ja tuntui miellyttävältä.
Söin kaurapuuroa ja virkistyin lisää. Näin miten ajatusrakennelmat alkoivat kokoontumaan sitä mukaa kun asioita piti käsitellä. Huomasin miten ensin liikuin hätäisesti, mutta tajusin miten se oli tavallaan vain samanlainen rakenne. Hidastin ja rauhoituin. Toimiminen tuntui todella mielenkiintoiselta. Erotin selkeästi vasemman ja oikean puoleni ja syödessä havaitsin kummankin käteni selkeästi eriytyneet tehtävät. Vasen piteli paikallaan kun oikea toimi.16Tämä ei ollut yksinkertainen toteamus vaan olin kahtena erillisenä puolena, joiden toimintaa kykenin havainnoimaan Kaikki liikkeet olivat todella voimaa viemättömiä ja jokainen tapahtui sulavasti. Yhtäkkiä täysin minut yllättäen kaverini soitti puoli yhdentoista aikoihin ja pyysi ottamaan valokuvia kanssaan. Suostuin saman tien.
Puhuessani ääneni oli todella matala ja tasaisen vivahteikas vailla ylimääräisiä heilahteluja. Luulin että kurkussani olisi vain limaa mutta ei ollut. Valokuvaaminen oli hyvä idea. Pääsin tavallaan kuvaamaan todellisuutta ja etsimään siitä asioita. Samalla pääsisin kaupunkiin, jossa olikin yllättävän paljon ihmisiä. Täydellinen tutustuminen maailmaan siis. Kävin suihkussa, otin kameran mukaan ja lähdin matkaan.
Hetken päästä minun oli varmistettava etten ollut vain astraaliprojektio. Tunsin itseni näkymättömäksi. Oli mukavan kirpeä ja raikas sää. Kävelin keskustaan ja minua hymyilytti aina, kun sain suuni lihakset olemassaolemattomuuteen. Se tuntui niin hassulta, että alkoi naurattamaan. Olo oli kevyt ja oli helppo liikkua. Katselin ihmisiä nähden heidät aivan kuin kaikkien päässä olisi ollut piste, joka veti muuta ruumista eteenpäin.
Maassa lumen seassa olevat kivet näyttivät leijailevan avaruudessa kuin tähtitaivas olisi muutettu negatiiviksi. Ne menivät ohitseni kuin tähdet valonnopeudella ja tämä symmetria ohjautui yhteen tiettyyn kiveen, joka näytti vetävän kuin suppilo nämä symmetriaviivat itseensä. Katsoin kiveä liikkeessä ja se näytti aivan kasvoilta. jätin kiven siihen missä se olikin.17Tämä, että en nostanut sitä kiveä mukaani, jäi harmittamaan minua. En kuitenkaan kehdannut palata takaisin etsimään sitä.
Muistin omaksi riemukseni miten joskus ala-asteella minut oli hypnotisoinut eräs luokkatoverini. Suostuin hänen kohteekseen ja asetuin selkä kevyesti seinää vasten kädet sivuillani. Toimintaa seurasi varsin suuri joukkio. Vaivuin helposti hypnoosiin ja tunsin miten kumpikin käteni alkoi nousta. Ilmeisesti nukahdin sillä heräsin toisen kaverini huhuiluihin. Avasin silmäni enkä nähnyt edessäni enää ketään. Olin nukkunut ilmeisesti pienen hetken ja porukka oli sillä aikaa hajonnut ympäriinsä. Muistin kuitenkin miten käsien liike oli sillloin tuntunut samalta kuin nyt, ja miten hypnotisoijani ei koskaan varsinaisesti minua ollut herättänyt.
Lähellä keskustaa pienen lammen rannalla alkoi oikea käteni osoittaa merkkejä liikkumisesta. Hillitsin sitä kuitenkin ajatellen muita ihmisiä ympärilläni. Myös jalkani tuntuivat haluavat mennä jonnekin. Selkeästi tunsin painetta niissä.
Saavuinkin sorsaparven luokse. Mitä lähemmäs sorsat tulivat sitä enemmän jaloissani tuntui kuin ne olisivat kohdanneet jonkinlaisen kentän, jonka voimakkuus oli suhtessa sorsien läheisyyteen. Pystyin selvästi tuntemaan kohdan, jossa sorsia kohti tuntuva tuntemus oli tasapainossa niitä poispäin vievän tuntemuksen kanssa. Kaupungilla minusta tuntui kuin olisin koko ajan nousemassa lentoon.
Kuvatessamme kaverini, jolle en kertonut kokemuksestani, valitti hetkellisesti kipua oikealla puolellaan lantiossa sillä puolella, jossa minä olin. Minut valtasi outo tunne ja käteni liikahti huomaamattomasti ja kaverini sanoi ‘tai ei, en tiedä, ei se ollutkaan mitään’. Kuvasimme kaikenlaista ja kävimme myös kehittämässä kuvaamamme filmit koulun labrassa. Olin vieläkin matkalla ja pupillini olivat todella laajat. Erkanimme joskus viiden jälkeen ja palasin takaisin asunnolleni. Katsoin Akira Kurosawan elokuvan Seitsemän samuraita. Jälleen elokuva oli oiva tapa jäsentää ajatuksia. Niin monella tapaa jokaisen elokuvan voi nähdä.18Tarkoitan tällä miten voi yhtäaikaa seurata elokuvan tarinaa uppoutuen siihen, ajatella miten se on tehty, miten jokainen tekoon osallistunut on tehnyt osansa, millä tavalla se mahdollisesti peilaa aikaansa…
Hädin tuskin jaksoin katsoa elokuvan loppuun ja kävin nukkumaan puoli yhdeksän aikoihin ja nukuin aamu yhdeksään.
Valokuvia tuolta päivältä
Kävin viikonloppuna Kuusankoskella ja huomasin miten pystyin asettautumalla tiettyihin liikesarjojen loppuasentoihin käynnistämään niitä kevyellä tavalla uudestaan, aivan kuin se olisi enemmän tietoista. Jostain syystä oikea käteni toimi vieläkin epäsymmetrisesti ja yksikseen. Sunnuntai-iltana Lahdessa vein kämmenet yhteen ja käynnistyi symmetrinen liikesarja, jonka jälkeen minulle tuli olo kuin se olisi nyt ohitse.
Tapahtumien kulku
Varsinainen kertomus on varsin tarkka kuvaus tapahtumien kulusta. Ulkopuolinen havaitsija olisi luultavasti ajatellut jonkin ottaneen minut valtaansa, ja siltä se myös tuntui. Kaikki liikkeeni olivat varmasti vähemmän kauniita kuin miten ne mielessäni ajattelin, mutta itse kokemuksen aikana mietin myös kehoni inertiaa ja painoa ja miten se toteuttaa liikkeitä, ja koin sitä kohtaan suurta myötätuntoa.
Tämä tarkoitti enimmillään 150 mikrogrammaa tässä tapauksessa.
2
Kokemus juuri tästä väristä tulisi toistumaan maaliskuussa 2000.
3
Tämä hienovarainen havaitsijan ja toimijan ero oli vastaava kuin miten sen olin kokenut valveunissa ja kehostapoistumisharjoituksissani. Minun piti olla läsnä olematta läsnä. Olin arjessani vienyt kaikkea toimintaani kohti tällaista tapaa, missä annan asioiden tapahtua, ja olisin samalla lepotilassa. Mielen hiljaisuus ei tuntunut tyhjältä vaan jollain tavalla tarkoituksenmukaiselta.
4
Taipumisella tarkoitetaan seistessä selän kaareutumista taaksepäin, kun kädet ovat nousseet molemmille sivuillensa, ja pään levätessä takakenossa ääriasennossaan. Samalla kaatuminen taaksepäin alkaa.
5
Tämä ajatus oli jalostumassa kohti maaliskuuta 2000.
6
Tutustun lisää tähän peilipintaan maaliskuussa 2000.
7
Yksi hahmo oli kiinalainen nainen pellolla, ja toinen hahmo oli saksalainen sotilas, joka oli juuri saanut kuolettavan osuman ja putoamassa kohti mutaa jääden muiden jalkoihin. Tämän näin hyvin läheltä hieman hänen päänsä takaa ja vähän ylempää.
8
Tämä muoto toistuu maaliskuussa 2000 toisella tapaa.
9
Väristyksellä tarkoitetaan tässä sellaista mikä välillä tulee, kun selkäpiitä tuntuu kutittavan tai vastaavalla tavalla. Aalto pyyhkäisi kehoni lävitse aina juuresta päälaelle pitkin kehon keskilinjaa. Näitä tuli useita, ja ne rytmittyivät liikesarjoihin.
10
Tämä havainto symmetriasta saa jatkoa vuonna 2000. Ulkopuolisesta tarkkailijasta tämä toiminta olisi luultavasti näyttänyt varsin erikoiselta, kun vein silmäni kohti toisiaan kieroon katsomalla ja samalla lähemmäs peiliä.
11
Silmäni olivat auki ja näin huoneen muuten koko ajan.
12
Lieriön kaltaiset valokehrät olivat pystyasennossa. Valo ikäänkuin kiersi juonteina keraamisen kulhon kaltaisen, mutta muuten näkymättömän esineen ympäri muodostaen esineen hahmon.
13
Maaliskuussa 2000 vien tämän liikkeen loppuun asti.
14
Näillä aistimuksilla, tässä tilassa ja tässä kehossa olen minä – on suggestio mitä käytin myöhemminkin palauttamaan itseni läsnäolevaksi.
15
Tämä kokemus saisi jatkoa maaliskuussa 2000. Joka tapauksessa, en tuntenut olevani makuuasennossa, vaan tasapainoisessa pystyasennossa.
16
Tämä ei ollut yksinkertainen toteamus vaan olin kahtena erillisenä puolena, joiden toimintaa kykenin havainnoimaan
17
Tämä, että en nostanut sitä kiveä mukaani, jäi harmittamaan minua. En kuitenkaan kehdannut palata takaisin etsimään sitä.
18
Tarkoitan tällä miten voi yhtäaikaa seurata elokuvan tarinaa uppoutuen siihen, ajatella miten se on tehty, miten jokainen tekoon osallistunut on tehnyt osansa, millä tavalla se mahdollisesti peilaa aikaansa…
Olin syyskuusta 1998 helmikuuhun 1999 vaihto-opiskelijana Pariisissa. Näkökulmani oli etäällä ihmiskunnasta ja elin melko tunteettomassa misantropiassa, jossa inhimillinen toiminta näyttäytyi enimmäkseen merkityksettömänä. Kaupungin elottomuus ja post-romanttinen ympäristö, joka oli kuorrutettu kivellä, betonilla ja asfaltilla, vain vahvistivat tätä tunnetta. Paikassani kaukana Maapallon ulkopuolella ei ollut ketään. Tunneyhteyteni muihin oli ohut, mutta en toisaalta juuri hakeutunut muiden seuraan vaan tein pitkiä tutkimusretkiä kaupunkiin itsekseni.
Pariisissa minulla ei ollut mukana soittimiani ja päädyin piirtämään ja ottamaan valokuvia paljon. Otin vain mustavalkoisia valokuvia, jotka suurensin pimiössä. Kuviin pääsee tutustumaan tästä. Suurin osa opiskelukavereistani ja sekä naapurini käytti kannabista, lähinnä hasiksena tupakan seassa, joten taukoja siinä ei ollut.
Kun palasin Pariisista helmikuun lopussa, koulutyö tuntui helpommalta kuin aikaisemmin. Sain kolmannen lukuvuoden lopulla ja viimeisellä lukuvuodella alkavalla syksyllä vuosikurssin parhaat arvosanat vaikeimmista matematiikan aiheista, kuten epälineaarisista differentiaaliyhtälöistä. Se tuntui hyvältä, sillä lukiossa matematiikka oli ollut minulle hankala aihe. Kesällä työskentelin instrumenttiasentajana Lahden Lämpövoiman Kymijärven voimalaitoksella, jossa tein samalla päättötyöni insinööritutkintoa varten. Työjakso kesti tavanomaista pidempään, aina syyskuuhun saakka, jotta kaikki saivat harjoittelukautensa varmasti täyteen.
Tunsin olevani jonkinlaisessa välitilassa elämässäni, ja tiedostin, että tietty etsikkoaika alkoi olla takanapäin. Jonkinlainen lapsuusvaihe oli päättymässä, ja aika ei tuntunut enää ikuiselta kuin lukion jälkeisen opiskeluvaiheen alkaessa. Silti olin vasta 22-vuotias. Tunne ja muisto vieraassa maassa elämisestä eli minussa vahvana, ja samalla käynnissä oli paluu entisiin kuvioihin uudella voimalla.
Vuonna 1999 tutustuin heti keväästä lähtien paljon ekstaasiin, opiskellen aiheesta huolellisesti etukäteen. Näin paljon ystäviä ja kävin teknobileissä. Kannabis, LSD ja MDMA (tai miten sitä olikaan ekstaasipillereissä sekoitettu) sopivat kuitenkin rauhallisiin hetkiin ystävien seurassa ja luonnon helmassa.
Kuvia Pariisin ajalta
Tajutessani Pariisissa jalostuneen kaukaisen näkökulmani eristäneen minut muista, päätin suunnata sisäänpäin ja tutkia itseäni. Ajattelin, että tämä antaisi minulle paremman yhteyden muihin ihmisiin. Asuntoni alkoi taas heijastella sisäistä maailmaani, ja elin siten itseni sisällä. Mieleni levisi huoneeseen intensiivisemmin kuin aiemmin, ja tunsin ulkomaailman vain värien ja valojen kautta.
Tein kesätyöpaikallani kylttikaivertimella pienen huomio- ja varoituskyltin, jossa luki “ulkopuoli”, ja kiinnitin sen asuntoni ulko-oveen, jotta muistaisin maailman olemassaolon aina poistuessani kotoa. Vaikka näkymäni maailmaan oli rajoittunut verhojen ja värikalvojen kautta, kuulin sen äänenä, jota kuuntelin stereona yksiöni seinän levyisen päätyikkunan molemminpuolisista tuuletusikkunoista.
Pääosin elin punaisen loisteputken ja beige-oranssin pöytälampun hämyisessä valossa, jota välillä korosti ultraviolettivalo.
Vuoden 1999 aikana tein eniten musiikkia kaikista niistä vuosista, kun asuin Mukkulassa. Vaikka en tiennyt tarkalleen, mitä etsin, tiesin, että vastaus löytyisi syvemmältä ja että intuitio ja luottamus tuntemattomaan olivat avaimia siihen.
Pyrin ilmaisussani ja ajattelussani selkeyteen, joten matematiikka ja järki tuntuivat minulle luontevilta. Asuntoni ei kuitenkaan ollut vastavoima vaan yhdenlainen portaali. Hyvä ystäväni Lahdesta sanoi musiikistani, että se ei koskaan palannut takaisin, ja hän oli oikeassa. Tein musiikkia vain itselleni ja sillä oli paljon rituaalista merkitystä. Useimmiten käytin vapaa-aikani koulun jälkeen musiikin tekemiseen ja kuuntelin sen jälkeen, mitä olin saanut aikaan, ennen nukkumaanmenoa. Tämä katsaus musiikkiini liittyi usein kannabiksen käyttöön.
Lähimetsäni
En muista tarkkaan, kuinka monta kertaa olin kokeillut LSD:tä ennen marraskuun kokemusta, mutta ne olivat harvoja. Päiväkirjamerkintöjen perusteella voin päätellä, että olin kokenut toisen LSD-matkan kesällä 1999, todennäköisesti kesäkuun alussa, joten marraskuun kokemus oli ainakin kolmas kertani. Olin kuitenkin vieläkin melko uusi sen kanssa ja kunnioitin sen voimaa käyttämällä sitä hillitysti ja harvoin.
Elämäni toisella happotripillä olin C:n kanssa, saattoi myös olla, että se oli C:n ensimmäinen ja minulle joku ensimmäisistä. Silloin oli kulunut vuosi edellisestä, saattoi myös olla puolitoista vuottakin. Kävellessämme mukkulan metsää kohti minulle tapahtui jotain outoa. Koin tavanomaisia erittäin voimakkaita hallusinaatioita, missä kaikki oli jatkuvassa liikkessä kaiken suhteen. Nauttimani määrä oli pieni niin kuin aina, ehkä olen joskus pienenä tai ennen syntymääni pudonnut lsd-pataan niin kuin Obelix Asterixissa on pudonnut taikajuomapataan? Jokin minussa vastusti liikettä, enkä enää yhtäkkiä ollut varma, että onko tämä oikea aika tai paikka kokea tällaista. Jäin siihen ajatukseen kiinni. Ristiriita oli sen verran suuri, että tunsin miten mielessäni käynnistyi jonkinlainen suojamekanismi, joka jätti minun persoonastani voimaan eräänlaisen backup-kuvan. Tämän turvin kykenin toimimaan samalla, kun jossain tämän turvarakenteen ulkopuolella mieleni jäi pohtimaan kokemaani ristiriitaa, mutta tästä en ollut tietoinen.
Metsään saavuttuamme kykenin toimimaan ja havaitsemaan varmuudella, mutta silti kaikessa oli selkeä juonne, joka tuli kokemastani ristiriidasta. Näin hallusinaatiota, miten molemmilta puoliltani ruumistani lähti kuin henkiolentoja symmetrisesti suhteessa itseeni sekoittuen metsän puihin ja pensaisiin. Näin myös C:n kuvia pyörteilemässä ympärilläni, ja miten C liikkui näiden varjomaisten kuvioiden mukaan. Saavuimme kaatuneen puun äärelle, ja yhtäkkiä näin oudon värähdyksen ja olin sanoa, että kohta sun puhelimesi soi, mutta pidin sen lauseen kuitenkin itselläni. Sekunnin päästä C:n puhelin alkoi soida.
Puun luota edetessämme visioin ja leikin kuinka olisimme kuin suunnattoman suuren maton pinnalla erittäin pieninä olentoina matkaamassa maton pienen pienien epätasaisuuksien ja rakenteiden lomitse kohti määränpäätämme eli takaisin asunnolleni. Värit olivat korostuneita ja meillä oli hilpeää.
C:n täytyi pian lähteä kun saavuimme, ja minä jäin yksin asunnolleni. Jokin oli odottanut sitä hetkeä, sillä samalla kun C oli lähtenyt niin ristiriita tuli pintaan. Mikään tai kukaan ei ollut enää aiheuttamassa ulkoista mielenkiintoa ja häiriötä sen käsittelylle. Ristiriita alkoi purkautua ja mietittyäni asiaa huomasin miten en ollut tajunnut lähteä siihen tilanteessa silloin mukaan ja miten aina on oikea hetki tai paikka kokea juuri se mitä juuri sillä hetkellä kokee. Samalla kävin läpi melkoisen itsesyväanalyysin, joka purkauduttuaan tuotti erittäin syvän täyteläisyyden tilan ja osoituksen itsen herkkyydestä, jonkinlaista hoivavietin vahvistumista oman itsen suhteen ja todellisuuden, missä elää, että kaikki ei ole niin pysyvää kuin ehkä aiemmin olin vielä jossain määrin luullut. Katselin silloin asuntoni koristuksia ja mietin, että mitä olin mennyt itselleni tekemään. Minne tahansa katsoinkin niin mikään ei antanut viitettä normaalista todellisuudesta, vaan kaikki oli niin outoa, että vei vaan syvemmälle ja syvemmälle. Olin johdattanut itseni olotilaani, se oli täysin omaa syytä. Mietin myös itsemurhaa ja mitä se merkitsisi. Ajatukset virtasivat vapaina ja ne purkautuivat kyyneleinä. Silloin jotenkin tajusin miten olin kuitenkin laittanut jokaisen koristeen ja esineen sopivasti paikalleen hellyydellä rakentaen ja seuraten omaa henkilökohtaista tunnetilaani miellyttävyydestä. Sain käännettyä kaiken myönteiseksi ja lopulta koin vahvistuneeni, ja päätin jatkaa matkallani eteenpäin.
Päiväkirjamerkintä 2003, 1999 kesäkuun kokemuksesta
Tämä ajatus siitä, että on oikea paikka ja aika, oli myöhemmin merkittävä marraskuun kokemuksessa sekä erityisesti maaliskuun 2000 kokemuksessa, sillä silloin päästin irti kaikista esteistä ja tunsin, että nyt on se hetki. Ajatus siitä, että nyt on oikea hetki, välittyi sinne toteutumattomana aikomuksena.
Esitin kesäkuun matkallani itselleni eräällä tavalla siis kysymyksen: onko tässä mitään järkeä. Jälkikäteen ajateltuna toimintani ja elämäni ovat olleet hyvin kaukana siitä, mitä ulkopuolinen tarkkailija olisi pitänyt järkevänä. Seurasin kuitenkin omaa sisäistä logiikkaani, joka tuntui oikealta. Toisaalta epäröintini kertoo, että tunsin olevani mukana jossain, jossa minulla ei ollut täyttä valtaa. Ainoa tapa edetä oli antautua. Tässä vaiheessa aloin myös ymmärtää, että elin melko erilaisessa todellisuudessa kuin muut ihmiset, ja se aiheutti minulle hieman surua siitä, etten enää pystynyt täysin samaistumaan muiden ihmisten arkeen vaan tunsin vieraantuneisuutta. Olin kuitenkin edelleen läsnä ystävieni ja koulukavereiden kanssa. Se voima, jonka polkuni minulle antoi, vei minua eteenpäin ja näkökulmani näyttäytyivät muille omituisina, mutta hilpeinä keskusteluina ja ajatuksina.
Oheiseen päiväkirjamerkintään sekä maaliskuun 2000 kokemukseen viitaten on mainittava, että kerran ekstaasin ja kannabiksen vaikutuksen alaisena näin hallusinaation A:sta, kun hän istui nojatuolilla. Olimme silloin ystävien seurassa B:n luona. Kyseessä oli todennäköisesti kevät-kesä 1999. Huomasin, miten hänen kehonsa näytti animaation lailla liikkuvan eteenpäin, kun hän itse istui paikallaan. Liike kiihtyi ja A nousi toistamaan liikesarjaa, kun se oli voimakkaimmillaan. Vastaava toistui usein, kun olin polttanut paljon kannabista ensimmäisten ekstaasikokeilujeni yhteydessä. Kun katselin jotain muuta ja ystäväni olivat näkökenttäni laidoilla, näin animaatioita liikesarjoista, joiden lähde olivat ystävieni kehot. Liikesarjoissa ei ollut koskaan vaihtoehtoisia polkuja tai ne eivät olleet mitenkään sumeita vaan näin hyvin selkeitä peräkkäisiä animaatioruutuja. Jos liikuttelin silmiäni, liikesarjat hävisivät, mutta ne ilmestyivät uudelleen, kun pidin silmiäni paikoillani. Päivitysnopeuden kasvaessa tietyn rajan yli, ystäväni saattoivat nousta makuuasennosta istuma-asentoon toistamaan näkemääni animaatioita. Toisinaan joku säpsähti kuin heräten ja hänen kehonsa liikkui hetken suuntaan, jonka olin mielessäni nähnyt. Näin miten ihmisten tulevat liikkeet näkyivät kuvajaisina heidän edellään heidän kulkiessaan. Tämä kokemus toistui maaliskuussa 2000 vielä voimakkaampana.
Myöhemmin illalla, samassa tilaisuudessa, jossa A oli läsnä, kuulin kuin koira kävelisi kynnet rapisten kohti minua selkäni takana oikealla puolellani. Käännyin katsomaan ja elävästi näin dalmatialaisen koiran saapuvan ja pysähtyvän lähelleni. Sekunnin päästä koira katosi, ja jäljelle jäivät vain sen täplät, jotka muodostivat maton kuvion. Sekä ääni että koira olivat hallusinaatioita. Matto ei ollut valkoinen vaan jonkinlainen monivärinen kangasräsymatto. Siinä oli joillain riveillä tummempia täpliä. En pysähtynyt ajattelemaan kokemusta sen enempää, olin enemmän kiinnostunut mieleni kyvystä nähdä tällaisia asioita. Tietyt elementit kuitenkin toistuivat kokemuksissa liittyen ajan havainnointiin. Tuntui kuin kaikki aika olisi ollut läsnä nykyhetkessä. Toisaalta tunne dalmatialaisen tapauksessa oli sama kuin hypnagogisessa tilassa juuri ennen nukahtamista, jolloin tapahtumien järjestys mielen luomissa tapahtumaketjuissa voi tuntua oudolta ja väärältä.
Koin epämukavaa tunnetta siitä, että olisin pakottanut A:n liikkeelle. Kuitenkin tajusin, että tämä oli jokin itsekäs osa minusta, joka halusi omistaa tapahtumien kulun, vaikka itse asiassa vain havainnoin sitä. Ymmärsin, että ajatus omistamisesta oli yksi mielen luomista harhautuksista.
Sama harhautus voi ilmetä myös silloin, kun toivoo jonkun kuolemaa. Esimerkikiksi entisaikoina ihmiset saattoivat kirota jonkun ja tehdä siihen liittyvän rituaalin, mutta todellisuudessa kyseinen rituaali ei vaikuttanut mitenkään. Se oli vain kyseisen ajan ja paikan sekä tekijän luoma muoto, joka heijasteli kuolemaan liittyviä tunteita. Tekijä onnistui ehkä saamaan otteen kuolemasta, mutta sen jälkeen hän käsittelee asiaa itsekkäästi ottaen sen omistukseensa. Tietysti ajatuksen konteksti vaikuttaa, ja se riippuu siitä, millainen suhde tekijällä ja kohteella on. Lopulta tästä on seurannut harha, että tekijä on vaikuttanut maagisella rituaalilla tai ajatuksella asioihin. Kuitenkin, kun harhat puretaan, tämä on vain puhdas havainto maailmasta, jossa ajan hetket tai sen kulku ovat kaikki läsnä nykyhetkessä.
Olin tuttu epävarmuuden kanssa maailman ja minun välisen rajan suhteen. Mielen ja aineen suhde tai suhteettomuus oli minua kiehtova aihe, erityisesti kun pohdin omaa kokoani ja todellisuuden mittasuhteita. Olen oppinut olevani fyysisen kehoni kokoinen, ja mittasuhteet toistuvat rakennuksissa ja ympäröivässä ympäristössä. Kaikki ilmentää ihmiskeholle ja toiminnalle käytännöllistä kokoluokkaa. Tälle kehonsa ja itsensä yhteydelle on siten luonnollisen helppoa ehdollistua. Kuitenkin olen ajatellut, että voisin olla paljon suurempi tai pienempi kuin opittu kehoni koko, ja että kehoni toimii ikkunana tähän rajoitettuun todellisuuteen. Ajatusleikkinä voi kuvitella miten silmät sijaitsisivat Kuussa, jalat maassa ja kädet sen eri puolilla. Mikä todellinen kokoni olisi silloin? Tällaisilla ajatuksilla pyrin kohti suurempaa vapautta ja vähitellen purin erilaisia sisäisiä rajoitteitani. Mieli ja aine ovat yhtenäinen jatkumo.
Ennen Pariisia olin jo harjoitellut kehosta poistumista ja jatkoin harjoittelua entistä määrätietoisemmin. Tutustuin aiheeseen lisää ja tein harjoituksia yleensä heti koulun tai työpäivän jälkeen, kun mieleni oli valpas mutta ei liian väsynyt. Tällaisilla hetkillä sain levättyä hetken samalla kun harjoitin kehosta poistumista.
Harjoituksen aloittaminen vaatii kehon saattamista unihalvaustilaan olemalla riittävän pitkään paikoillaan ja rentona, kunnes kehon tietoisuus hämärtyy ja katoaa riittävästi. Tämän jälkeen on keinoja, joilla henkikehon ja fyysisen kehon rajoja voi hämärtää. Minulle toimivin tapa oli vaakasuunnassa värisyttää itseäni nopeasti navan alueen ollessa akselina. Vaikka kuvittelisi nopeutta, on rajansa sille, miten nopeasti mieli pystyy kuvittelemaan. Mutta kun päästää ajatuksesta irti, mieli kohoaa suurempaan nopeuteen kuin pystyy kuvittelemaan. Tämä tila tuntuu kuin irtoaisi hetkellisesti fyysisestä kehostaan.
Olin onnistunut poistumaan fyysisestä kehostani muutamia kertoja, vaikkakin hallitsemattomasti ja lyhytaikaisesti. Tämä oli yritys vapautua fyysisestä maailmasta, jonka koin kahlitsevana. Yhdessä kokemuksessa yritin äännähtää, mutta suustani kuului vain hassu korahdus. Tämän jälkeen sain suggestiolla itseni luiskahtamaan viereeni ja näin kehoni makaavan sängylläni samassa huoneessa. Innostuin kuitenkin aina liikaa ja se katkaisi yritykset todella lyhyiksi. Halusin kuitenkin vapautua painovoimasta ja löytää todellisen vapauden. Painovoimasta kirjoitin 2014 tällaista.
Aloin pohtia, miten jotkut löytävät vahvuutta liikkeestä, kun itse löysin sen paikallaan olemisesta. Tällä tavalla järkeistin pettymystäni siitä, että elämäni tuntui tapahtumattomalta. Ihailemani tutkimusmatkailijoiden tavoin kuvittelin olevani arktisessa tai antarktisessa ympäristössä, kun talviaamuisin kuljin koululle jäätyneen Vesijärven yli, yksinäni. Jäät olivat peittyneet ohueeseen lumikerrokseen, ja tuuli tuiskutti lunta. Tein jäljet ensimmäisenä tuohon valkoiseen maisemaan.
Alkuvuodesta 1999 4-5. maaliskuuta ja päivämäärältään siten tasan vuotta ennen 2000 tapahtumaa loin kaksi kokonaisuutta. Käytin tekniikkana mikseriin rakennettuja takaisinkytkentäketjuja. Olin jatkanut sellaisten tutkimista Pariisista paluun jälkeen ensimmäisissä äänityksissäni. A oli silloin läsnä ja nimesi osat: “Ajan ja kehityksen laajentuma” sekä “Mikroheimotanssi”. Olin vahvasti liittoutunut hänen kanssaan, mutta usein halumme ja aikeemme olivat hassusti päinvastaiset, vaikka pelkät keskustelumme olivatkin jo koukuttavia.
Elokuun 26. ja 31. päivien välisenä aikana tein minidiscillisen musiikkia, jossa tutkin binauraalisia signaaleja. Tämä tallenne osoittautui myöhemmin merkittäväksi elementiksi marraskuun kokemuksessani. Olin kiinnostunut aiheesta ja tajusin, että voin luoda tutkimusvälineen mikserilläni. Se olisi hienovaraisempi ja kehittyneempi versio pelkistä takaisinkytkentäketjuista. Vein mikserin efektilähdöt takaisin sen kanaviin ja aloin kiertää ääntä mikserin sisällä, muuttaen sen taajuutta ja korostaen tai vaimentaen matalia ja korkeita taajuuksia äänenvärisäätimillä. Aloitin pitämällä panorointeja keskellä ja virittämällä kanavat miellyttävään taajuuteen, jossa ne soivat yhdessä. Sitten muutin toisen kanavan taajuutta hieman, jotta syntyi interferenssitaajuus, joka tuntui hyvältä. Binauraalisessa tekniikassa tarkoitus on, että havaitsemme tämän interferenssitaajuuden aivojemme sisällä, ei akustisesti. Tämä tapahtuu syöttämällä toiseen korvaan taajuutta ja toiseen hieman eroavaa taajuutta. Tämä ero on havaittavissa, vaikka se ei ole suora kuulohavainto, ja se luo aistimuksen välitaajuudesta pään sisällä. Tällä tavoin voi yrittää saada jonkinlaista resonanssia aivoaaltojen taajuuksien kanssa. Kun löysin hyvältä tuntuvan värähtelyn, panoroin toisen kanavan vasemmalle ja toisen oikealle. Minulla oli käytössäni myös kolmas efektilähdöstä tehty “oskillaattori”, jota pystyin lisäämään sekaan. Lisäksi moduloin kanavien efektilähtöjen voimakkuuksia, jotta sain niiden välisiä muutoksia. Kun lisäsin sekaan erilaisia laitteitani, sain niistäkin efektoitua osan tähän värähtelevään kudelmaan.
Tämä oli yksi äänitys monista ja se jäi talteen muiden kanssa. En palannut siihen juuri ollenkaan ennen kuin vasta 24. marraskuuta. Linkki tähän kokonaisuuteen on 1999 marraskuun tapahtumakertomuksen yhteydessä. Eräässä kappaleessa mikrofoni tallensi äänityshetkellä asuntoni ympäristön ääniä, mukaan lukien wc-pöntön ääniä, kun se vuoti hieman ja välillä tyhjensi itsensä ja yritti täyttää säiliönsä. Jälkeenpäin pidin tätä kappaletta erityisen epäonnistuneena. WC-pönttöni tarina sai lopullisen päätöksensä maaliskuun 2000 kokemuksessa.
Kiinnostuin ekstaasista uutena asiana ja siitä, miten se periaatteessa korostaa hyviä asioita, vaikka käyttöön liittyy riskejä, jotka pitää minimoida. En halunnut vaarantaa itseäni ja otin vain hallittuja riskejä. Jo tässä vaiheessa ymmärsin, että mitä koen, jättää sen minulle pysyväksi tavaksi toimia, jos niin haluan ja hyväksyn sen. Tunnetilojen tai toiminnan toistamiseksi minun tarvitsi vain saada niihin kosketus sisimmässäni. Idealisoin tätä ajatuksella, että kaikkea voisi kokeilla siten vain kerran. Koin koko ajan löytäväni jotain uutta ja olevani matkalla eteenpäin, ja sisäistin mielestäni hyviä asioita. En halunnut tai tuntenut tarvetta sekoittaa mieltäni, vaan etsin uusia näkökulmia suhteessa itseeni ja maailmaan, jotka tukivat minua samalla, kun haaste oli turvallinen.
En ajatellut noin tietoisesti asiaa silloin, mutta vaikka antauduin päihtyneeseen tilaan, olin syvällä ytimessäni selvä ja tietoinen. Tästä käsin peilasin kaikkia kokemuksiani ja ihmisyyteen liittyviä kerrostumia sekä todellisuuden luonnetta. Vähiten halusin menettää muistiani elämäni kulusta. En välittänyt siitä, mitä muut ajattelivat minusta, koska tunsin olevani omalla määrätietoisella ja johdonmukaisella tielläni, vaikka en tiennyt, minne olin matkalla. Ulkopuolisten näkemys minusta oli toissijainen merkitys. Samalla olin kuten tavallisesti varsin epävarma itsestäni ja siitä, miten toimia maailmassa. Läheisimmät ystäväni olivat minulle todella tärkeitä.
Ytimessäni oli rauha, ja olin tyytyväinen, että pystyin saavuttamaan sen missä tahansa tilanteessa, kun maailma sen asukkaineen oli aina liikkeessä suhteessa minuun. Tukitasoni oli vahva, kuitenkin.
Kun kokeilin ekstaasia, kohtasin pakkotoiminnallisen vainoharhan. Olin ottanut yhden pillerin peräkkäisinä päivinä muutaman päivän ajan pelkästä mielenkiinnosta. MDMA:n liitetyt positiiviset vaikutukset katosivat nopeasti ja ne korvautuivat oudolla, tunteettomalla olotilalla. Välittäjäainevarastoni olivat tyhjentyneet ja häiriintyneet tuossa vaiheessa. Alkoi tuntua erittäin todentuntuiselta, että asuntoni edessä avautuvalla parkkipaikalla, jonne en varsinaisesti edes nähnyt verhotusta asunnostani, joku oli tarkkailemassa minua.
Tarkkailu tapahtui tietysti lämpökameralla, koska elin aina vähintään oranssin väristen verhojen takana. Ulkomaailma näkyi niiden lävitse utuisena, kunnes suljin sälekaihtimet jossain vaiheessa päivää. Pakonomainen tunne oli samalla kiehtova ja pelottava. Ymmärsin sen vainoharhaksi, mutta samalla kokemus oli uusi ja mielenkiintoinen. Pystyin säätämään ajatuksiani ja tuntui paremmalta mennä sen mukaan edes jonkin matkaa kuin taistella sitä vastaan. En kokenut pakonomaista ajatusta tarkkailusta pelottavana tai ahdistavana, vaan olin pikemminkin hämmentynyt siitä, miten tällainen ajatus oli ylipäätään mahdollinen. Niinpä päätin lähettää viestin kuvitelluille tarkkailijoille.
Itsestään selvää oli, että lämpökamera havaitsee lämpöä. Sytytin pienen tuikkukynttilän ja kirjoitin sen avulla ilmaan suhteellisen huolellisesti oikealta vasemmalle kirjaimet M, O ja I. Olin tässä huvittuneessa mielentilassa leikkisästi huolissani siitä, miten saisin kirjaimet erotettua toisistaan mahdollisimman selvästi viestin luettavuuden takaamiseksi. Uskon, että mikäli joku todella olisi ollut ulkona lämpökameran kanssa, hän olisi nähnyt tämän tervehdysviestini selkeästi. Tämän yhdenlaisen rituaalin jälkeen päästin irti pakkoajatuksesta ja lopetin kokeeni.
8. syyskuuta 1999, muutama päivä aikaisemmin tämän kokeen alussa olin luonut muutaman kappaleen vaikutuksen alaisena, ja niihin voi tutustua kokonaisuudella https://archive.org/details/SaranaArchivesVol12BubbleWarrior (Raidat 7-14). Annoin tälle kokonaisuudelle nimen Vieraita, ja se mainitaan alkuperäisessä tapahtumakertomuksessa musiikkina, jota en halunnut kuunnella (nimen perusteella), joten assosiaatio saattoi toimia sysäyksenä yhdeltä osaltaan.
Kokemus pakonomaisesta toiminnasta saa jatkoa n. 2.5 kuukauden kuluttua marraskuun 1999 kokemuksessa, mutta eri sävyllä. Silloin olin ehkä vastaanottavaisempi – vastapainona ainakin alitajuiselle muistolle arveluttavasta ekstaasikokemuksesta. Minulle oli tärkeää toimia paremmalla tavalla seuraavalla kerralla tilanteiden toistuessa, jotta voisi kulkea eteenpäin.
1999 kevään ja syksyn välisestä joustavasta mielentilastani kertoo, miten kulkiessani Kymijärven voimalaitoksessa mainitun monipäiväisen ekstaasisession jälkitilassa kuulin sen valtavan koneiston kohinassa ja huminassa liikuttavan kaunista kuorolaulua. Ymmärsin mikä oli totta ja mikä ei, mutta toisaalta minkä suhteen? Jokaisen päänsisäiset asiat ovat yhtä todellisia osia maailmankaikkeutta kuin näennäisesti ulkoiset asiat.
Sisäisen rauhani vahvistui kokemuksieni myötä, koska mieleni leikki oli aina tavoittaa rauha löytämällä uusi rentoutumisen taso. Kiinnitin sinä kesänä huomiota siihen miten voimalaitoksessa kulkiessani tyypillistä oli, että avatessani jonkin oven sitä juuri täsmälleen samalla hetkellä oli joku muu avaamassa toiselta puolelta. Aivan kuin oven avaamiseen ei olisi kumpikaan käyttänyt yhtään voimaa. Tämä jäi mieleen, koska voimalaitos oli varsin iso ja siellä eivät työntekijät juuri kulkeneet ympäriinsä ja päivittäisiä kohtaamisia oli hyvin vähän kokonaisuudessaan. Vaikka tällä muuta merkitystä ei olisi ollutkaan, niin se rakentui osaksi todellisuuttani korostaen tasapainon ja syvemmän intuition tavoitteluani.
Vuonna 1999 tai ennen sitä, kun vielä asuin Mukkulassa, ymmärsin erään asian: koska havaitsemamme todellisuus on yksilöllinen kuva, jonka aivot meille luovat, ajatuksemme ja tunteemme kohdistuvat itseemme kuin satunnaisiin henkilöihin tai asioihin. Kerroin tästä oivalluksestani A:lle ja B:lle ja siitä, miten kielteiset ajatukset voivat mitätöidä sen osan itsestämme, joka ylläpitää niitä. Päätin, että oli parempi olla ajattelematta pahaa kenestäkään tai mistään, varsinkin jos minulla ei ollut tunteellista sidettä kyseiseen henkilöön tai asiaan, sillä muuten vahingoittaisin vain itseäni.
Toiminnassani oli suurelta osin havaittavissa takaisinkytkentää. Asuntoni sisustus toi minut syvemmälle itseeni, etsin aina jotain seuraavan kiven alta tai puun takaa, ja ajatukseni suuntautuivat hyvän, vastuksettomuuden ja painottomuuden puoleen. Tämä näkyi myös loputtomassa matkassani musiikin parissa ja siinä, miten syötin sitä itselleni kuin biofeedback-laitetta käyttäen. Ystävieni kanssa käydyt keskustelut vahvistivat toistemme havaintoja ja ajatuksia, ja olin joukostamme se, joka vei kaiken aina vähän pidemmälle tajunnan ytimeen ja maailman rakenteisiin. Kyseenalaistin, havainnoin ja koin vapaasti, mutta aina omasta rauhastani käsin.
Aloin ajatella, että mieleni paikallaan oleminen on kuin lepäämistä äärettömän nopeudessa, sillä silloin kaikki tuntuu olevan saavutettavissa. Tämä on suprajohtava tila, joka kantaa kaikkialle tässä hetkessä. Nämä ajatukset olivat perustasoni marraskuussa 1999.
